- Miten sinä nyt jaksat? ystävä kysyi, kun tavattiin.
Sanoin, että jaksan ihan hyvin, mutta haluaisin surunapin tai vastaavan ulkoisen merkin, joka kertoisi niille, jotka joutuvat kanssani tekemisiin, että en käy ihan jokaisella sylinterillä juuri nyt.
Joskus ennen vanhaan sellaisia oli. Oli myös suruhuntuja. Näen vieläkin silmissäni hoikan naisen, jolla oli lyhyehkö musta vekkihame, mustat sukat, korkokengät, musta poolopusero, musta pillerirasiamallinen hattu ja suruhuntu. Nainen käveli Porissa Isolinnankadulla Nehrukaisen kioskin ohi, kun minä olin tulossa Itätullin lastentarhasta. Vuoden täytyi siis olla 1963 tai 1964.
Nykyään on sellainen vallitseva ideologia, että elämä jatkuu, ei tässä mitään. Kaikki on niin kuin ennenkin, paitsi että se yksi lakkasi hups vain olemasta ja se siitä sitten, jatketaan me muut niin kuin ei olisi tapahtunut mitään erityistä.
Jokainen lähtee vuorollaan, joten siinä mielessä tässä ei olekaan mitään erityistä, mutta minusta tuo on silti ihan tyhmä ajatusmalli. Se pienentää ihmisen elämää. Ihmisellä on vain yksi äiti ja hän voi menettää sen vain kerran. Kysymys on ainutkertaisesta tapahtumasta, ja jos jokainen ihminen on yhtä arvokas, jos todella uskomme tasa-arvoon, ja siihen, että ihmisellä on arvo, että on olemassa sellainen asia kuin ihmisarvo, niin minun elämäni on yhtä merkittävä kuin muidenkin ihmisten elämä, niin kuin myös äitini elämä oli yhtä tärkeä. En suostu kohauttamaan olkapäitäni ja toteamaan, että kerrankos sitä. En hyväksy tällaisia latteuksia.
Pahinta on, jos on jokin homma, jota hoidan, ja sitten siihen tulee joku möyhöttämään. Miksi teet niin, miksi et tee näin. Ihminen möyhöttää jostain tyhjänpäiväisestä asiasta. Eilenkin jouduin sellaiseen tilanteeseen, ja minulla paloi käämit. Huusin, että minä olen juuri jäänyt täysorvoksi, joten minä en nyt jaksa kuunnella tämmöistä paskaa. No tämä tyyppi tietenkin huolestui ja luuli jopa, että miehenikin on kuollut, ja alkoi sitten laskeskella, että eikö äitini ollut kuitenkin aika iäkäs ihminen...? Juu en ole vaatimassa, että hänen olisi pitänyt unohtua tänne vielä vuosikymmeniksi, mutta minulla menee silti tässä nyt jonkin aikaa, että saan käsiteltyä tietyt jutut.
Joten siis oikeasti, miksi käytetä surunappeja? Eikö pitäisi ihmisellä olla oikeus ottaa itselleen tila ja rauha potea elämää ja menetystä? Ja muiden olisi ehkä helpompi suoda se myös toisille, jos heitä muistutettaisiin tästä tilanteesta jollakin ulkoisella merkillä.
Sanoin, että jaksan ihan hyvin, mutta haluaisin surunapin tai vastaavan ulkoisen merkin, joka kertoisi niille, jotka joutuvat kanssani tekemisiin, että en käy ihan jokaisella sylinterillä juuri nyt.
Joskus ennen vanhaan sellaisia oli. Oli myös suruhuntuja. Näen vieläkin silmissäni hoikan naisen, jolla oli lyhyehkö musta vekkihame, mustat sukat, korkokengät, musta poolopusero, musta pillerirasiamallinen hattu ja suruhuntu. Nainen käveli Porissa Isolinnankadulla Nehrukaisen kioskin ohi, kun minä olin tulossa Itätullin lastentarhasta. Vuoden täytyi siis olla 1963 tai 1964.
Nykyään on sellainen vallitseva ideologia, että elämä jatkuu, ei tässä mitään. Kaikki on niin kuin ennenkin, paitsi että se yksi lakkasi hups vain olemasta ja se siitä sitten, jatketaan me muut niin kuin ei olisi tapahtunut mitään erityistä.
Jokainen lähtee vuorollaan, joten siinä mielessä tässä ei olekaan mitään erityistä, mutta minusta tuo on silti ihan tyhmä ajatusmalli. Se pienentää ihmisen elämää. Ihmisellä on vain yksi äiti ja hän voi menettää sen vain kerran. Kysymys on ainutkertaisesta tapahtumasta, ja jos jokainen ihminen on yhtä arvokas, jos todella uskomme tasa-arvoon, ja siihen, että ihmisellä on arvo, että on olemassa sellainen asia kuin ihmisarvo, niin minun elämäni on yhtä merkittävä kuin muidenkin ihmisten elämä, niin kuin myös äitini elämä oli yhtä tärkeä. En suostu kohauttamaan olkapäitäni ja toteamaan, että kerrankos sitä. En hyväksy tällaisia latteuksia.
Pahinta on, jos on jokin homma, jota hoidan, ja sitten siihen tulee joku möyhöttämään. Miksi teet niin, miksi et tee näin. Ihminen möyhöttää jostain tyhjänpäiväisestä asiasta. Eilenkin jouduin sellaiseen tilanteeseen, ja minulla paloi käämit. Huusin, että minä olen juuri jäänyt täysorvoksi, joten minä en nyt jaksa kuunnella tämmöistä paskaa. No tämä tyyppi tietenkin huolestui ja luuli jopa, että miehenikin on kuollut, ja alkoi sitten laskeskella, että eikö äitini ollut kuitenkin aika iäkäs ihminen...? Juu en ole vaatimassa, että hänen olisi pitänyt unohtua tänne vielä vuosikymmeniksi, mutta minulla menee silti tässä nyt jonkin aikaa, että saan käsiteltyä tietyt jutut.
Joten siis oikeasti, miksi käytetä surunappeja? Eikö pitäisi ihmisellä olla oikeus ottaa itselleen tila ja rauha potea elämää ja menetystä? Ja muiden olisi ehkä helpompi suoda se myös toisille, jos heitä muistutettaisiin tästä tilanteesta jollakin ulkoisella merkillä.
Tekstit
Olen samaa mieltä, surunappi, surunauha.
VastaaPoistaVoisihan sitä tietenkin laittaa itselleen jonkun sellaisen ulkoisen merkin.
Seuraavalla kerralla.
Menee kyllä harkintaan.
sellainen yksilöllinen surun merkki on siitä hiukan ongelmallinen, että kun kysymys ei ole perinteestä niin ihmiset eivät tiedä miksi sinulla on jokin suruasi ilmentävä esine. Ystävälliset ihmiset ehkä kysyvät asiasta. Itse kuitenkin nimenomaan haluan välttää asiasta puhumisen puolituttujen ja vieraiden kanssa, mutta haluaisin silti, että he osaisivat ottaa "tilani" huomioon.
Poistakirsti, susu
VastaaPoistaminulla on lähetyksen kehitysavun kirpparilta ostettu surunappi. pidin sitä viimeksi puoli vuotta sitten. nappi on minulle kovin rakas, sillä kun siunaustilaisuudesta siirrytään ikäänkuin suoraan normaali-elämään ilman suruajan tunnuksia, tuntuu että jotain jää kesken.
surunappi tuntuu kadonneen kokonaan, mutta ehkä se mikä on kadonnut tekee paluuta. toivon sitä.
meri
Ihmeellistä, että olet tosiaan jo käyttänyt sellaista! Ehkä perinteen voisi elvyttää.
PoistaEi kai surunappien, mustiin pukeutumisen ynnä vastaavan katoamiseen muuta syytä ole kuin se, että se on sitä samaa jatkumoa, jolla kuolema pyritään pitämään piilossa. Toisaalta vois kyl todeta, kun suomalaisten pukeutumista katsoo, että suurimmalla osalla meistä on jatkuvaa vakavaa surua.
VastaaPoistaTästä juuri puhuttiin, että mustiin pukeutuminen ei ole minkäänlainen signaali nykyaikana. Itsekin menin yhteen tilaisuuteen suoraan hautajaisista hautajaisvaatteissa, eikä kukaan ihmetellyt, että mitäs nyt.
PoistaSuru on normaalia. Suru on mitä se on ja jokaisella on omanlaisensa tapa surra. Joku tarvitsee symbolin, joku omaa tilaa ja aikaa, joku taas elää surunsa uskonsa avulla ja tukemana. Kuka mitenkin.
VastaaPoistaEhkä voisimme olla vain puuttumatta toisen suruun ja antaa ihmiselle vain tilaa olla?Voisimke vain kuunnella kommentoimatta ja arvostelematta.
Olen elänyt elämänvaiheen jolloin neljä läheistäni kuoli kahden vuoden aikana. Se tuntui ylivoimaiselta. Hyvä ystäväni sanoi minulle viisaasti: "Sinun ei tarvitse surra kaikkia yhtä aikaa, muserrut sen alle. Pala kerrallaan, askel kerrallaan, päivä kerrallaan."
Opin noina vuosina ettei ole oikeata eikä väärää tapaa surra. Surulla ei ole aikatalua, sitä ei tarvitse suorittaa. Suru ei noudata käskyjä eikä kehoituksia, se kulkee ihan omilla ehdoillaan.
Kiitos kommentista, tämä on hyvä muistutus ja näin se juuri on. Mutta miten osaisimme antaa tilaa ihmisen surulle, jos emme tiedä ja tajua, että hänellä on surua, se tässä on oma ongelmani. Läheisethän tietävät ja hyvät ystävät, mutta sitten on paljon tuttuja ja puolituttuja jotka eivät tiedä. Kun menen vaikka taloyhtiön kokoukseen, niin ei siellä kukaan osaa antaa tilaa minun surulleni, koska eivät tiedä siitä, vaikka pihalla sanotaankin päivää. Ei tunnu lainkaan korrektiltakaan alkaa heille vieraille ihmisille vuodattaa näitä viime kuukausien tapahtumia, heillähän voi olla itsellääkin meneillään vaikka mitä raskasta, mistä minä en tiedä.
Poistahyvä kysymys!
VastaaPoistaMonista rituaaleista, tavoista ja ulkoisista merkeistä on luovuttu yksilöllisyyden ja vapauden nimissä tajuamatta, että ne oikeasti suojaavat, tukevat ja kuljettavat eteenpäin inhimillisyyttä ja ihmisyyttä.
Aivan niin! Kiitos Marika!
Poista