Eilen päättyi minulle tärkeä televisiosarja. Luin Sodan ja rauhan kesällä 1980. Silloin ei opiskelijakämpässäni ollut televisiota eikä nettiä, joten oli ihanaa, kun tarinaa riitti ja riitti. Uppouduin siihen täysin, kun olin tullut Losolta, enkä jaksanut muuta kuin maata sängyssä ja lukea viihdyttäviä romaaneja. Sota ja rauha tosiaan viihdytti, eikä minulla liittynyt lukemiseen minkäänlaisia sivistyspyrkimyksiä.
On ollut mielessä, että pitäisi lukea kirjasarja uusiksi nyt aikuisella järjellä, mutta enhän ole millään ehtinyt enkä pystynyt keskittymään edes niin paljon, että olisin hankkinut sen jostain itselleni. Oli siis kätevää, kun jotkut toiset oiivat pusertaneet massiivisen sarjan kuuteen tuntiin.
Nyt kun katsoin sarjan, olin oikeastaan ihmeissäni siitä, että olin aikoinani kokenut tarinan niin samalla tavalla, kuin mitä tekijät olivat nyt puristaneet tynkäversioonsa. Tai sanotaanko näin, että ilman ongelmaa pystyin edelleen poimimaan versiosta esiin juuri sen saman, joka minuun silloin vaikutti. Tajusin myös miten paljon Sota ja rauha on muokannut maailmankuvaani.
Olennaisinta minun mielestäni tarinassa oli ihmisten katkeamaton sidos toisiinsa. He rikkoivat toisiaan vastaan kammottavilla tavoilla, mutta aina lopulta joutuivat nöyrtymään, ja saivat myös anteeksi.
Omaksuin asenteen itselleeni jonkinlaisena ihmisyyteen ja elämään kuuluvana ihanteena. Se joka kykenee antamaan anteeksi on lopulta se kaikkein onnellisin, vaikka tuntuu ensin, että hän joutuu kokemaan aivan hirvittäviä vääryyksiä.
On ollut mielessä, että pitäisi lukea kirjasarja uusiksi nyt aikuisella järjellä, mutta enhän ole millään ehtinyt enkä pystynyt keskittymään edes niin paljon, että olisin hankkinut sen jostain itselleni. Oli siis kätevää, kun jotkut toiset oiivat pusertaneet massiivisen sarjan kuuteen tuntiin.
Nyt kun katsoin sarjan, olin oikeastaan ihmeissäni siitä, että olin aikoinani kokenut tarinan niin samalla tavalla, kuin mitä tekijät olivat nyt puristaneet tynkäversioonsa. Tai sanotaanko näin, että ilman ongelmaa pystyin edelleen poimimaan versiosta esiin juuri sen saman, joka minuun silloin vaikutti. Tajusin myös miten paljon Sota ja rauha on muokannut maailmankuvaani.
Olennaisinta minun mielestäni tarinassa oli ihmisten katkeamaton sidos toisiinsa. He rikkoivat toisiaan vastaan kammottavilla tavoilla, mutta aina lopulta joutuivat nöyrtymään, ja saivat myös anteeksi.
Omaksuin asenteen itselleeni jonkinlaisena ihmisyyteen ja elämään kuuluvana ihanteena. Se joka kykenee antamaan anteeksi on lopulta se kaikkein onnellisin, vaikka tuntuu ensin, että hän joutuu kokemaan aivan hirvittäviä vääryyksiä.
Tekstit
Jostain syystä tuli mieleen Joosefin tarina Raamatusta. Ja se loppurepliikki, joka on minusta yksi ko. kirjan pysäyttävimpiä. "Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi."
VastaaPoistaJa muutenkin se koko anteeksiantamisen näkökulma siinä tarinassa. En tiedä toista asiaa, jolla on niin paljon voimaa tässä maailmassa. Kyllä pahallakin on, mutta anteeksianto on se "villi kortti", joka sittenkin vielä kaiken tuhon keskellä voi muuttaa koko suunnan.
En ole lukenut Sotaa ja rauhaa vaikka muuten on Tolstoita tullut luettua. Seurasin nyt syksyllä Teemalta tullutta italialaissarjaa Isä Matteota. Vähän komediasarjan piirteitä, mutta koin, että anteeksianto oli aika väkevänä teemana joka jaksossa. t. Anne
Villi kortti on hyvä ilmaus.
VastaaPoistaYlipäätään ihmisen kyky vapaaseen tahtoon, voi muuttaa elämän suunnan.
Isä Matteo... Olen joitakin jaksoja katsellut ja hämmästellyt, että tehdäänkö tämmöistäkin. Aika yllättävä sarja nykypäivänä.
Erikoisinta siinä Isä Matteossa oli se, että aluksi se armon ja anteeksiannon kuvio joka jaksossa tuntui päälleliimatulta. Mutta toistuessaan ja toistuessaan, se alkoi mennä jonnekin tajuntaan. Se alkoi elämään mielessä ja sitä alkoi kaipaamaan lisää. Se oli outo kokemus. Viimeisessä jaksossa sarjan sielu ylipäällikkö Ceccini istuu Isä Matteon kanssa hämärässä kirkossa. He puhuvat siitä, miten lopulta elämässä tärkeitä asioita ovat usko, toivo ja rakkaus. Sitten he lausuvat yhdessä Ave Maria -rukouksen. Siinä vaiheessa tuli hallitsematon itku. Enkä pystynyt selittämään sitä.
VastaaPoista:-)
VastaaPoistaPitäisi ehkä siis malttaa katella isä Matteota useammin. (varmaan se kohta loppuu, kun sanon näin)
Mutta ihan televisiosarjojen ulkopuolellakin olen kokenut, että monet terve Marian kaltaiset vanhat tekstit vaikuttavat mielen syvätasolla. Esimerkiksi Loreton litania saa minut aina liikuttumaan, siis aivan aina, vaikka tietoisella tasolla en edes tajua joka kohtaa, kuten
Liiton arkki, ...
Taivaan portti, ...
Kointähti, ...
Sairaiden parantuminen, ...
Syntisten turva, ...
Murheellisten lohduttaja,
tai no, tajuan ja tajuan, mutta siis ihan yksi yhteen tavallisen arkijärjen kanssa tuo ei käy. Loreton litaniassakin olennaisinta on, että se lausutaan yhdessä. Ei se yksin tunnu juuri miltään.
Sekin on hassua, että sana"litania" on perinteisesti tarkoittanut tekstirimpsua jolla ei ole mitään järjellistä merkitystä ihmiselle, kunhan solkottaa. Ja sitten sitä vaan eräänä päivänä löytää itsensä tilanteesta, jossa se litania on parasta mitä voisi kuvitella osallistuvansa...
Ainahan tätä anteeksiannon merkitystä jaksetaan jauhaa, mutta oma kokemus ja käsitys on, että anteeksianto on vain yksi unohtamisen tapa eikä edes kovin hyvä sellainen. Unohdus ja eteenpäin katsominen on siis tärkeää eikä anteeksianto. Lopulta onni, jos sellaista edes on tulee siitä, ettei haudo mielessään itselle tehtyjä vääryyksiä. Hautomisesta kun vääryydet saavat valtaa, kasvavat suhteettomiksi ja aiheuttavat vahinkoa. En ole koskaan pitänyt tästä mallista, että annan yksipuolisesti anteeksi, jos kukaan ei ole sitä pyytänyt. Se on tosi kieroutunut malli, jossa eletään harhoissa monella tapaa. Jopa aletaan kuvitella sellaista mitä ei ole oikeasti tapahtunut ainakaan sillä tavalla kuin se muistetaan.
VastaaPoistaJaa en osa sanoa. Itse oon aatellut, että se anteeksi antaminen, vaikka kukaan ei anteeksi pyytäisikään, on tie siihen eteenpäin katsomiseen ja unohtamiseen. Itse siis en pysty unohtamaan ellen ensin anna anteeksi. Enkä jotenkin pysty myöskään luottamaan, että itse saisin anteeksi keneltäkään tai miltään jos jään jumittamaan joihinkin kokemiini vääryyksiin. Meidän tehtävämme on siis sekä antaa anteeksi, että pyytää anteeksi, näin osallistumme johonkin universaaliin aineenvaihduntaan ja energian kiertoon.
PoistaNiin mitä anteeksianto siis on? Ja miten tosiaan voi antaa anteeksi jos sitä ei edes pyydetä? Entä mitä eroa on anteeksiannolla ja unohtamisella?
VastaaPoistaItse ajattelen, että anteeksiantoon sisältyy jotain myönteisiä tunteita kohdetta kohtaan: ymmärrystä, sympatiaa, sääliä.
Mutta jos joku on tehnyt tieten tahtoen sinulle pahaa eikä tunne siitä katumusta, on vaikea mieltää, mitä siinä tapauksessa anteeksianto on.
Aina sanotaan, että pitää antaa anteeksi, jotta katkeruuden side pahan tekijään katkeaa. Mutta entä jos tosiaan vain unohtaa. Päättää, että kulkee eteenpäin. Ei ajattele sitä ihmistä enää eikä anna asian vaikuttaa. Mutta ilman, että jotenkin anteeksiannon kautta pyrkisi vapauttamaan sen toisen: "ei enää haittaa, mitä teit minulle".
Onpa monimutkaista!
Tohon Markolle jo vähän vastasinkin, että mielestäni on kyllä tosi vaikea unohtaa jos ei anna anteeksi. Unohtaminen on eräällä tavalla anteeksiannon korkein muoto.
PoistaMinusta tämä on ollut hyvää keskustelua anteeksiannosta, mutta jotta ettei menisi liian hienoksi niin haluaisin kertoa, että unohtaminen ja eteenpäin katsominen näyttäisi olevan myös yksilöllinen ominaisuus. Joidenkin on tosi helppoa olla muistelematta vanhoja ja joillekin on hyvin vaikeaa tehdä muuta kuin märehtiä vanhoja ilman että asia siis ilmeisesti mitenkään erityisesti liittyy anteeksiantoon tai voihan se liittyä. Näyttää siltä että taipumus tuhoisiin riippuvuuksiin liittyy oleellisesti tähän ominaisuuteen.
PoistaJa toisaalta jos asiaa ajattelee hieman humoristisestikin tai masennuksen kannalta, niin tuskin muistan mitään, jos siitä ei saa muistutusta. Minulle tavarat ovat suuresti muistipankkia. Kun katson jotain tavaraa muistan siitä tapahtuman tai jotain. Niistä avautuu maailmoja, isojakin. Se voi siis olla ihan joku postikorttikin ym. Kun luovun tavarasta en muista siitä tapahatumasta kohta enää mitään. Kymmenistä Facebook kavereista olen luopunut vain siksi, etten halua heidän muistuttavan jostain, koska kun minua ei muistuteta, niin unohdan. Ehkä he ovat ajatelleet tehneensä jotain, mutta kyse on ollut vain minusta yhtä ääliötä lukuunottamatta enkä toisaalta usko, että moni edes on huomannut saaneensa minulta "fudut". Näin minä siis tarkoituksella käytän hyväksi itseäni ja selvästikin pystyn ohjaamaan sitä mitä unohdan. Sairaus tai henk. koht ominaisuuskin voi olla näppärä, ei tarvitse juhallisesti anteeksiantoja listailla tai vastaavasti jotain kaunista nähdä toisessa. Että meinaan vaan, ettei se unohtaminen aina ole kovin korkeatasoista, mutta toimii silti.
Juu, täytyy myöntää, että olet oikeassa. Olen juuri heittänyt pois paljon tavaraa, jotka ovat tavaroina arvokkaita ja kauniita ja olen kiintynyt niihin, mutta jotka samalla ovat muistuttaneet minua raskaista asioista. Olen huomannut, että luopuminen noista tavaroista keventää oloa. Varmaan koska asiat unohtuvat, kun mikään konkreettinen ei niistä enää muistuta. Ja tuonkin allekirjoitan täysin, että joillekin on luontaista mennä eteenpäin ja unohtaa, toisille taas jäädä märehtimään. Itsellä on taipumus märehtiä. Sen vuoksi tarvitsen erilaisia kaavoja ja keinoja siirtyäkseni märehtimisestä anteeksiantamisen kautta unohtamiseen.
PoistaSe mikä minua aina jaksaa hämmästyttää on se, että ihmiset todella heittävät tavaroita ja arvokkaitakin pois. Veljenikin hetki sitten oli heittämässä roskiin täyden Ikea laatikollisen DVD ja Blu-ray leffoja sekä tv-sarjoja, koska ne kuulemma ovat vanhaa aikaa eikä niillä enää tee mitään. No, sain ne itselleni ja saan niistä varmasti ainakin noin 300 euroa. Ehkä todellisen köyhän tunnistaakin siitä, että hänen on pakko realisoida poistumansa? Ei voi heittää roskiin, antaa sukulaiselle eikä kantaa SPRn konttiin. Ei voi päästää itseään helpolla, koska todella tarvitsee sen rahan. Ja koska todella tarvitsee ei voi kehittää mitään tekosyitä ja on pakko olla kauppias, vaikka kauppiasta ei tunnetusti kukaan arvosta ja on paljon sitä vaivaa.
PoistaTuo ehkä tuntui kovalta edellisessä kommassani tuo FB-kamujen poisto, koska et siihen kommentoinut, mutta en voi sille mitään, että koen monet FB-kamut jonkinlaisina hengettöminä otuksina. En näe ilmeitä, en kuule ääntä, en haista hajuja, en tajua kokonaisuutta, koska seuraan valittuja paloja enkä oikeaa elämää, mutta mieleni voi kuitenkin tyhjästä taikoa jotain ikään kuin oikeaa mikä sitä ei kuitenkaan ole ja joku voi näin alkaa häiritsemään ilman, että hän minulle olisi varsinaisesti tehnyt mitään. Välttämättä en ole koskaan edes nähnyt saati ollut tekemisissä FB-kamun kanssa. Minusta FB-kamu herkästi tuntuu siltä, ettei hän ole oikea ihminen vaan jonkinlainen pelikortti tai mitä lie. Tunne siinä sitten jotain empatiaa, kun ei ole toinen ei ole muuta kuin joku hullunkuristen perheiden hahmokortti ja se oikea ihminen on jossain hyvin etäällä.
On sellaista kaunista vanhaa tavaraa, jota osto ja myyntiliikkeet eivät halua, koska ne eivät mene kaupaksi. Joku ostaja voisi löytyä huutonestistä tms, mutta tällainen kaupankäynti käy työstä, ja jos on jo työtä enemmän kuin jaksaa ja ehtii tehdä, niin sitten lentää roskiin.
PoistaNiin ei mulla ole tuosta fb asiasta kommentoitavaa. Joka päivä ajattelen, että pitäisi oma tili lakkauttaa, mutta tarviin sitä joihinkin työjuttuihin, niin siksi en viitsi.
kirsti
VastaaPoistaluulen että anteeksianto on syvimmältään irti päästämistä. esimerkiksi vihan tunteesta tulee ihmiselle koukku, johon jää itse kiinni. siksi on osattava antaa anteeksi jatkuvasti, kun vihan tunteita tulee; ei toisten vaan itsensä vuoksi. toiset ovat valmiita antamaan anteeksi enemmän kuin toiset. bulgagovin saatana saapuu moskovaan -kirjassa on tilanne, jossa margaritalla on valta pyytää mitä tahansa. hän toivoo vapautusta lapsensa tappaneelle naiselle. . .
meri
Kyllä meri nimenomaan, oman itsen vuoksi täytyy opetella päästämään irti.
PoistaTässä vielä tällainen lainaus anteeksiannosta, jossa on aika hyvin selitetty se, miksi en suhtaudu anteeksiantoon varauksettomasti ja koska sen on kirjoittanut joku muu kuin minä, niin sillä on myös uskottavuutta. Anteeksiantohan on kiinteästi yhteydessä vihaan. Ja vihahan on asia jota ei saisi käsitellä ja siitä löytyy vähän mitään järkevää, mutta ilman vihan ottamista tasaveroiseksi anteeksiannon kanssa ei saa kasaan mitään kunnollista ja siksi anteeksiannosta ei löydy juuri mitään kunnollista matskua. Muuten taidankin sitten jättää sinut rahastamaan koko blogin eli siis koko paskan ja siirtyä jonkus muual.
VastaaPoista"Nykyisin muodikasta on olla tiedostava, hetkessä elävä ja anteeksiantavainen ihminen. Älä jää kiinni negatiivisuuteen, anna anteeksi, päästä irti!
No, ei se nyt niin vain käy.
– Jos olet kokenut väkivaltaa ja sen seurauksena tunnet vihaa, anteeksiantamisen edellytys on se, että olet saanut oikeutta ja pystynyt käsittelemään vihan tunteita ilman, että sinua syyllistetään. Ratkaisu ei ole se, että tällaisessa tilanteessa sanoo uhrille: ai, olet kokenut väkivaltaa, se henkilö, johon olet luottanut ja uskonut, on sinua pahoinpidellyt tai käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen? No, nyt pääset vihasta helpoiten eroon sillä, että annat anteeksi! Itse asiassa näin saattaa syventää uhrin kokemusta loukatuksi tulemisesta, Puu Oksanen kuvailee.
– Uhria auttaa eniten, että häntä uskotaan, hänen kokemansa psyykkinen, fyysinen tai seksuaalinen rajojen loukkaaminen tunnistetaan väkivallaksi ja että todetaan, ettei se ole uhrin syy tai vika, uhri ei ole rikosvastuullinen. Uhri, hän, joka on väkivaltaa kokenut, on niin arvokas, että hänelle kuuluu kaikki se tuki ja hyväksyntä, mikä vain on mahdollista antaa. Kun ihminen saa omanarvontunteensa takaisin, vihasta on helpompi luopua, Puu Oksanen sanoo.
Kun omanarvontunteen on saanut takaisin, pahan tapahtuman voi jättää omaan henkilöhistoriaansa. Vaikka elämä ei olisi aivan entisellään, tapahtuman ajatteleminen ei enää herätä voimakkaita tunteita – ei sen paremmin vihaa kuin sääliäkään, ei häpeää, ei mitään.
– Se vaatii, että on saanut kokemuksen omasta arvostaan jollain tavalla takaisin. Ja oikeutuksen siihen, että on ollut oikeus tuntea vihan tunteita, Puu Oksanen sanoo."