Messias Trump

Niin noista Amerikan vaaleista vaan, että silloin, kun Obamaa valittiin ensimmäisen kerran, kaikki oli ihan että hiphurraa, musta presidentti, mahtavaa. Minulle ei ole vielä valjennut mitä kauhean ihmeellistä on Obaman aikana tapahtunut edistystä maailmassa. En väitä, että hän olisi ollut katastrofikaan, mutta oliko hän esimerkiksi saamansa Nobelin arvoinen? Ja onko värillisten ihmisten asema paljonkin parantunut Amerikassa Obaman kautena? Mikä oli siis sen asian merkitys, että saivat sinne nimenomaan värillisen presidentin.

Nyt sitten itketään, kun tuli Trump, eikä tullut Clinton. Erityisesti itketään sitä, kun ei ollut Amerikka vieläkään kypsä sille, että tulisi NAINEN presidentiksi. En oikein tiedä enää, että mikä itseisarvo se olisi saada nainen presidentiksi. Kai pitäisi ainakin kysyä, että millainen nainen presidentiksi saadaan. Minä joka tarkkailen Amerikan asioita vain televisioruudun välityksellä, en ole oikein tajunnut miksi minun pitäisi toivoa sotahullulta vaikuttavaa Clintonin rouvaa presidentiksi.

Mutta nythän sinne tuli se Trump. Oletan, että maailma jatkaa pyörimistään tämänkin jälkeen, mitä nyt osakekurssit vähän sukeltavat. Minullakin on pieni osakesalkku, katsotaan että kuinka sen käy.

Messias Trump

Myöntäisittekö Hitlerille apurahan

Myöntäisittekö Hitlerillekin apurahan, kysytään tänään Kordelinin naamakirjasivulla. Kysymys liittyy siihen, ettei Kordelinin säätiö sittenkään taipunut painostuksen alla ja perunut Hännikäiselle myönnettyä apurahaa.

Kadehdin Hännikäisen taitoa kerätä mediahuomiota, mutta ei siitä enempää, aloin vain miettiä poliitikan ja taiteen tekemisen kytköksiä. Että pitääkö tukemisen olla kytköksissä oikeanlaiseen poliittiseen mielipiteeseen ja toimintaohjelmaan, kuten esimerkiksi Neuvostoliitossa oli. Vai eletäänkö moniarvoisessa maassa, ja siis hyväksytään, että kaikenlaisten ihmisten tekemää taidetta täytyy tukea, jos se siis on taidetta.  Joillakin selvästikin on se käsitys, että moniarvoisuus on yhtä kuin ne arvot joita hän itse kannattaa. Eikä moniarvoisessa maassakaan tarvitse hyväksyä jonkun vastenmieliseksi koetun ihmisen arvoja.

Polittisesti väärillä mielipiteillä varustetut ja muutenkin persemäiset ihmiset voivat  kuitenkin tehdä kiinnostavaa taidetta. Ja oikeilla mielipiteillä varustetut mukavat ihmiset voivat tehdä huonoa taidetta. Toki tietysti voi olla toisinkinpäin.

On myös vaikea sanoa mikä on hyvää taidetta ja mikä huonoa, kun arvioiminen näyttää niin paljon liittyvän ajan henkeen ja vallitseviin trendeihin. Mikä on hyvää nyt voi olla huonoa tai merkityksetöntä muutaman kymmenen vuoden päästä riippuen siitä ketkä ovat määrittelyvallankahvassa.

Joillakin on näköjään todella kova tarve valvoa sitä, että vain heidän mielestään oikealla tavalla ajattelevien ja miellyttävästi käyttäytyvien taiteilijoiden taidetta tuetaan.

Toisaalta voidaan auvoisasti järjestää taideprojekteja vaikkapa vankiloissa. Vangit näyttelevät, kirjoittavat runoja, maalaavat tauluja ja tätä valistuneet ihmiset pitävät yleensä kannatettavana toimintana, vaikka vangit ovat tehneet rikoksen ja joutuneet vankilaan. Hännikäinen kai ei ole tehnyt varsinaista rikosta toistaiseksi, pelkkiä ajatusrikoksia.

Mitä Hitlerin apurahoitukseen tulee, niin eihän sitä tiedä. Jos hän olisi aikoinaan saanut apurahoja taideopintoihinsa, niin ehkä hänestä ei olisi tullutkaan kauhistuttava diktaattori. Mutta juutalaisten kohtalo olisi sitä huolimatta voinut olla Euroopassa vaikea, antisemitismihän oli muhinut syvissä kansankerroksissa ja aiheuttanut heille monenlaista ahdistusta ilman Hitleriä ja natsejakin.

Myöntäisittekö Hitlerille apurahan

Oi kotimaa

Barcelonan matka oli ihana, mutta mikä jäi vahvimmaksi kokemukseksi. Paluumatkalla Amsterdamin kentällä jonottaessani koneeseen illalla yhdeksän maissa, italialainen mies takanani soitti kotiin. Hän puhui ensin vaimolleen ja sitten kahden lapsensa kanssa. Toinen lapsista oli ilmeisesti vielä aivan vauva. Miten mieletön määrä hellyyttä ja kaipausta voi olla latautuneena ihmisen ääneen. En ymmärrä italiaa, mutta ymmärsin täydellisesti mistä oli kysymys. Isän kaipaavasta ja suojelevasta rakkaudesta perhettään kohtaan.

Toisella tavalla koskettavaa oli paluu Helsinkiin. Barcelonassa olimme olleet viisi päivää keskellä mieletöntä hulinaa. Silloinkin kun vaelsimme kävellen Tibidabon huipulle, aina kun kohtasimme polulla paikallisia lenkkeilijöitä (turistit menivät funincularilla) he hulisivat keskenään. Siis puhuivat koko ajan. Kaikkialla missä oli kaksi ihmista, oli puhetta. Nuoretkin puhuivat siellä toisilleen, eivät älyhärpäkkeisiin. Liikennevälineet olivat siistejä, kulkivat ajallaan, opastukset olivat selkeitä, ja matkustajat äänessä koko ajan. Mutta kun  Helsingissä nousimme lentokentällä bussiin, kuljettaja ei vilkaissut meitä, ei vastannut tervehdykseeni, eikä kukaan lausunut matkan aikana sanaakaan. Juna hiljaista miestä kuljettaa, oli työväenlaulu joskus 60-70-luvulla, eikä mikään ole siltä osin näköjään muuttunut.

Mutta juuri, kun ajattelin, että miten kauhistuttavan ankea maa,  voi tätä kylmyyttä, räntää, kaamosta ja vaikenevia ihmisiä jotka vellovat identiteettipulmissaan, minut yhtäkkiä täyttikin vahvahduttava suojeleva rakkaus tätä maata ja vaikenevaa masentumisaltista kansaamme kohtaan. Tunne oli muservan voimakas ja nosti kyynelet silmiin.

Kun osaisinkin rakastaa suomalaisia oikealla tavalla, vähän niin kuin se italialaisisä perhettään. Hellästi, konkreettisesti, mutta kuitenkin pienen etäisyyden päästä. Tai ehkä tuo ei ollut hyvä vertauskuva. Mutta siis todellakin rakastan tätä maata ja sen asukkaita. En vain osaa ilmaista sitä, enkä muuntaa rakkauttani lihaksi.

Oi kotimaa