Barcelonan matka oli ihana, mutta mikä jäi vahvimmaksi kokemukseksi. Paluumatkalla Amsterdamin kentällä jonottaessani koneeseen illalla yhdeksän maissa, italialainen mies takanani soitti kotiin. Hän puhui ensin vaimolleen ja sitten kahden lapsensa kanssa. Toinen lapsista oli ilmeisesti vielä aivan vauva. Miten mieletön määrä hellyyttä ja kaipausta voi olla latautuneena ihmisen ääneen. En ymmärrä italiaa, mutta ymmärsin täydellisesti mistä oli kysymys. Isän kaipaavasta ja suojelevasta rakkaudesta perhettään kohtaan.
Toisella tavalla koskettavaa oli paluu Helsinkiin. Barcelonassa olimme olleet viisi päivää keskellä mieletöntä hulinaa. Silloinkin kun vaelsimme kävellen Tibidabon huipulle, aina kun kohtasimme polulla paikallisia lenkkeilijöitä (turistit menivät funincularilla) he hulisivat keskenään. Siis puhuivat koko ajan. Kaikkialla missä oli kaksi ihmista, oli puhetta. Nuoretkin puhuivat siellä toisilleen, eivät älyhärpäkkeisiin. Liikennevälineet olivat siistejä, kulkivat ajallaan, opastukset olivat selkeitä, ja matkustajat äänessä koko ajan. Mutta kun Helsingissä nousimme lentokentällä bussiin, kuljettaja ei vilkaissut meitä, ei vastannut tervehdykseeni, eikä kukaan lausunut matkan aikana sanaakaan. Juna hiljaista miestä kuljettaa, oli työväenlaulu joskus 60-70-luvulla, eikä mikään ole siltä osin näköjään muuttunut.
Mutta juuri, kun ajattelin, että miten kauhistuttavan ankea maa, voi tätä kylmyyttä, räntää, kaamosta ja vaikenevia ihmisiä jotka vellovat identiteettipulmissaan, minut yhtäkkiä täyttikin vahvahduttava suojeleva rakkaus tätä maata ja vaikenevaa masentumisaltista kansaamme kohtaan. Tunne oli muservan voimakas ja nosti kyynelet silmiin.
Kun osaisinkin rakastaa suomalaisia oikealla tavalla, vähän niin kuin se italialaisisä perhettään. Hellästi, konkreettisesti, mutta kuitenkin pienen etäisyyden päästä. Tai ehkä tuo ei ollut hyvä vertauskuva. Mutta siis todellakin rakastan tätä maata ja sen asukkaita. En vain osaa ilmaista sitä, enkä muuntaa rakkauttani lihaksi.
Toisella tavalla koskettavaa oli paluu Helsinkiin. Barcelonassa olimme olleet viisi päivää keskellä mieletöntä hulinaa. Silloinkin kun vaelsimme kävellen Tibidabon huipulle, aina kun kohtasimme polulla paikallisia lenkkeilijöitä (turistit menivät funincularilla) he hulisivat keskenään. Siis puhuivat koko ajan. Kaikkialla missä oli kaksi ihmista, oli puhetta. Nuoretkin puhuivat siellä toisilleen, eivät älyhärpäkkeisiin. Liikennevälineet olivat siistejä, kulkivat ajallaan, opastukset olivat selkeitä, ja matkustajat äänessä koko ajan. Mutta kun Helsingissä nousimme lentokentällä bussiin, kuljettaja ei vilkaissut meitä, ei vastannut tervehdykseeni, eikä kukaan lausunut matkan aikana sanaakaan. Juna hiljaista miestä kuljettaa, oli työväenlaulu joskus 60-70-luvulla, eikä mikään ole siltä osin näköjään muuttunut.
Mutta juuri, kun ajattelin, että miten kauhistuttavan ankea maa, voi tätä kylmyyttä, räntää, kaamosta ja vaikenevia ihmisiä jotka vellovat identiteettipulmissaan, minut yhtäkkiä täyttikin vahvahduttava suojeleva rakkaus tätä maata ja vaikenevaa masentumisaltista kansaamme kohtaan. Tunne oli muservan voimakas ja nosti kyynelet silmiin.
Kun osaisinkin rakastaa suomalaisia oikealla tavalla, vähän niin kuin se italialaisisä perhettään. Hellästi, konkreettisesti, mutta kuitenkin pienen etäisyyden päästä. Tai ehkä tuo ei ollut hyvä vertauskuva. Mutta siis todellakin rakastan tätä maata ja sen asukkaita. En vain osaa ilmaista sitä, enkä muuntaa rakkauttani lihaksi.
Tekstit
Tervetuloa takaisin Barcelonasta, matkasi kuulostaa kiehtovalta. Toivottavasti kirjoittelet siitä lisääkin :) Minäkin jotenkin tunnistan nuo rakkauden tunteet kotimaata kohtaan kun palaa jostain kaukaa. Vaikka kontrasti useimmiten onkin juuri kuvaamasi lainen. t. Anne
VastaaPoistaEhkä se on se tuttuus, joka sitten kuitenkin koskettaa, vaikka kokemus sinänsä ei kaikkein hehkein olekaan. Siis tämä mykkyys ja pimeys jne mikä täällä on vastassa.
VastaaPoista