Kyllä ennen olivat asiat paremmin ja ihmiset osasivat käyttäytyä

Vuonna 1670 valitettiin Tyrväällä synnin suruttomuuden ja paljon irstaisuuden tulleen valtaan, ja ilmeisesti siitä on meno jatkunut vain huonompaan suuntaan näihin päiviin asti, tämän tajusin luettuani Antero Wareliuksen mainion kertomuksen Tyrvään pitäjästä vuodelta 1853. Mutta mitä oli kirkon tervaaminen, josta vuosittain sakotettiin ihmisiä 1-6 vuodessa? Kirkon tervausta hiukan yleisempi synti oli salavuoteus, josta sakkoja jaeltiin vuosittain 1-9:lle ihmiselle. Salavuoteuden ymmärrän, mutta kirkon tervaamista en. Osaisiko joku selittää?

Tiesittekö, että vaivaisia oli montaa lajia, ei siis pelkkiä ruotivaivaisia, joista on paljon puhuttu, vaan myös Joukkovaivaisia. "Näitä on ollut yleensä kolme yhdessä, kuljetettavia talosta taloon usean kylän ympäri;...Joukko-vaivaisiksi pannaan tavallisesti vanhoja pahanelkisiä, jotka ruotivaivaisina olisivat harmillisia pitää kauvemman paikassansa." Sitten on ollut myös Vuorokausivaivaisia.

"Tappelut ovat viinan hedelmiä, harvoin viitsivät selväpäiset lyödä toisiansa, paitsi juur omia aviopuolisoitansa. Riitaisia ja tappelevaisia parikuntia on paljo; sillä avioliittoon yhdistytään useimmasti ilman keskinäistä rakkautta, rikkauden ja muittein etuin himosta taikka pakotuksesta, koska salavuoteus on ensiksi tapahtunutkuSalavuoteus on isossa mitassa, vaikkeivät kaikki siinä siitetyt tule äpäräin lukuun. sen peitteeksi toimitetaan usein naiminen, jota ei edelllä ollut hankkeissa eikä lupauksessa." Keskimäärin joka kolmas vihityistä on noihin aikoihin saanut sakot sen vuoksi, että lapsonen on putkahtanut maailmaan liian varhain.

Kyllä ennen olivat asiat paremmin ja ihmiset osasivat käyttäytyä

Menneisyyden musta aukko paljastaa salaisuuksia vähitellen

Voi olla, ettei Keski-Porin alueella asuva rippikouluikäinen voinut vuosina 1973-1976 selviytyä aikuistumisriitistään joutumatta tekemisiin minun kanssani. Kesät ilmeisesti asuin rippikoululeireillä ja rämpytin kitaraa. Tämä valkeni minulle sunnuntaina, kun osallistuin seurakuntanuorten 35-vuotismuistelutapahtumaan.

Porin nuorisokeskuksen tekemässä filmissä kaikui taustalla minun kitarani epävireinen rämpytys, sen lisäksi että lauloin kimakalla äänellä Napoleonin mopon säveleen riimittelemäni veisun elämästä Ilmolassa. (Leirikeskus Lyttylässä, sittemmin myyty pois, kuulemma.) Olin yllättynyt kuullessani, että tällainen filmi on olemassa, en ollut tiennyt siitä. Vielä suurempi järkytys oli havaita, että minä esiinnyin siinä filmissä. Kirjavaan villatakkiin sonnustautunut hahmoni oli tallennettu filmille ja musisointini hallitsi äänimaailmaa.

Pieni lisäjärkytys oli kuulla, että nuorisohjaajat olivat filmin kanssa kiertäneet kouluissa, ja sitä oli esitetty yhä uusille koululaissukupolville. Tarkoituksena oli ollut houkutella nuoria rippileireille. Täytyisi nyt varmaan ottaa jotenkin omaksi ansiokseen se, että Porissa nykyään melkein kaikki suorittavat rippikoulun leirinä, ja että rippikoulu yleensäkin on aikamoinen menestystarina, josta Ruotsin kirkko voi vain haaveilla.

Mutta miten on mahdollista noin totaalisesti unohtaa tuollainen asia. Filmin tekoon osallistunut herra kertoi, että filmi jälkiäänitettiin Ilmolan vanhassa saunassa. Minä olen siis ollut mukana sellaisessakin sessiossa, eikä minulla ole asiasta minkäänlaista muistikuvaa.

Tämä filmi avaa elämääni aika huolestuttavia odotushorisontteja. Mitähän kaikkea muuta menneisyyteeni kätkeytyy. Mitä voi vielä putkahdella esiin? Mitä kaikkea muuta on unohtunut? Elokuvatähteys sentään, olisin kuvitellut että sellainen asia jäisi mieleen.

Menneisyyden musta aukko paljastaa salaisuuksia vähitellen

Kirjoittajan komposti

Miten paljon kirjoittaja voi kierrättää omia juttujaan?

Siltala ja Tammi ilmeisesti joutuivat törmäyskurssille, kun Leena Lander pisti vuonna 1987 ilmestyneen Jumalattoman kovan tingin kierrätykseen Liekin lapsissa. En ole seurannut kärhämää, enkä tiedä onko asiassa saavutettu lopputulos.

Jumalaton tinki oli minusta rasittava romaani, mutta tämä mielikuva perustuu yli kahdenkymmenen vuoden takaiseen lukukokemukseen. Muistan että tykkäsin kovasti Siipijumalasta. Minulla on se mielikuva, että JKT:ssä käytettiin murretta, ja sehän on yksi varma keino karkottaa minut lukijakunnasta. Murrebuumi ei ole vieläkään saanut minusta oikein otetta, edes Heli Laaksonen ei ole pystynyt siihen. Muistan pitäneeni myös Tummien perhosten kodista, mutta sittemmin olen lukijana menettänyt viattomuuteni. Tahtoo sanoa, että aloin itse kirjoittaa, ja sen jälkeen kirjoja lukee kuin Piru Raamattua. Jotkut kollegat ovat välttyneet tältä oireyhtymältä ja kadehdin heitä. Minulla oireyhtymä riehuu pahana.

Mutta omien juttujen kierrättämisestä. On tullut tähän ikään mennessä kirjoitettua ja julkaistua joitakin novelleja, joista ajattelen, että oikeasti ne olisi pitänyt työstää romaaniksi asti. Voi olla, että olen niiden suhteen väärässä. Voi olla, ettei niitä nimenomaan pidä työstää yhtään mihinkään. Mutta minua vain vaivaa se tunne, että työstää pitäisi. Mutta sitten mietin, että miten paljon satunnaista lukijaa hatuttaa siinä vaiheessa, kun se lukee romaanini, ja tajuaa, että tässähän on nyt se sama tarina, jonka luin jo novellina. Toipuuko lukija siitä? Kärsiikö kirjailijan maine? Jos oletamme, että hänellä on maine.

Kirjoittajan komposti