Onko tuotesijoittelu avain kirjan menestykseen?

Ihan nopeasti Stig Larssonista. Olen nyt vähän edennyt kirjassa, ja pistin ylös pari asiaa, jotka tähän mennessä ovat häirinneet.

Kirjojen tuotesijoittelu. Miksi romaanissa pitää esitellä jonkin tietokonemallin erityisominaisuuksia ja teknisiä tietoja? Tuntuu kuin lukisin tietyn tietokoneputiikin tuotekatalogia. Sponsoroiko ko. laitevalmistaja kenties Larssonia, vai mistä tuulee? Elokuvat ja televisiosarjat ovat täynnä tuotesijoittelua, ja käsittääkseni sitä on juuri sen vuoksi, että firmat sponsoroivat näitä kulttuurituotteita. On tietenkin museaalista ärsyyntyä tällaisesta asiasta. Onkin oikeastaan aika kummallista itsekin lukeutua viihdekirjailijaksi, ja samalla vastustaa markkinatalouden tunkeutumista joka rakoon. Kieltämättä olen muidenkin menestyvien viihdekirjailijoiden kirjoissa joskus kiinnittänyt huomiota tähän tuotesijoitteluasiaan, ja heräsin miettimään, että siksikö he ovat suosittuja, että he tuotesijoittelevat? Kirjailija esittelee firmojen tuotteita kirjoissaan, ja nämä firmat vastalahjaksi hommaavat kirjailijalle näkyvyyttä? Tai jotain muuta sellaista. Näinkö se menee? Valaiskaa minua.

Toinen prostestinaihe on miksi tarina pitää katkaista paatoksellisilla luennoilla Ruotsin holhouslain epäkohdista 80-luvulla ja sitä ennen ja jälkeen? Tällaisten asioiden pitäisi tulla esiin tarinassa, siinä mitä tapahtuu, ihmisten välisissä jännitteissä. Jos tällaisia asioita pitää luennoida, mennään yli siitä missä aita on matalin, ja romaani on minusta kömpelösti kirjoitettu.

Minulla on muutakin mutinan aihetta kirjasta, mutta ehkä pitää jättää sanomatta vielä tässä vaiheessa, koska en edelleenkään ole lukenut kirjaa loppuun asti. Kommentoin aiheesta sitten, jos joskus jaksan ahertaa Larssonin loppuun.

Onko tuotesijoittelu avain kirjan menestykseen?

Vienti vetää Venäjälle, vaikka markkinointi yskii

Tää on nyt kauhean noloa, mutta alkaa tuntua, etten saa sitä markkinointikurssiani suoritettua.
Kurssista on ollut se hyöty, että olen alkanut ajatella markkinointia. Heräsin koomastani, ainakin melkein, ja siitä on ollut tuloksena yksi radiohaastattelujen sarja, ja pari lehtijuttua. Kyllähän sitä kaikenlaista pystyy tekemään, kun on aloitteellinen, mutta se vähän häiritsee, että eihän minun oikeastaan kuuluisi joutua huohottamaan toimittajien hännillä ja pyrkiä luomaan hyviä viestintäsuhteita heihin. Toisin päinhän tämän pitäisi mennä. Toimittajien pitäisi himoita minulta niitä haastatteluja. Mutta kun ne eivät siis ymmärrä hyvän päälle mitään.

Sitäkin välillä mietin, että onko järkeä markkinoida ja tuputtaa itseään, jos lopulta saa kovan työn jälkeen jonkun sen verran kiinnostumaan, että se lukee kirjani, ja sitten toteaa, ettei tykännyt. Siinä meni koko markkinointi hukkaan. Senkin ajan olisin voinut vaan maata sohvalla ja nuuskia varpaanvälejäni. Koska en minä siitä markkinoinnista ja esillä olosta nauti. Jos minä jostain nautin, niin kirjojen lukemisesta ja kirjoittamisesta. Ja siitä kun saa ystävien kanssa istua kirjapiirissä, ja jutella kirjoista.

Markkinointikurssin pääopettaja on saldovapailla, muuten olisin jo kysynyt, että voisinko jakaa tämän kurssin kahdelle vuodelle. Suorittaa osan kursseista nyt, osan jonkun myöhemmin alkavan kurssin yhteydessä, kaipa ne siellä AKK:ssa näitä kursseja järjestävät tulevaisuudessakin. Luultavasti jokin byrokraattinen juttu estää tekemästä niin. Minun olisi tietysti jo keväällä pitänyt tajuta, etten pysty näin tiiviiseen opiskeluun. Kuvittelin, että riittäisi kun heivasin työväenopiston tunnit pois, mutta ei se nyt vaan tunnu riittävän.

Asiasta toiseen, lastennovellini Kova jätkä, sekä pätkä kohta ilmestyvästä kirjastani Reetta ja linnan vangit käännetään venäjäksi. Ties vaikka pääsisin esiintymismatkalle Arkangeliin. Elämällä on varattuna huvittavia käänteitä. Sain nyt myös sen verran toimeksi, että lisäsin muutaman kirjasivun tuonne oikeaan ylälaitaan. Mitään erityistä sisältöä siellä ei vielä ole. Mietin pitäisikö sinne kirjoittaa taustatietoa siitä miten kirjat ovat syntyneet. Entä pitäisikö lisätä sivu, johon vuodattaisin tähän astisen elämäni tarinan. Nyt minä lähden kumminkin uimaan ensin.

Vienti vetää Venäjälle, vaikka markkinointi yskii

Nobel Barbaralle!

Barbara Cartlandin kirjoja on myyty 150 miljoonaa klp. Miksi Barbara ei saanut kirjallisuuden Nobel-palkintoa? Kauheaa.

Tämä on anonyymin jättämä kommentti. Jäin miettimään sitä. Ymmärsin kommentin viiltävän pilkalliseksi. Sen tarkoitus oli osoittaa, ettei hömpälle kuulu antaa sen paremmin nobeleita kuin apurahojakaan.

Minusta ei ole kauheaa, ettei Barbara Cartland saanut Nobel palkintoa, mutta myöskään se ei olisi minusta kauheaa, jos hän olisi saanut. Cartlandin kirjat eivät ole olleet minusta erityisen hyviä, mutta en minä niin kauheasti ole innostunut monista Nobelkirjoistakaan. Steinbeck, Marguez ja Gidé ovat oikeastaan listasta ainoat, joilla on ollut minulle syvää henkilökohtaista merkitystä.

Katselin listaa Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkituista. 2000 luvulla heidän joukkoonsa on mahtunut kolme naista. 1990 luvulla palkittuja naisia on ollut niinikään ollut kolme. 1980 luvulla joukkoon ei tulkintani mukaan mahtunut yhtään naista, ei myöskään 1970 luvulla.

Joko naiset ovat tosiaan niin paljon huonompia kirjailijoita kuin miehet, eivätkä siis palkintoa ansaitse. Tai sitten on jotain klappia siinä valintaproseduurissa, jonka kautta jotkut kirjat päätyvät Nobel-ehdokkaiksi ja toiset eivät.

Miksi olisi monen mielestä niin pöyristyttävää jos Nobel myönnettäisiin Barbara Cartlandille? Huomatkaa nyt kumminkin, että minä en ole sitä vaatimassa. En vaadi sitä kenellekään muullekaan, minä vain kysyn. Nobel kirjojen pitää olla sellaisia kirjoja joilla on Merkitystä, sanotaan. Mutta tätä minä juuri en ymmärrä. Jos jonkun ihmisen kirjoilla on merkitystä, niin varmaankin Barbaran, koska niitä on myyty niin älyttömiä määriä. Ja varmaan aika paljon luettukin. Ne ilmeisesti ovat tärkeitä kirjoja monille ihmisille.

Mikä on Merkittävä kirja? Kirjathan ovat kirjoja. Tarinoita. Ajanvietettä. Miksi kirja, jonka jaksaa lukea vain muutama vannoutunut kirjallisuuden ystävä olisi parempi, kuin kirja joka antaa iloa miljoonille. Minä en ymmärrä. Joku voisi nyt valistaa minua taas.

Nobel Barbaralle!

Luontoelämys

Kesän luontoelämyksestä saan kiittää raekuuroa, joka viskoi niskaani kananmunan kokoisia rakeita. Kuvassa siis normaalikokoinen tupakansytytin rakeen mittakaavaa osoittamassa. Auto on nyt täynnä lommoja. Se ei kuitenkaan ole niin traaginen asia, kuin autoaan rakastavasta ihmisestä voisi tuntua. Auto on muutenkin menossa vaihtoon, ja jälleenmyyntiarvo ilman lommojakin olisi luultavasti ollut vähäinen.

Luontoelämys

Menneisyyden musta aukko paljastaa salaisuuksia vähitellen

Voi olla, ettei Keski-Porin alueella asuva rippikouluikäinen voinut vuosina 1973-1976 selviytyä aikuistumisriitistään joutumatta tekemisiin minun kanssani. Kesät ilmeisesti asuin rippikoululeireillä ja rämpytin kitaraa. Tämä valkeni minulle sunnuntaina, kun osallistuin seurakuntanuorten 35-vuotismuistelutapahtumaan.

Porin nuorisokeskuksen tekemässä filmissä kaikui taustalla minun kitarani epävireinen rämpytys, sen lisäksi että lauloin kimakalla äänellä Napoleonin mopon säveleen riimittelemäni veisun elämästä Ilmolassa. (Leirikeskus Lyttylässä, sittemmin myyty pois, kuulemma.) Olin yllättynyt kuullessani, että tällainen filmi on olemassa, en ollut tiennyt siitä. Vielä suurempi järkytys oli havaita, että minä esiinnyin siinä filmissä. Kirjavaan villatakkiin sonnustautunut hahmoni oli tallennettu filmille ja musisointini hallitsi äänimaailmaa.

Pieni lisäjärkytys oli kuulla, että nuorisohjaajat olivat filmin kanssa kiertäneet kouluissa, ja sitä oli esitetty yhä uusille koululaissukupolville. Tarkoituksena oli ollut houkutella nuoria rippileireille. Täytyisi nyt varmaan ottaa jotenkin omaksi ansiokseen se, että Porissa nykyään melkein kaikki suorittavat rippikoulun leirinä, ja että rippikoulu yleensäkin on aikamoinen menestystarina, josta Ruotsin kirkko voi vain haaveilla.

Mutta miten on mahdollista noin totaalisesti unohtaa tuollainen asia. Filmin tekoon osallistunut herra kertoi, että filmi jälkiäänitettiin Ilmolan vanhassa saunassa. Minä olen siis ollut mukana sellaisessakin sessiossa, eikä minulla ole asiasta minkäänlaista muistikuvaa.

Tämä filmi avaa elämääni aika huolestuttavia odotushorisontteja. Mitähän kaikkea muuta menneisyyteeni kätkeytyy. Mitä voi vielä putkahdella esiin? Mitä kaikkea muuta on unohtunut? Elokuvatähteys sentään, olisin kuvitellut että sellainen asia jäisi mieleen.

Menneisyyden musta aukko paljastaa salaisuuksia vähitellen

Kirjoittajan komposti

Miten paljon kirjoittaja voi kierrättää omia juttujaan?

Siltala ja Tammi ilmeisesti joutuivat törmäyskurssille, kun Leena Lander pisti vuonna 1987 ilmestyneen Jumalattoman kovan tingin kierrätykseen Liekin lapsissa. En ole seurannut kärhämää, enkä tiedä onko asiassa saavutettu lopputulos.

Jumalaton tinki oli minusta rasittava romaani, mutta tämä mielikuva perustuu yli kahdenkymmenen vuoden takaiseen lukukokemukseen. Muistan että tykkäsin kovasti Siipijumalasta. Minulla on se mielikuva, että JKT:ssä käytettiin murretta, ja sehän on yksi varma keino karkottaa minut lukijakunnasta. Murrebuumi ei ole vieläkään saanut minusta oikein otetta, edes Heli Laaksonen ei ole pystynyt siihen. Muistan pitäneeni myös Tummien perhosten kodista, mutta sittemmin olen lukijana menettänyt viattomuuteni. Tahtoo sanoa, että aloin itse kirjoittaa, ja sen jälkeen kirjoja lukee kuin Piru Raamattua. Jotkut kollegat ovat välttyneet tältä oireyhtymältä ja kadehdin heitä. Minulla oireyhtymä riehuu pahana.

Mutta omien juttujen kierrättämisestä. On tullut tähän ikään mennessä kirjoitettua ja julkaistua joitakin novelleja, joista ajattelen, että oikeasti ne olisi pitänyt työstää romaaniksi asti. Voi olla, että olen niiden suhteen väärässä. Voi olla, ettei niitä nimenomaan pidä työstää yhtään mihinkään. Mutta minua vain vaivaa se tunne, että työstää pitäisi. Mutta sitten mietin, että miten paljon satunnaista lukijaa hatuttaa siinä vaiheessa, kun se lukee romaanini, ja tajuaa, että tässähän on nyt se sama tarina, jonka luin jo novellina. Toipuuko lukija siitä? Kärsiikö kirjailijan maine? Jos oletamme, että hänellä on maine.

Kirjoittajan komposti

Joko on mätäkuu vai missä mättää?

Maailma on ilmeisesti kesälomani aikana tullut valmiiksi, tämä oli pakollinen johtopäätös, kun kuulin ehkä noin viidennen kerran saman uutisen Halosen Kalevala-mitallista, joka oli käynyt avaruudessa. Ei kai tuollainen asia muuten voisi olla toistuvien uutislähetysten arvoinen? Minulla on selvästi asenneongelmia, kun en ymmärrä miksi on niin hienoa kun joku suomalaisia sukujuuria omaava heppu on käynyt avaruudessa, ja kuvauttanut siellä itsensä Suomen presidentiltä saamansa metallinkappaleen kanssa. Jotain huonoa kansallista itsetuntoa pitää olla tuossa takana, en minä sitä oikein millään muulla tavalla voi ymmärtää, vaikka kuinka yritän. Toivottavasti televisiossa on ollut järkevämpiä uutisia, minä olen ollut radion varassa viime aikoina. Ehkä tuosta voisi ottaa jotenkin opikseenkin, kun vain ymmärtäisi miten. Markkinointiviestintäkurssilla puhuttiin siitä kuinka tiedotteiden pitäisi täyttää uutiskriteerit, mikäli haluaisi jutuilleen julkisuutta. Mutta minun mielikuvitukseni ei olisi kyllä riittänyt oivaltamaan, että siitä saa valtakunnan tason uutisen kun joku mitali matkustaa avaruuteen ja takaisin.

Joko on mätäkuu vai missä mättää?

Avoin kysymys

Anteeksi nyt, että vaivaan näin tyhjänpäiväisellä asialla, mutta kertokaa näynkö minä blogilistalla vai en. Kun nimittäin saan viestejä joiden mukaan näyn mainiosti, ja itsekin jälleen löysin itseni, tosin kovasti kuihtuneena, lukijoita on jäljellä vain kokonaista kuusi kappaletta. Muistan vielä ajan, jolloin olisin pahasti hermostunut moisesta takaiskusta.

Mutta sitten toiset kuitenkin sanovat ettei minua sieltä löydy enää ollenkaan. Eli olenko vai enkö ole, sen minä nyt tahtoisin tietää. Kiitos ja anteeksi.

Avoin kysymys