Hajanaisia ajatuksia

Luin bussissa Mazzarellaa:

Kirjailijan persoonallisuus tarkoittaa jotain mediassa käyttökelpoista. Kirjailijan työ ei kiinnosta. Kirjailijalla saa olla mielipiteitä, mielipiteille on rajaton sosiaalinen tilaus, mutta ei ole tarkoitus, että mielipiteen puolesta taistellaan. Mielipide on asia, jonka kautta ihminen luo profiilinsa. Se mitä sanon ei tarvitse olla totta, riittää kun se on kiinnostavaa. Nykyään luetaankin mieluummin kirjoja Hemingwaysta kuin Hemingwayn proosaa.

Omat kysymykset: Missä määrin aloittelevan kirjoittajan (tai varttuneemmankin, mutta marginaaliin jääneen, vähemmän kiinnostavan, joka on miettinyt enemmän tarinoitaan kuin itseään taideteoksena) kannattaisi ottaa tämä huomioon?

Kuinka pitkälle kirjoittaja voi päästä sen varassa, että hän on kiinnostava persoona ja hänellä on kiinnostavia mielipiteitä? Vieläkö ihmisen pitää osata kirjoittaakin?

Hajanaisia ajatuksia

Keksimiäni viisauksia nro 1

Valmistautuessani Luovan kirjoittamisen oppiaineen yliopistoluennoitsijaksi tuo Julia Navarron kirja on oikeastaan ihan opettavainen. Niin kuin tietysti ovat monet muutkin kirjat, kuten Dan Brownin ja Cecelia Ahernin ja monen muunkin teokset.

Olen tullut siihen tulokseen ettei ihmisen oikeastaan tarvitse varsinaisesti osata kirjoittaa kunhan keksii hyvän aiheen. Ehkä kirjoittajakoulutuksen pitäisi siis entistä enemmän keskittyä mojovien aiheiden metsästämiseen ja jättää vähemmälle kielelliset ja rakenteelliset opastukset ja säädöt. Välttäkää kliseitä, välttäkää liikaa selittämistä, välttäkää sitä sun tätä. Ihan turhaa höpinää. Mitään ei tarvitse välttää jos on tarpeeksi hyvä aihe.

Tosin ei hyvä aihekaan ole mikään absoluutti. Aihe voi tänään olla ihan kuollut, mutta ylihuomenna se olisikin jo hyvä aihe. Mutta tänään kirjoitettu kirja ei välttämättä ylihuomenna enää kiinnosta, koska ylihuomenna niitä ilmestyy pilvin pimein muutenkin. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Mitä mieltä olisitte siitä ideasta, että tekisin luentorunkoni sarjakuvamuotoon. Yhtäkkiä tuli mieleen ja teki mieli heti ryhtyä piirtämään. Mutta yritän nyt muistuttaa itselleni, että asialliset työt on kuitenkin hoidettava ensin.

Keksimiäni viisauksia nro 1

Esseentekoon mars!

Parnasso etsii kilpailulla hyviä kirjallisuusesseitä. Uutisarvo olisi kieltämättä suurempi, jos kilpailulla etsittäisiin huonoja kirjallisuusesseitä. Mietin miksi kilpailukutsussa kerrotaan, että tuomaristo hylkää kirjoitukset joita se ei pidä kirjallisuusesseinä. Tuleekohan Parnasson kilpailuihin paljon kirkkoveneen ja hämähäkin kuvia, vai mikä mättää? Onko joissakin kirjoituskilpailuissa palkittu tekstejä, jotka eivät täytä kilpailukutsun laatuvaatimuksia? No ehkä on, maailma on ihmeitä täynnä. Eipä sitten muuta kuin kyhnyttämään neropatteja ja tuottamaan laadukasta kirjallisuusesseetä raatilaisten hämmästeltäväksi.

Esseentekoon mars!

Konkreettinen ongelma

Kirjoittaessa törmää kummallisiin ongelmiin, kuten siihen että päähenkilöni löytää juonen kannalta olennaisen tärkeän paperin, 60 -luvulla kuolleen, vaikeasti kehitysvammaisen ihmisen kuolintodituksen. Millainen paperi se on mahdollisesti ollut? Ei harmainta haisua. En kuitenkaan voi mielestäni kirjoittaa, että "Aulis löysi paperin jossa luki Kuolintodistus. Paperissa kerrottiin, että vainaja oli kehitysvammainen." Jotenkin vähän tyylikkäämmin pitäisi asiat ilmaista. Olisi hyvä olla hiukan latinaa, ammatillisia vakuuttavia termejä, ja ehkä myös jotain ajan henkeä ilmaisevia sanakäänteitä.

Googlettelin kuolintodistusta, ja mietin samalla, että aika morbideissa tunnelmissa sitä meikäläinen lauantaista suviehtootaan viettää. Nämä ovat ehkä niitä viimeisiä päiviä tänä vuonna, kun saisi vielä nauttia kesän lämmöstä. Löysin netistä moderneja kaavakkeita, saa niistäkin ehkä jotain osviittaa. Tilastokeskus on säilönyt suomalaisten kuolintodistukset vuodesta 1936 lähtien. Sinne kun pääsisi penkomaan. Vaan pitäisi olla jokin järkevä syy, tieteellinen tutkimus esimerkiksi, ei niitä papereita kaikille näytetä. Ja hyvä niin.

Aivoni askartelevat keksiäkseen kiertotien. Jos jollakin on teistä rakkaista lukijoistani on piironginkätköissä mojova kuolintodistus, olisin kovin kiitollinen saadessani sen esim. pdf-muodossa. Palkkioksi voin lähettää esim. Reetta ja linnan vangit saturomaanin, kunhan se ilmestyy. Kirjasta tosiaan tulee ihana, uskokaa pois. Ja siis anteeksi, että edes kysyn tämmöistä. Arvaan, että tämä vaikuttaa tosi sairaalta.

Konkreettinen ongelma

Kirjoittajan komposti

Miten paljon kirjoittaja voi kierrättää omia juttujaan?

Siltala ja Tammi ilmeisesti joutuivat törmäyskurssille, kun Leena Lander pisti vuonna 1987 ilmestyneen Jumalattoman kovan tingin kierrätykseen Liekin lapsissa. En ole seurannut kärhämää, enkä tiedä onko asiassa saavutettu lopputulos.

Jumalaton tinki oli minusta rasittava romaani, mutta tämä mielikuva perustuu yli kahdenkymmenen vuoden takaiseen lukukokemukseen. Muistan että tykkäsin kovasti Siipijumalasta. Minulla on se mielikuva, että JKT:ssä käytettiin murretta, ja sehän on yksi varma keino karkottaa minut lukijakunnasta. Murrebuumi ei ole vieläkään saanut minusta oikein otetta, edes Heli Laaksonen ei ole pystynyt siihen. Muistan pitäneeni myös Tummien perhosten kodista, mutta sittemmin olen lukijana menettänyt viattomuuteni. Tahtoo sanoa, että aloin itse kirjoittaa, ja sen jälkeen kirjoja lukee kuin Piru Raamattua. Jotkut kollegat ovat välttyneet tältä oireyhtymältä ja kadehdin heitä. Minulla oireyhtymä riehuu pahana.

Mutta omien juttujen kierrättämisestä. On tullut tähän ikään mennessä kirjoitettua ja julkaistua joitakin novelleja, joista ajattelen, että oikeasti ne olisi pitänyt työstää romaaniksi asti. Voi olla, että olen niiden suhteen väärässä. Voi olla, ettei niitä nimenomaan pidä työstää yhtään mihinkään. Mutta minua vain vaivaa se tunne, että työstää pitäisi. Mutta sitten mietin, että miten paljon satunnaista lukijaa hatuttaa siinä vaiheessa, kun se lukee romaanini, ja tajuaa, että tässähän on nyt se sama tarina, jonka luin jo novellina. Toipuuko lukija siitä? Kärsiikö kirjailijan maine? Jos oletamme, että hänellä on maine.

Kirjoittajan komposti

Miten saksalainen sirkusprinsessa kiroilee?

Löytyisikö tätä kautta saksankielen taitajaa.

Syyskuussa ilmestyvässä saturomaanissani Reetta ja linnan vangit on saksalainen kiroileva sirkusprinsessa. Nyt on syntynyt keskustelua siitä mitä kirosanaa hän käyttää.

Olen tunkenut hänen suuhunsa sanan "verdammt", mutta minulle ehdotettu, että "verflixt" olisi parempi. Sanan pitäisi nimittäin olla myös saksalaisen, tai saksaa hyvin taitavan korvissa sopivan kuuloinen. Kirosana ei saa olla liian härski, mutta ei mielellään ihan hampaatonkaan. Myös saksaa ymmärtämättömän korvissa sen pitäisi tietysti kuulostaa mukavalta.

Joku voi tietysti kyseenalaistaa miksi lastenkirjassa pitää olla kiroileva sirkusprinsessa. En tosiaan tiedä, ei ollut tarkoitus, mutta niin vain kävi. Nyt on niin, että en millään halua tuota "verflixtiä" kirjaan, vaan haluan pitää kiinni verdammtista. Tai sitten löytää jonkin vielä paremman. Osaatteko sanoa, mikä on verdammtin sävy saksaa tuntevan korvissa?
Eihän siihen mitään järkisyytä ole, miksi sirkusprinsessan pitää huutaa verdammt verflixtin sijaan, mutta tää nyt on tämmöistä hullua tämä meikäläisen työ muutenkin. Minä vaan tykkään verdammtista enemmän.Reetta ja Linnan vangeissa on
Kirsi Haapamäen ihanat kuvat

Miten saksalainen sirkusprinsessa kiroilee?

Neandertali kirjoittaa

Juuri annoin eräälle kirjoittajalle ohjeita, että tarinaa ei pitäisi aloittaa kertomalla toista tarinaa, siis tekemällä sisäkkäistarinoita. Ja kuinkas sitten kävikään.

Aloin lukea Mäkelän Neduja, ja sehän alkaa niin, että romaanihenkilö kuvittelee millainen elämäkerta hänestä olisi voitu kirjoittaa. Monta sivua elämäkertaa, välillä vapaasti referoiden, välillä suoria sitaatteja. Minuun tämä vaikuttaa niin, että tunnen kiusausta harppoa niiden yli, koska odotan kiihkeästi milloin kirjassa päästään asiaan.

Samalla mietin olenko ihan väärässä, kun kirjoituskursseilla yllytän käymään heti käsiksi pihviin. Ylimääräiset juttelut ja tunnelmanluonnit voi ripotella muun tarinan joukkoon pieninä paloina, niin että ne eivät koettele kärsivällisyyttä.

Voi olla, että Nedujen elämäkerta-aloitus koettelee kärsivällisyyttäni koska en ole vähäisimmässäkään määrin kiinnostunut todellisista enkä kuvitteellisista rocklegendoista. Tämä kirja auttoi välähdyksenomaisesti tajuamaan tämän asian, joka on rajoittanut elämääni syntymästä lähtien. En tosiaan ole kiinnostunut rocklegendoista. Saako tällainen ihminen elääkään? Joskus kyllä kuuntelin Jake Nymanin Onnenpäiviä. Hän osasi kertoa taustoja sillä tavalla, että sen hetken ne kuulostivat minustakin kiinnostavilta.

Televisiosta on tullut dokumentteja neandertalilaisista. Joku väittää, että neandertalilaiset olisivat sittenkin risteytyneet nykyihmisten kanssa. Teoksella on scifi- ja fantasiaromaanien kirjoituskilpailu. Onkohan sinne tulossa neandertalilaiskässärien tulva. Minua on alkanut aihe kiinnostaa.

Mutta siis minä nyt mietin, että onko sittenkin hyvä juttu aloittaa tarina toisella tarinalla. En kyllä aio itse tehdä niin. Joskus olen kyllä miettinyt, voisiko kirjoittaa tarinan kaverista joka kirjoittaa tarinaa, jossa kaveri kirjoittaa tarinaa kaverisa joka kirjoittaa tarinaa. Ymmärrättekö pointin. Miten syvälle siinä voisi mennä ja mihin siinä lopulta voisi päätyä tuollaisessa toisiaan heijastavien peilien maailmassa.

Neandertali kirjoittaa

Onnen kantamoinen vai tuleva kiintotähti

Pistän tuonne seurantaan nuoren innostuneen kollegan blogin. Jollekin siis käy näinkin, että olematta erityisen himokas lukija ja kirjallisuuden ystävä muutenkaan, päättää jossain vaiheessa vain kirjoittaa kirjan, tarjoaa sitä kustantamolle, ja seuraavana päivänä tarjotaan kustannussopimusta. Kolumnejakin hän jo kirjoittelee. Jäämme seuraamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Olen oman 16 vuotta jatkuneen kirjallisen pyristelyni aikana nähnyt 16 vuoden uudet ihmeelliset tulokkaat. Näin minä tietenkin joitakin jo sitä aikaisemminkin, mutta en seurannut debytantteja yhtä systemaattisesti. Jos olen rehellinen, en minä näitä asioita nytkään seuraa systemaattisesti. Mutta uusia ihmeitä synnytetään keväin, syksyin. Heitä purskahtelee kuin siittiöitä hedelmöittämään kirjallisuuden munasolua. Mikähän kielikuva tuokin nyt oli olevinaan. No kumminkin, heitä tulee ja menee, ja aina on tietysti heitä jotka lunastavat pysyvämmän paikan. Sanon pysyvämmän, koska ei ole täällä mitään pysyvää. Tämä ehkä kuulostaa kyyniseltä, ja voi olla ettei vain kuulosta, vaan suorastaan on kyynistä.

Helmi Heinosen blogissa oli juttua siitä, ettei hän ole juurikaan ehtinyt lukea romaaneja. Ei suinkaan ole ensimmäinen kirjailija, joka mainostaa sitä, ettei ole paljonkaan lukenut kirjoja. Mielestäni Kata Kärkkäinenkin kirjallisen uransa alkuvaiheessa kertoi, ettei ole juuri lukenut kirjoja. Mikähän mahtaa olla nykyisen Katariina Sourin näkemys asiasta?

Minusta on jännää, että ihmiset, jotka eivät välitä lukea kirjoja kuitenkin haluavat ilmeisesti muiden lukevan niitä, koskapa kerran niitä ovat itse maailmaan tuuppaamassa. Ei kai kirjoja kannata kirjoittaa ellei kukaan niitä lue.

Minulle kirjat ovat olleet välttämätön henkireikä elämässä. Sekä niiden lukeminen, että myös kirjoittaminen. Olen minä silti ehkä joskus täälläkin itkenyt etten enää jaksa lukea romaaneja. Juuri nyt olen kuitenkin lukenut muutaman romaanin. Ne ovat:

Anu Holopainen, Molemmin jaloin **** (Neljä tähteä viidestä. Yksi jää uupumaan, koska henkilöiden nahkoihin ei uitu niin kiihkeästi, kuin minä aina toivoisin tapahtuvan. Kiinnostavat teos joka tapauksessa)
Leena Lander Käsky*** 1/2
Jane Green Hiekkalinna **

Onnen kantamoinen vai tuleva kiintotähti

Maailmankuva tunkee tekstistä lihana ulos

Olen parissa kirjoittajaryhmässä yrittänyt mennä ohjauksessa sille tasolle, että mietittäisiin miten hyvä tarina kirjoitetaan. Minulla oli kursseja suunnitellessa jokin sellainen ajatus, että kiinnostava tarina ei synny pelkästään kielen tasolla, vaan siihen tarvitaan syvällisempää ymmärrystä.

Osittain ratkaisut ovat tietenkin kirjoitusteknisiä, ja niitä kirjoittajakursseilla aina jauhetaan. Mikä näkökulma, mistä riittävän kiinnostava aihe, mistä sympaattiset, sopivan ristiriitaiset henkilöhahmot. Mutta ajattelin, että sitten kannattaisi ehkä ottaa huomioon myös se ympäristö johon kirjoitetaan. Aika jota elämme. Maailmassamme liikkuvat uskomukset ja ennakkoluulot. Ihmisten erilaiset maailmankuvat. Kirjoitammeko niiden mukaisesti, vai niitä vastaan?

Jos haluamme kirjoittaa niiden mukaisesti, on toiveissa, että saamme suosiota, koska on paljon ihmisiä, jotka kokevat ajattelevansa samoin kuin kirjassa esitetään. He innostuvat kirjasta, koska ihmiset aina innostuvat siitä jos joku ajattelee aivan samoin kuin he.

Mutta voimme myös kirjoittaa näiden yleisten ajassa liikkuvien uskontunnustusten vastaisesti. Silloin ehkä emme saa samanlaista suosiota. Jos hyvin käy, voimme saada toisinajattelijan maineen, joka on hieno asia. Mutta yhtä hyvin voi käydä niin, että ei tule minkäänlaista mainetta. Kirja voi silti olla hyvä, siis teknisesti hyvin tehty, koskettava tarina, se vain koskettaa vähän pienempää porukkaa, sikäli kuin nämä sen löytävät.

Halusin ottaa kontekstin mukaan kirjoitusprosessiin. Ajattelin, että kirjoittajan olisi syytä pohtia millaiseen ympäristöön hän kirjoittaa ja olla tietoinen maailmankuvastaan. Kannattaa miettiä miten se suhteutuu siihen ns. ajan henkeen, joka tulee meitä vastaan medioissa ja tavallisten pulliaisten arkiajattelussa. Millaisessa linjassa olemme siihen.

Koska lopulta kirjan "hyvyyden" tai "huonouden" ratkaiseekin ehkä se, miten se tämän ajan hengen kanssa resonoi. Luultavasti säilyy pohjimmiltaan aina mysteerinä, mikä kirja nostetaan, mikä halutaan unohtaa. Mutta jos kirjoittaja pohtii asioita myös maailmankuvien tasolla, eikä pelkästään nuohoa tekstinsä kirjoitusvirheitä, hän voi myöhemmässä vaiheessa välttyä joiltakin ikäviltä yllätyksiltä.

Maailmankuva tunkee tekstistä lihana ulos

Miettii miettii

Jos kirjoittaa romaania, jossa on jonkinlainen arvoitusjuoni, ja kenties vähän jännitystäkin, niin kuinka monta juonta kuljettavaa vanhaa kirjettä saa löytyä eri ihmisten pölyisistä nurkista, ennen kuin menee ihan naurettavaksi?

Minäkertojan ongelma on aina siinä, että minä tietää asioista niin kapeasti. Jossain vaiheessa minulla oli tarinassa mukana toinen aikatasokin, jossa tapahtumia kuvattiin kolmanen persoonan näkökulmasta, mutta en saanut niitä skulaamaan yhdessä tarpeeksi intensiivisesti.

Olen tykkääntynyt minäkertojiin, koska niiden avulla on helppo luoda intensiivisiä tunnelmia, mutta näkökulman rajoittuneisuus ottaa välillä pattiin.

Miettii miettii

Vuoden alun introspektiota

Kai se on pakko myöntää, että haluan lukijoita. Tietenkin kirjoittaminen on myös itseilmaisua. Ehkä minua kirjoittajana leimaa rimpuilu näiden kahden voimakkaan tarpeen ristipaineessa.

Kafka käski tuhota tuotantonsa kuolemansa jälkeen, joten voisi ajatella, että hänelle itseilmaisu oli lukijoita tärkeämpi asia. Mutta Kafka olikin lakimies, hänellä oli ammatista hyvät tulot, hänen ei tarvinnut kirjoittaa rahan vuoksi.

Olen miettinyt kirjoittaisinko kovin erilaisia tekstejä, jos minun ei tarvitsisi ajatella rahaa. Siitä on oikeastaan vaikea sanoa mitään, koska oma urani niin kohtalokkaalla tavalla alkoi rahan vuoksi. Kun aloin kirjoittaa novelleja lehtiin, en kuvitellut että kirjoittamista jatkuisi näin pitkään. Se oli silloin vain ajan ostamista, aikuistumisen viivyttämistä. Oli kätevä kun sai rahaa kirjoittamalla, sen sijaan että olisi pitänyt jatkaa hotellisiivousta, tai pyöriä työllisyyskoulutuksissa. Kirjoitin leipää ostaakseni, ja se on muokannut minua kirjoittajana, halusin tai en.

Jotkut kirjoittavat dekkareita, koska niissä on mahdollista käsitellä hankalia yhteiskunnallisia asioita viihdyttävästi. Voisi olla jalompaa käsitellä niitä asioita ilman dekkarijuonta, mutta tässä vajavaisessa maailmassa kun elämme, silloin kirjat löytäisivät paljon vähemmän lukijoita.

On ehkä joillekin yllätys, että saman voi tehdä muidenkin kirjallisuudenlajien sisällä, esimerkiksi naisille suunnatussa viihdekirjallisuudessa. Kirjoitan viihdyttäviä kirjoja naisille, koska voin niissä käsitellä tärkeitä ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä, jotka kiinnostavat minua itseäni. Saan samalla enemmän lukijoita, kuin saisin muuten. Voi tietysti olla, että romaanista pelkkää höttöä odottava lukija pettyy kirjojeni kohdalla, mutta otan sen riskin.

Tietysti minun on kirjoittaessa pakko ottaa huomioon kirjan genre, samoin kun otan sen huomioon kirjoittaessani nuorille, tai lapsille. Mutta kirjan ytimeen genreen mukautuminen ei koskaan ulotu. Siitä en ikinä jousta. On olemassa tarinoita, jotka minun on pakko saada kirjoittaa, ja haluan tehdä sen noiden tarinoiden ehdoilla, pilaamatta niitä.

Mutta koska olen vajavainen ihminen vajavaisessa maailmassa, niin kaipa ne tarinat aina hiukan turmeltuvat sitä mukaa kun laskeutuvat alas puhtaasta ideoiden maailmasta tänne varjojen maahan.

Vuoden alun introspektiota

Vielä kässäreistä

Moni kirjoittamiseensa kunnianhimoisesti suhtautuva kirjoittaja on ilmeisesti kokenut huojentavana esittämäni ajatuksen, ettei käsikirjoituksen tarvitsekaan olla täydellinen, jotta se voisi ylittää julkaisukynnyksen.

On hyvä, jos mieli huojentuu, koska huojentunein mielin ihminen kirjoittaa luovemmin ja rohkeammin ja synnyttää kiinnostavampaa tekstiä kuin lemmiskellessään neuroottisesti käsikirjoituksensa pilkkuja.

Vaikka sanon, ettei käsikirjoituksen minun oman kokemukseni perusteella tarvitse olla täydellinen, en kuitenkaan väitä, että olisi helppo saada käsikirjoituksensa julkaistua. Kustantajat etsivät kiinnostavia käsikirjoituksia. Nykymaailmassa se yhä useammin tarkoittaa sitä, että kirjoittajan pitää olla kiinnostava. Kun entinen ministeri Häkämies kirjoittaa dekkarin, sille löytyy kustantaja. Valta on ihmeellinen asia, kun ihminen onnistuu saamaan sitä itselleen, se tekee hänestä kiinnostavan, vaikka hän olisi kuinka tylsä.

Meillä muilla menestys näissä asioissa on ikävän paljon kiinni sattumasta. Siitä että käsikirjoitus päätyy sellaisen ihmisen pöydälle, joka tajuaa sitä. Kirjallisuudessa on kysymys makuasioista, ja vaikka makuasioista voi kiistellä, kiistely harvoin muuttaa mitään. Jos joku pitää tekstiäni tylsänä, hän pitää sitä tylsänä, vaikka omasta mielestäni se olisi jännittävä ja ihmeellinen.

Vielä kässäreistä

Opastusta haetaan

Nyt olen siis lukenut kolme kirjoittajaopasta lyhyessä ajassa ja silmäillyt muutamaa muuta. Olen opiskellut elämäkerran, spekulatiivisen fiktion ja dekkarin kirjoittamista kirjojen avulla. Lukemani kirjat ovat siis Kirjoita kosmos, Kirjoita tarinasi ja Harkittu murha. Kaikki olivat kiinnostavia ja auttoivat hahmottamaan omaa kirjoittamista, vaikka lukemisen päämotiivi olikin varastaa sieltä hyviä vinkkejä jaettavaksi kirjoituskursseilla mukamas omina tietoina ja oivalluksina. No ei vaan, aion kyllä esitellä kirjoja ja niiden kirjoittajia, tietenkin.

Mutta yksi puuttuu joukosta, vielä ei ole silmiin osunut suomenkielistä opasta romanttisen viihderomaanin kirjoittajille, lukuun ottamatta Hakalahden ja Tuomisen Kirjoittajaohjaajan tukipakettiin liitettyä Kolmiokirjan kirjoittajille tarkoitettua tiivistettyä ohjetta.

Vuosituhannen vaihteessa muistan käyneeni joitakin myrkyllisiä keskusteluja, joissa nimenomaan tuo tukipaketissa oleva "kaava" esiteltiin minulle todisteena siitä, että romanttinen viihdekirjallisuus on kaavamaista törkeää paskaa. Ihmettelin jo silloin, miksi scifissä saa olla kaava, dekkarissa saa olla kaava, fantasiassa saa olla kaava, ja niihin kirjoihin voidaan kuitenkin suhtautua kiinnostuksella, jopa kunnioituksella. Mutta jos romanttisessa viihteessä on kaava, niin se viimeistään todistaa, että romantiikka on paskaa.

En kuitenkaan aio kirjoittaa suomenkielistä opasta romantiikan kirjoittajille. Miksi? Ensin ajattelin, että siksi, etten ole kovin romanttinen kirjoittaja, eikä minua tässä elämän vaiheessa kiinnosta romanttinen kirjallisuus kovin paljon. Mutta kyllähän minä jollakin tavalla olen romantikko, sitä ei käy kiistäminen. Uskon rakkauteen, hyvään ja olen kiinnostunut ihmissuhteista. Haluan, että ihmiset viihtyisivät kirjojeni parissa. Joten mikä minua estää?

Luultavasti pelkään haasteen valtavuutta. Romantiikka stigmatisoi tekijänsä, ellei hänellä ole jotain ulkokirjallisia suuria avuja, kuten Virpi Hämeen-Anttilalla yliopistoura, korkea koulutus ja tavattoman sympaattinen ja sivistynyt aviomies. Oma menestykseni on myös ollut sen verran vaatimatonta, ettei niillä paukuilla ehkä kannata ryhtyä muita opastamaan. Kirsti Manninen voisi ehkä laatia tällaisen oppaan, ehkä hän on jotain jo tehnytkin. Pitääkin tonkia kirjastoa. Myös Tuija Lehtisellä voisi olla asiasta kiinnostavaa sanottavaa. Hetkinen, pitäisikö tehdä artikkelikokoelma, johon pyytäisi juttuja todellisilta veteraaneilta. Hei sehän voisi olla kiinnostavaa. Nyt vaan rahoitusta hakemaan, mahtaisiko irrota.

Opastusta haetaan

Kirjoittajan virheitä

Edellisen postauksen kommenteissa Delilah pyysi minua kertomaan, mitkä mielestäni ovat viisi pahinta virhettä, jotka vaanivat harrastajakirjoittajaa.

1. Kielikuvat. Niiden pitäisi olla omaperäisiä, mutta ei itsetarkoituksellisia. Kielikuvien kanssa joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan kliseisiin turvautumisen, ja toisaalta omituisuudeksi lipsahtavan omaperäisyyden vaikeassa välimaastossa. Yllättävän harvoin kielikuvat tuovat tekstiin mitään todellista lisäarvoa, joten senkin vuoksi niiden kanssa kannattaa olla tarkka. Tietenkin kielikuvia kannattaa käyttää, jos löytää hyviä. Mutta jos ei löydä, pääsee parempaan lopputulokseen kun on niiden kanssa säästeliäs.

2. Liika selittäminen. Ensin sanotaan, että Heka oli vihainen. Sitten mainitaan pullistelevat otsasuonet ja heitetään perään muutama vihainen repliikki, joihin vielä saatetaan liittää selittäviä johtolauseita (huusi vihaisesti, raivoa pursuen). Syntyy tälläinen tårta på tårta rakenne, jossa sama asia, Hekan vihaisuus alleviivataan moneen kertaan, niin että lukija varmasti ymmärtää.

3. Liian hidas aloittaminen. Jos tarinan ideana on konflikti sisarusten välillä, kannattaa tarina usein aloittaa siitä konfliktista, eikä pistää päähenkilöä sukkapyykille tai muihin arkisiin tylsiin askareisiin.

4. Hämäryys on erityisesti hyvin taiteellisesti suuntautuneiden kirjoittajien helmasynti. Hämärästi kirjoittavat ovat usein mestareita puolustamaan hämäryyttään, ja esimerkiksi minulla ei vieläkään tahdo itsetunto riittää näissä tilanteissa. Taideproosaan on aina kuulunutkin tietty hämäryys ja sen vuoksi tässä kohtaa pidän mahdollisena, että olen aivan väärässä, kun liitän hämäryyden virheiden joukkoon. Mutta teen nyt kuitenkin niin, kaiken uhallakin.

5. Liika yrittäminen. Se että kirjoittaminen on syystä tai toisesta itselle liian tärkeää. Tai jos olemme tarkkoja, liian tärkeää on yleensä se, mitä kirjoittaja toivoo kirjoittamisella saavuttavansa. Siis rakkautta, arvostusta, mainetta, kunniaa, ihailua, olemassaolon oikeutta. Kirjoittamisella ei ehkä kannattaisi tavoitella noita asioita. Kirjoittaa kannattaa lähinnä siksi että se tuo mielihyvää, ja kenties rahaa. Jos kirjoittamisella tavoiteltavat asiat ovat liian tärkeitä, ihminen voi jäädä tavoitteensa vangiksi. Tavoite syö hänen ilonsa ja mielihyvänsä, ja sitä kautta myös tekstien laatu vääjäämättä heikkenee.

Kaikkien kirjoittamista enemmän ja vähemmän vakavasti harrastavien kannattaa kuitenkin muistaa, että arvostettujen kustantamojenkin kautta ilmestyneissä kirjoissa esiintyy kaikkia noita mainitsemiani kauhistuksia, plus tietenkin lukuisia muita näiden lisäksi. Joten ehkä tähän pitäisi laittaa vielä yksi bonus-virhe, joka on tämä:

Kuvitella, että saadakseen kirjansa julkaistua, kirjan pitäisi olla kielellisesti, tyylillisesti, rakenteellisesti virheetön ja pätevä. Ei pidä paikkaansa. Julkisuuden henkilöt saavat tyhmät kirjansa julkaistua ilman suurempia ongelmia. Mutta nobodyjenkaan (joihin lasken itseni) ei kannata liian ahdistuneena ajatella teoksensa teknisiä ansioita. Tarina ja henki ratkaisee. Osaatko kertoa kiinnostavan tarinan. Saatko henkilösi elämään. Minun käsittääkseni tästä on kysymys.

***

Mummo nosti kommentissaan esille tärkeän asian, näkökulmien hallitsemattoman heittelehtimisen. Siis että ensin kirjoitetaan Pekan näkökulmasta viisi liuskaa ja sitten Pekka unohtuu ja aletaankin ilman selityksiä kertoa jostain muusta. Näkökulmia tietysti voi vaihdella, mutta sen pitäisi tapahtua jäsentyneesti ja tarinan kannalta mielekkäästi.

***

Arja täydensti listaani seuraavalla:

Liika ulkoapäinohjautuvuus. Tällä tarkoitan sitä, että kirjoittaa niin kuin olettaa "oikean kirjailijan" kirjoittavan eikä niin kuin oma intuitio itselle sanoo.

****

Ja hirlii naulasi kommenttilaatikkoon omat teesinsä:

1. Mitä sinä haluat sanoa? Ajatteletko todella näin? (usein sekavan tai hämärän tekstin kirjoittajalta kun kysyy tämän, hän saattaa havahtua omiin peittelyynsä tai pelkuruuteensa ja tämä liittyy seuraavaan ohjeeseen)
2. Ole rohkea toisia kunnioittavalla tavalla (tämä on vaikeaa aika monille)
3. Ota opettajiltasi se mitä tarvitset ja hylkää se mitä et tarvitse ja rakasta omaa työtäsi, itseäsi. Älä usko kaikkea mitä opettajasi sanovat.
4. Tunne itsesi ja kunnioita omaa laatuasi.

Kirjoittajan virheitä

Tarina lähtee ihmisistä

Mikäli muistan oikein, urani alkuvaiheissa oma elämä ja kirjoittaminen olivat selkeästi erillään, olkoonkin ettei minulla siihen aikaan ollut elämää. Asuin maalla, en tavannut ketään. Vaikka kai koiran kanssa ajeleminenkin oli elämää. Oli kirjoitustyö, joka eteni aika vaivattomasti, niin minä sen ainakin nyt muistan. Yleensä oli yhteen mennessä iltapäivällä jo kymmenen liuskaa kasassa, mitä pidin normina, ja normi oli jäänyt päälle Mika Waltarilta, tyhmää sinänsä. Yhdeltä alkoi vapaa-aika ja se oli selkeästi erillään kirjoittamisesta.

Mutta nykyään kirjoittaminen sotkeutuu elämääni ja elämäni kirjoittamiseen. Kaikki on yhtä mylläkkää. Joku ihminen alkaa vaivata ajatuksiani ja hups vaan, seuraavaksi huomaan että hänhän on ilmestynyt käsikirjoitukseeni.

Sinänsä kaikki kirjani ovat muistaakseni syntyneet ihmisten ympärille. Toisin sanoen jossain olen törmännyt ihmiseen, vaikka ihan vilahdukselta, hän on alkanut pyöriä mielessä ja lopulta olen kehitellyt ympärille tarinan. Mutta alkuperäinen ihminen on ollut pelkkä kimmoke, ja lopputulos on erkaantunut alkuperäisestä mallistaan. Nyt minusta tuntuu, että työtyylini on muuttumassa. Todelliset kiinnostavat ihmiset saavat yhä suuremman osan sinänsä täysin kuvitteellisissa jutuissa. Pistän heidät vain erilaisiin tilanteisiin ja alan miettiä mitä heille niissä tapahtuu.

Mutta on jotenkin kummallista sitten, kun tapaan näitä ihmisiä ja huomaan, että tosiaan, hehän ovat oikeita ihmisiä, elävät jossain muuallakin kuin minun tietokoneeni tiedostoissa.

Tarina lähtee ihmisistä