Marraskuun aattona

Onkohan niin, että jokaisen kirjailijan on kirjoitettava ainakin yksi kirja, jossa hän vatvoo kirjan kirjoittamisen aiheuttamaa valtaisaa tuskaa? Tänä syksynäkin niitä kirjoja tuntuu ilmestyneen muutama. Minäkin olen kirjoittanut tällaisen kirjan. Se tuli taas mieleen, kun koululainen lähestyi minua sähköpostitse ja kertoi tekevänsä kirjailijakansion kirjastani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Yllättävän hyvin pystyin vastaamaan kysymyksiin ulkomuistista, vaikka todella paljon on vettä virrannut Aurajoessa tuon kirjan kirjoittamisen jälkeen. Tuntuu kummalliselta, että kirjan julkaisemisesta on vain viisi vuotta, minusta tuntuu kuin siitä olisi kokonainen elämä.

Huomenna on marraskuu, ja marraskuu on se kuukausi, jota pelkään eniten. Marraskuussa en ole vielä tottunut pimeään, kesä on tuoreessa muistissa, ja sen menettäminen tekee melkein liian kipeää. Joulukuuhun ehdittäessä olen jo turtunut, enkä välitä mistään. Talvipäivänseisauksen jälkeen toivo sitten jälleen viriää, ja tammikuu on jo toivoa, jos ei nyt ihan täynnä, niin puolillaan kuitenkin.

Nyt olen jatkanut kalenterin tyhjentämistä. Takana on pari yliaktiivista vuotta. En oikein tiedä minkä hepulin sain, kun yhtäkkiä kalenteri täyttyi erilaisista koulutuksista ja projekteista. Mutta nyt minulla on taas mahdollisuus mölliköidä kotona vuorokaudet ympäri, ja päivän sosiaalisin ponnistus on sanoa postilaatikolla käydessä naapurille päivää. Tarkoituksena on lähiaikoina lukea taas vähän enemmän romaaneja, ja aion myös entistä vakavammin pohtia, että mihin minä tässä oikeastaan tähtään ja olisiko jotain järkevää tehtävissä. Vai jatkanko samaa älyvapaata söhräämistä lopun ikääni.

Marraskuun aattona

aarghhhh!

Olen monta viikkoa yrittänyt lukea Larssonin dekkaria, ja ihmetellyt miksi se on huono. Mutta eihän se voi olla huono, olen sanonut itselleni, koska Hesaria myöten sitä on kehuttu niin paljon. Se on suurenmoinen menestys. Olen ajatellut, että kunhan luen riittävän pitkälle, huomaan että se on oikeasti hyvä. Olen tietysti huomannut, että se on yhteiskunnallinen dekkari. Mutta miten paljon voi antaa anteeksi aiheen vuoksi, jos kirja on kirjoitettu kökkömäisesti?

Tuon edellisen postauksen kommenttiketjuun ilmestyi pari samaa asiaa ihmettelevää kommentaattoria. Siis että sanovat arvovaltaiset tahot mitä tahansa, Larsson on huono.
Johduin siitä jälleen miettimään sitä kummallisuutta, miten jotkut kirjailijat pääsevät siihen asemaan, että heitä pelkästään kehutaan. Jos joku ei tykkää, hän on hiljaa.

Sitten taas joku kirjailija on siinä asemassa, että kuka tahansa kehtaa missä tahansa sanoa, että hänen kirjansa on huono ja tyhmä. Ja olla lohdullisen varma siitä, ettei kukaan pidä häntä sen vuoksi kulttuurikääpiönä. Paitsi kirjan kirjoittaja, ehkä.

aarghhhh!

Markkinointimutinaa, mutta valmista ei vaan tule

Kun tulin äsken uimasta, Päivi Räsänen oli kävelykadulla, ja siellä oli kannattajiakin ihan kivasti. En jäänyt katselemaan enkä kuuntelemaan, vaan poljin niska kyyryssä ohi. Parin kuluneen viikon aikana monet ovat heränneet ihmettelemään luterilaisen kirkon homokantaa. Jotkut ovat äänestäneet eroamalla kirkosta. Toiset liittymällä KD puolueeseen.

Kuten kenties tiedätte, olen kirjoittanut kirjan, joka käsittelee luterilaisen kirkon seksiongelmaa. Sen nimi on Pelastusrenkaita. Kirjani vuoksi olen alkanut markkinointihenkisesti miettiä pitäisikö minun pyrkiä hyödyntämään sitä tosiasiaa, että yhtäkkiä kauhean monet ihmiset tuntuvat keskustelevan tulisesti siitä, mitä kirkon pitäisi tai ei pitäisi tehdä homoseksuaalien kanssa.

Asiaa pohtiessani huomaan, että minulla on kirjani kanssa ongelma. Kevyiden viihderomaanien lukijat eivät ehkä piittaa tällaisesta ajankohtaisesta kuohunnasta. He haluavat kirjaa lukiessaan päinvastoin unohtaa kaiken ajankohtaisen hulabaloon. He eivät ehkä innostu ostamaan kirjaani kuullessaan, että se on ajan hermolla. Sanokaa, että olen väärässä. Haluaisin olla väärässä. Mutta mielessäni kummittelee Anni Polvan viihdefilosofia. Maailmankatsomuksellisia kysymyksiä ei kannata käsitellä viihderomaaneissa, koska se karkottaa lukijoita.

Mutta entä ihmiset, jotka ovat yhteiskunnallisesti aktiivisia, voisiko heitä kiinnostaa ajankohtaisesta aiheesta kirjoitettu kevyt ja hyvin kirjoitettu draamakomedia? Mutta heidän kanssaan on se ongelma, että heillä on niin vähän aikaa. He keskittyvät lukemaan vain tärkeitä kirjoja, eikä minun kirjani ehkä ole tuossa perinteisessä mielessä tärkeä.

Pitääkö minun nyt vain tyytyä sivusta katsomaan, kun toiset vouhottavat kirkon homohommeleista, ja latiakaan ei siitä vouhkauksesta sada minun laariini?

Markkinointimutinaa, mutta valmista ei vaan tule