Huonokin peeär voi olla parempi kuin ei lainkaan peeärrää

Jos tässä nyt vielä ennen päivän varsinaisia hommia hetken harrastaisi luovaa introspektiota, niin minun ongelmani on ollut ainakin siinä, että olen jättänyt työn puolitiehen. Olen keskittynyt siihen, mikä minulle tässä työssä on rakkainta, siis kirjojen kirjoittamiseen. Olen luottanut siihen, että kirjat kantavat. Kaikki voimani ovat menneet uusien kirjojen tekemiseen, ja valmiiden kirjojen kohtalon olen jättänyt korkeampiin käsiin. Se ei ole ollut aivan viisasta.

Ehkä kirjat silti jotenkin ovat kantaneetkin, muutenhan olisi ollut aika mahdoton elää tässä ammatissa 16 vuotta. Mutta aikamoista kädestä suuhun elämistä tämä on ollut. Hirvosen Hannun kanssa kyllä puhuttiin siitä, että eihän tätä hommaa mihinkään vaihtaisi, ja että monesta asiasta olemme valmiit tinkimään, jos vain saa jatkaa tässä hommassa. Mutta silti, ei kirjailijan kannattaisi kyllä luottaa siihen, että kirjat kantavat, vaan pitäisi tehdä vähän peeärrää myös.

Joiltakin se peeär käy luonnostaan. Ihmiset jotka ovat positiivisia, ja joiden on helppo mennä vieraiden ihmisten joukkoon ja tutustua uusiin ihmisiin, luovat huomaamattaan tärkeitä suhteita, jotka auttavat heitä eteenpäin uralla. Minä taas olen itsetuntovammainen mörökölli, ja olen siksi ajatellut ettei paljon auta uraani vaikka menenkin joskus jonnekin, koska silloin minä yleensä vain itken jossain nurkassa sitä miten kukaan ei ole kiinnostunut kirjoistani.

Mutta kummallista kyllä, olen huomannut, että nurkassa itkeminenkin voi olla parempi strategia kuin pysyä vain kotona ja odottaa, että milloin joku arvovaltainen ihminen ymmärtää miten hienoja kirjoja kirjoitan.

Huonokin peeär voi olla parempi kuin ei lainkaan peeärrää

Marraskuun aattona

Onkohan niin, että jokaisen kirjailijan on kirjoitettava ainakin yksi kirja, jossa hän vatvoo kirjan kirjoittamisen aiheuttamaa valtaisaa tuskaa? Tänä syksynäkin niitä kirjoja tuntuu ilmestyneen muutama. Minäkin olen kirjoittanut tällaisen kirjan. Se tuli taas mieleen, kun koululainen lähestyi minua sähköpostitse ja kertoi tekevänsä kirjailijakansion kirjastani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Yllättävän hyvin pystyin vastaamaan kysymyksiin ulkomuistista, vaikka todella paljon on vettä virrannut Aurajoessa tuon kirjan kirjoittamisen jälkeen. Tuntuu kummalliselta, että kirjan julkaisemisesta on vain viisi vuotta, minusta tuntuu kuin siitä olisi kokonainen elämä.

Huomenna on marraskuu, ja marraskuu on se kuukausi, jota pelkään eniten. Marraskuussa en ole vielä tottunut pimeään, kesä on tuoreessa muistissa, ja sen menettäminen tekee melkein liian kipeää. Joulukuuhun ehdittäessä olen jo turtunut, enkä välitä mistään. Talvipäivänseisauksen jälkeen toivo sitten jälleen viriää, ja tammikuu on jo toivoa, jos ei nyt ihan täynnä, niin puolillaan kuitenkin.

Nyt olen jatkanut kalenterin tyhjentämistä. Takana on pari yliaktiivista vuotta. En oikein tiedä minkä hepulin sain, kun yhtäkkiä kalenteri täyttyi erilaisista koulutuksista ja projekteista. Mutta nyt minulla on taas mahdollisuus mölliköidä kotona vuorokaudet ympäri, ja päivän sosiaalisin ponnistus on sanoa postilaatikolla käydessä naapurille päivää. Tarkoituksena on lähiaikoina lukea taas vähän enemmän romaaneja, ja aion myös entistä vakavammin pohtia, että mihin minä tässä oikeastaan tähtään ja olisiko jotain järkevää tehtävissä. Vai jatkanko samaa älyvapaata söhräämistä lopun ikääni.

Marraskuun aattona

Valoisa kirja palautti mieleen lapsuuden syöverit

Piruettiystävyys osuu hermooni, sillä ekalla luokalla minulla oli kiva kaveri, Anne, ja hän tanssi balettia. Hän sanoi, että voisin tulla mukaan balettikouluun. Ehdotin tanssiharrastuksen aloittamista äidilleni, mutta hän sanoi, etten voi tanssia balettia, koska olen lihava. Niin minä en sitten mennyt balettikouluun, enkä minä sitten enää myöskään ollut Annen ystävä.

Kannoin vuosikaudet kaunaa äidilleni siitä, ettei hän päästänyt minua balettikouluun. Nyt tietenkin ymmärrän, että jos hän olisi päästänyt minut balettikouluun, olisin saanut itkeä toisenlaisia kyyneliä, koska eihän siitä olisi mitään tullut tietenkään. Jos on maailma ylipäätään säälimätön pulskia tyttölapsia kohtaan, niin baletin maailma on sitä potenssiin korotettuna. Balettimaailman ankaruus tulee kirjassa ilmi hienovaraisesti, mutta selkeästi kuitenkin.

Olen kokenut Kirsti Kuroseen nimeen perustuvaa maagista yhteyttä. Minun kokemuspiirissäni Kirsti on ollut harvinainen nimi. Elin läpi koulu- ja opiskeluvuosieni törmäämättä yhteenkään Kirstiin, Kirsejä sen sijaan on tullut vastaan useita. Tapasin Kirsti Kurosen ensimmäisen kerran Tiina- tyttökirjaseminaarissa Tampereella, ja rekisteröin hänestä ensimmäiseksi juuri nimen. Suomen Markuilla on ollut tapana kokoontua Porin liepeillä Noormarkussa, ja voin ymmärtää yhteydentunteen, jonka sama nimi saattaa synnyttää.

Luin kaimani kirjoittamia Vili Voipio-kirjoja, ja haikailin niiden hilpeää, ahdistusvapaata maailmaa. Kaikenlainen jossittelu on tietenkin turhaa, mutta toisaalta, minä en olisi kirjoittanut yhtään kirjaa ilman jossitteluja. Siksipä paljastan tässä jossitteluni. Kaimani, ja hänen kirjoittamansa kirjat saavat minut jostain osin käsittämättömästä syystä aina miettimään millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos en olisi ollut lihava lapsi.

Tietyllä tavalla Piruettiystävyys ja Reetta ja linnan vangit ovat sukulaiskirjoja, koska kummassakin on liikunnallinen tyttö, jolla on ulkonäköpaineita.

Kurosen kirjoissa ihmisillä saattaa kyllä olla ongelmia itsensä kanssa, mutta he ovat suorasukaisessa ja positiivisessa suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja muihin ihmisiin. Vaikka he voivat olla hankalia, heitä ymmärretään ja he saavat muilta tukea. Samalla kun tällaiset tarinat lohduttavat, ne myös muistuttavat asioista, joita ilman olen joskus joutunut pärjäämään.

Vaikka elämässäni kaikki on hyvin, lapsuutta ja nuoruutta on silti aina muisteltava hyvin varoen, etteivät pedot herää.

Valoisa kirja palautti mieleen lapsuuden syöverit

Introspektiota eräässä elämän taitekohdassa

Laskin tuossa, että kuusitoista vuotta kestäneen kirjailijan urani aikana pöytälaatikkooni oli kertynyt kahdeksan hylättyä käsikirjoitusta. Yksi käsikirjoitus on sellainen, josta ei ole koskaan kuulunut vastausta. Se on laitettu matkaan joskus 90-luvulla, joten turha varmaan odotellakaan enää julkaisupäätöksiä.

Olohuoneen nurkassa on vihreä perintökaappi, jonka alahyllyllä on kasa käsikirjoituksia erilaisissa hylkäyskuorissa. Niitä on vaikea katsella. Luojan sydän särkyy, kun näkee omansa siellä niin hylättyinä, toivonsa menettäneinä.

Pari hylättyä käsikirjoitusta koki 90-luvulla ylösnousemuksen Kolmiokirjan tuotteissa, hiukan muokattuna toki. Yksi novellikokoelma on mennyt muutossa hukkaan, siitä minulla on vain muistot. Kysymys oli lapsuusnovelleista, joissa nostalgisesti palasin kuusikymmentäluvulle. Mieheni piti niitä mestarillisina, mutta kustantamot eivät syttyneet. Novellit on kirjoitettu muistaakseni 1993.

Nyt hylättyjä kässäreitä lojuu nurkissa enää seitsemän kappaletta. Ihmeellistä, mutta sydän tosiaan tuntuu paljon keveämmältä nyt, ja on mukava alkaa miettiä seuraavaa kirjaa.

En usko, että kaikki käsikirjoitukseni koskaan näkevät päivänvalon kirjoina. Ainakin nuo Kolmiokirjan pokkareina julkaisemat olen jättänyt mielestäni. Lapsuusnovellit pitää myös unohtaa, koska minulla ei ole printtiä, eikä niitä ole sähköisessäkään muodossa, tietenkään. Pari-kolme käsikirjoitusta on kuitenkin sellaista, joista viimeistä sanaa ei ole vielä minun mielestäni sanottu. Mutta en pidä kiirettä. Aika toimii tässä minun hyväkseni. Kun aikaa kuluu, näen mikä noissa jutuissa voisi olla kestävää, ja työstäessäni käsikirjoituksia eteenpäin voin tarttua sitten niihin asioihin.

Introspektiota eräässä elämän taitekohdassa

Kirjat on vaikeita

Haluaisin kirjoittaa jotain kultturellia. Esitellä kirjallista löytöä. Analysoida mielenkiintoista teatteriesitystä, tai elokuvaa. Haluaisin käyttäytyä ylevän ammattinimikkeeni veroisesti. Haluaisin käyttäytyä kirjailijamaisesti.

Mutta todellisuudessa olen ihan puhki. Hän joka näkee, Eeva-Kaarina Arosen romaanikin on ollut kesken varmaan kuukauden. En myöskään ole uskaltanut katsoa kirjaston asiakastietojani nähdäkseni kuinka pahasti kirjani ovat myöhässä ja miten hirvittävästi olen saamassa jälleen sakkoja. Pitäisi jaksaa palauttaa ne kirjat, mutta en jaksa.

Olen pettynyt itseeni, koska Hän joka näkee vaikutti kiinnostavalta kirjalta. Luin muutaman sivun, enkä ymmärtänyt mitä siinä tapahtuu, vaikka tyyli vaikutti kiinnostavalta. Pitäisi ilmeisesti ponnistella ymmärtääkseen, mutta juuri nyt en jaksa. Tunnistan oireet. Pitäisi hellittää, lomailla, unohtaa kirjoittaminen, mutta en pysty.

Lauantaina kun kävelin kurssilta kotiin, joku lintu lauloi Aurajoen rannassa olevan puun latvassa niin iloisesti että rinnassa hetkahti kevään tuntu. Mutta nyt sataa räntää ja minä haluaisin vain nukkua.

Kirjat on vaikeita

Lapsuus frillahousujen varjossa, tai valossa

Muistelin pikkuserkun kanssa lapsuudessa koettuja yhteisiä hetkiä. Mainitsin hänelle erään päivän, jolloin minulla oli ollut hauskaa. "Mutta meillähän oli usein hauskaa", hän sanoi ja luetteli asioita, joita olimme tehneet yhdessä. Minä vastasin, että joo, tuota kaikkea me tosiaan teimme, minulla vaan ei ollut silloin hauskaa.

Sitten kerroin, miten hän oli kerran sanonut minulle "hienot housut" siihen sävyyn, että olin ymmärtänyt miten typerät ne olivat. Olin hävennyt housujani pitkään. Pikkuserkku ei luonnollisestikaan muistanut tapausta, mutta arveli, että hän oli saattanut oikeasti pitää housuistani. Ne olivat vaaleanpunaiset, ja niissä oli takapuolen päällä frilloja. Olin silloin ehkä noin kuusivuotias.

Minulle ei ollut koskaan tullut mieleen se mahdollisuus, että hän olisi pitänyt housuistani. Olin ilmeisesti aika kompleksinen tenava ulkonäköni suhteen. Mutta nyt tajusin, että se on ihan mahdollinen tulkintahorisontti. Yllättäen minustakin alkoi tuntua, että ehkä meillä olikin aika hauskaa niihin aikoihin. Mitä yksistä housuista.

Eri ihmiset voivat kokea samat tapahtumat hyvin eri tavalla. Mutta myös ihminen itse voi nähdä elämänsä aika tavalla eri valossa siitä riippuen, minkä painoarvon hän antaa jollekin yksittäiselle tapahtumalle, ja miten hän sen tulkitsee.

Harmi, että olin jo lapsena niin vaikea, enkä osannut iloita silloin kun oli hauskaa, vaan surin housujani, vaikka ei ehkä olisi tarvinnut.

Lapsuus frillahousujen varjossa, tai valossa

Muokkaamisesta

Facebookin käyttöliittymässä on kohta "muokkaa kavereita". Oikeakin elämä luiskahtaa helposti siihen, että pitäisi päästä muokkaamaan kavereita. On vaikea suvaita sitä, että ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, ilmaisevat itseään omalla tavallaan, eivätkä aina täytä minun tarpeitani parhaalla mahdollisella tavalla.

Usein suhtaudun myös itseeni niin, että minun pitäisi muokata itseäni. Näen puutteita ja vikoja ja mietin kuinka voisin päästä niistä eroon. Teen joitakin hyödyttömiä ponnistuksia, ja sitten vaivun alakuloon koska muokkaustoimet eivät tuota tulosta. Pitäisi mennä rasvaimuun, mutta kun ei ole ylimääräistä rahaa, enkä minä ehkä muutenkaan uskaltaisi. Nykyään ehkä suurimmat muokkauspaineet kohdistuvatkin itseen. Pitäisi olla hoikka ja hyväkuntoinen, älykäs, lukenut. Koko ajan pitäisi kouluttautua, verkostoitua, olla ajan hermolla.

Mietin voisiko elämää elää pyrkimättä jatkuvasti muokkaamaan itseään ja muita. Toisaalta muokkaaminen ehkä on normaalia inhimillistä toimintaa, johon tunnemme atavistista vetoa juuri siksi, että olemme ihmisiä. Me muokkaamme muutenkin ympäristöämme koko ajan, miksi emme sitten muokkaisi myös muita ihmisiä, ja itseämme.

ps. aloitin pääsiäispaaston jo eilen, koska en tajunnut, että tuhkakeskiviikko on vasta ensi viikolla. Aion siis pääsiäiseen asti pidättäytyä pullajauhoista, sokerista ja alkoholista. En yritä muokata itsestäni hoikempaa, vaan yritän ymmärtää miksi olen riippuvainen noista tuotteista.

Muokkaamisesta

Pieni minuusfilosofinen pohdinta tiistaiaamun ratoksi

Aloin taas miettiä riippuvuutta ja itsenäisyyttä tuon Nuuskamuiskusen vuoksi. Olen itse ollut itsenäinen lapsi. Päiväkodin tädit kehuivat vanhemmilleni sitä, miten osasin itse riisua ja pukea, kenenkään ei tarvinnut auttaa. En muutenkaan tarvinnut apua mihinkään asiaan. Ilmaisin itsenäisyyttäni sanoittamalla päiväkodissa laulettavia ärsyttäviä lastenvirsiä uudelleen. Kerran lauloin meitä älä keitä, niin kovalla äänellä, ettei täti enää voinut erehtyä luulemaan sitä vahingoksi, ja hän pisti minut nurkkaan. Olisi pitänyt laulaa meitä älä heitä. En muista, että olisin hävennyt nurkassa.

Tämä nyt vaan taustaksi sille, että omalla kohdalla on ollut tärkeä kehitystehtävä kasvaa riippuvuuteen, ja luottamukseen. Se on tapahtunut aivan viime vuosina. Minun ei tarvitse jaksaa yksin, voin turvautua muihin. En turvaudu pelkästään ihmisten konkreettiseen apuun, turvaudun myös siihen mihin he uskovat, minkä varaan oman elämänsä rakentavat. Tietenkin valitsen nämä ihmiset. Jotkut ihmiset herättävät minussa luottamusta, kunnioitusta, toiset eivät. Minä kuuntelen niitä joihin luotan, joita kunnioitan, ja jätän muut omaan arvoonsa.

Pohjimmiltaan kysymys on siis kuitenkin minun omasta kokemuksestani, johon luotan. Vaikka turvaudun muihin, jokin minussa arvioi kuka se on, johon kannattaa turvautua. Vaikka tunnustan riippuvuuteni, olen myös autonominen olento.

Pieni minuusfilosofinen pohdinta tiistaiaamun ratoksi

Pallo

Mietin joskus, millainen minusta olisi tullut näillä perintötekijöilläni, jos olisin saanut kasvaa ihanteellisissa olosuhteissa. Ikään kuin perisynnittömässä, paratiisillisessa maailmassa. Missä minulla ei olisi ollut tarvetta lapsesta asti lohduttaa itseäni epäterveillä elämäntavoilla.

Kirkkoisät ovat miettineet, minkä näköisiä me olemme ylösnousemuksessa, ja kirkkoisä Origenes (hdcaniksen muistin mukaan) tuli siihen tulokseen, että olemme todennäköisesti pallon muotoisia. Koska pallo on täydellinen. Olenkohan minä ylensyömisellä alitajuisesti tavoitellut tuota täydellistä pallon muotoa jo tässä ajassa?

Vaihtoehtoisesti voisi tietysti miettiä, millainen minusta olisi näillä perintötekijöillä tullut, jos olisin elänyt niukoissa oloissa sata vuotta sitten. Mutta sitä on turha miettiä, koska sata vuotta sitten sekä äiti, että minä olisimme todennäköisesti menehtyneet synnytyksessä. Mutta jos olisinkin selvinnyt synnytyksestä, olisin kuollut muihin vaivoihini, joita en nyt tässä kehtaa selostaa. Saan siis kiittää elämästäni kehittynyttä lääketiedettä, mikä kyllä pistää miettimään.

On tietenkin ihan turha miettiä, millainen minusta olisi kehittynyt jossain toisenlaisissa olosuhteissa. Vai onko? Ajattelin kuitenkin tänä keväänä viettää pääsiäispaastoa, ja luopua valkoisesta sokerista ja valkoisista jauhoista. Ehkä en odota edes laskiaista, vaan aloitan jo nyt.

Pallo

Vuoden alun introspektiota

Kai se on pakko myöntää, että haluan lukijoita. Tietenkin kirjoittaminen on myös itseilmaisua. Ehkä minua kirjoittajana leimaa rimpuilu näiden kahden voimakkaan tarpeen ristipaineessa.

Kafka käski tuhota tuotantonsa kuolemansa jälkeen, joten voisi ajatella, että hänelle itseilmaisu oli lukijoita tärkeämpi asia. Mutta Kafka olikin lakimies, hänellä oli ammatista hyvät tulot, hänen ei tarvinnut kirjoittaa rahan vuoksi.

Olen miettinyt kirjoittaisinko kovin erilaisia tekstejä, jos minun ei tarvitsisi ajatella rahaa. Siitä on oikeastaan vaikea sanoa mitään, koska oma urani niin kohtalokkaalla tavalla alkoi rahan vuoksi. Kun aloin kirjoittaa novelleja lehtiin, en kuvitellut että kirjoittamista jatkuisi näin pitkään. Se oli silloin vain ajan ostamista, aikuistumisen viivyttämistä. Oli kätevä kun sai rahaa kirjoittamalla, sen sijaan että olisi pitänyt jatkaa hotellisiivousta, tai pyöriä työllisyyskoulutuksissa. Kirjoitin leipää ostaakseni, ja se on muokannut minua kirjoittajana, halusin tai en.

Jotkut kirjoittavat dekkareita, koska niissä on mahdollista käsitellä hankalia yhteiskunnallisia asioita viihdyttävästi. Voisi olla jalompaa käsitellä niitä asioita ilman dekkarijuonta, mutta tässä vajavaisessa maailmassa kun elämme, silloin kirjat löytäisivät paljon vähemmän lukijoita.

On ehkä joillekin yllätys, että saman voi tehdä muidenkin kirjallisuudenlajien sisällä, esimerkiksi naisille suunnatussa viihdekirjallisuudessa. Kirjoitan viihdyttäviä kirjoja naisille, koska voin niissä käsitellä tärkeitä ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä, jotka kiinnostavat minua itseäni. Saan samalla enemmän lukijoita, kuin saisin muuten. Voi tietysti olla, että romaanista pelkkää höttöä odottava lukija pettyy kirjojeni kohdalla, mutta otan sen riskin.

Tietysti minun on kirjoittaessa pakko ottaa huomioon kirjan genre, samoin kun otan sen huomioon kirjoittaessani nuorille, tai lapsille. Mutta kirjan ytimeen genreen mukautuminen ei koskaan ulotu. Siitä en ikinä jousta. On olemassa tarinoita, jotka minun on pakko saada kirjoittaa, ja haluan tehdä sen noiden tarinoiden ehdoilla, pilaamatta niitä.

Mutta koska olen vajavainen ihminen vajavaisessa maailmassa, niin kaipa ne tarinat aina hiukan turmeltuvat sitä mukaa kun laskeutuvat alas puhtaasta ideoiden maailmasta tänne varjojen maahan.

Vuoden alun introspektiota

Mieli elää jo uutta aikaa

Olen koomassa, jos joku ihmettelee miksi täällä ei tapahdu mitään. Flunssa alkaa onneksi vähitellen hellittää ja henki kulkee, joskin pihisten.

Kevään kirjoituskursseja varten lainasin kirjoitusoppaita. Kirjoita kosmoksen sain luettua. Se opastaa kirjoittamaan spekulatiivista fiktiota, mutta mielestäni ohjeissa on paljon yleispätevyyttä. Artikkelit pistivät kyllä ihmettelemään, että olen pärjännyt näinkin hyvin tietämättä mitään kaikista noista sudenkuopista, jotka kirjoittajaa vaanivat.

Nyt on meneillään Timo Montosen Kirjoita tarinasi ja sen rinnalla Juha-Pekka Koskisen Täydellinen murha. Lukeminen on hidasta, teen muistiinpanoja, että voisin hyödyntää saamaani oppia.

Pakollisen joulutauon aikana mieli askartelee omassa kirjoittamisessa. Olen jo pitemmän aikaa tuntenut vetoa spekulatiivisen fiktion suuntaan. En välitä puhtaasta fantasiasta, enkä scifistä, mutta haluaisin irtaantua realismin perinteestä, koska olen vähitellen tajunnut miten latteaan, ja minun nähdäkseni myös virheelliseen maailmankuvaan se perustuu. Nyt onkin sopiva sauma muiden levätessä vähän peukaloida syksyllä ilmestyvää saturomaaniani. Aika näyttää jääkö se yksittäiseksi erikoisuudeksi ns. urallani, vai alkaako tästä jokin uusi tuotannollinen linja. Onkohan tämä nyt kahdeskymmenes kirjani jota teen. Teen sitä niin kuin ensimmäistä ja viimeistä kirjaani. On korkeammassa kädessä miten urani jatkuu. Yritän ottaa vastaan nöyrästi kaiken sen, mitä elämä ja maailma minulle antaa. Olkoon tämä samalla myös hiukan ennen aikaisesti annettu uuden vuoden lupaus.

Hyviä joulunjatkoja teille blogini mahdolliset lukijat!

Mieli elää jo uutta aikaa

Avautuminen

Susu kannustaa avautumaan ja vapautumaan häpeästä paljastamalla mitä turhakkeita on tullut hankittua. Vuosituhannen taitteessa hankin sanelukoneen, koska ajattelin että oikeaksi kirjailijaksi ehkä tullaan niin että tehdään maailmasta ja ihmisistä havaintoja ja mumistaan niitä tärkeän oloisena nauhuriin. Ajelin jonkin verran autolla niihin aikoihin ja näin itseni pitkien yksinäisten ajomatkojen aikana sanelemassa kuolemattomia havaintojani. Mutta en ole käyttänyt nauhuria kertaakaan sen jälkeen kun toin sen kaupasta kotiin ja kokeilin osaanko käyttää sitä. Jostain syystä tämä asia nolottaa minua. Luulen, että hankin nauhurin, koska olin lukenut lehdestä jonkin kuuluisan ja menestyvän kirjailijan sanelevan muistiinpanoja pitkien kävelylenkkiensä tms. aikana. Luulen että vihaan typeriä lehtiä juuri siksi, että olen niistä niin auliisti omaksunut kaiken roskan jota on ollut tarjolla.

Avautuminen

Vieraita odotellessa

Äidin piti tulla juhannuksena tänne mökille ja minun piti siivota. Ajattelin pestä ikkunatkin. Äiti ilmoitti ettei tulekaan, on liian kylmä, joten minä päätin siirtää ikkunoiden pesua. Pesen sitten kun äiti pääsee tulemaan.

Meille on kyllä tulossa muita vieraita juhannukseksi, mutta niiden vuoksi en jaksa pestä ikkunoita. Harjasin kyllä saunamökin seinistä ja katosta seitit ja tunsin itseni kohtuullisen hyveelliseksi.

Ajattelin semmoistakin, että jos vieraat kaipaavat toimintaa, niin hehän voisivat pestä ikkunat. Voiko sellaista ehdottaa? Ehkei kuitenkaan, varsinkin kun toinen vieraista oli kuulemma sanonut, että jos meillä on suunnitteilla talkoot, hän toivoo niiden olevan joskus muulloin kuin hänen vierailunsa aikana. Ehkä siis vain istumme verannalla ja kittaamme viiniä. Mies osti hienon kiikarin, jolla kelpaa tiirailla lintuja, niitä täällä riittää.

Mutta sitä ihmettelen, että miten minusta on tullut näin veltto, vaikka vanhempani olivat aina niin ponnekkaita. Meillä ei kyllä koskaan mietitty, että pestäänkö ikkunat ja vahataanko lattiat, vai ei. Kun olin pieni, muistan äidin joka päivä vieneen keittiöstä ja eteisestä matot pihalle ja harjanneen lattiat. Toivoin aina, ettei äiti siivoaisi, vaan leikkisi minun kanssani, mutta turhaanpa sain odottaa. Minä voisin kyllä ihan rauhassa siivota, se ei olisi kenenkään ajasta pois. Paitsi omastani tietenkin. Siivoamisen sijasta leikin mieluummin itsekseni, niin kuin totuin lapsenakin tekemään.

Vieraita odotellessa

Neurootikko pohtii

Ihan juuri nyt olen miettinyt sitä mikä on neuroottisuuden ja näkökyvyn suhde toisiinsa. Joidenkin ihmisten kohdalla sitä on näkevinään kaikenlaista tämän ihmisen elämänasenteesta ja suhtautumisesta muihin ihmisiin sen kautta kuinka koen hänen suhtautuvan minuun. Tiedän olevani neuroottinen, woody allenmainen vatvoja joka pyörii oman mitättömyytensä ja surkuhupaisuutensa ympärillä. Mutta voiko olla niin, että oman neuroottisuutensa kautta kuitenkin näkee ihmisistä enemmän kuin jotkut toiset, vähemmän neuroottiset. Vai pitäisikö myöntää, että neuroottisuus ei ole mitään sen enempää kuin pelkkä typerä harmi elämässä.

Olen pitänyt neuroottisuuttani tärkeänä työvälineenä. Tai sitten on vain niin, että olen keksinyt työstä kätevän alibin, jonka avulla voin ylläpitää neuroosejani.

Joskus mietin, tai aika useinkin itse asiassa, että voisiko sitä välillä unohtaakin itsensä. Voiko kirjoittaa itsensä unohtaen? Tietyssä mielessä kyllä. Kun kirjoittaminen sujuu, itseään ei ajattele. Mutta omasta sisimmästä ne jutut silti silloinkin kumpuavat.

Neurootikko pohtii