Kyrie

Tämän vuoden aikana olen tullut perskohtaisen tietoiseksi siitä, etten ole koskaan oikein rohkeasti uskaltanut olla sellainen kuin olen. Suuri osa elämästä on mennyt niin, etten ole edes itse tajunnut millainen olen ja mitä haluan.

Nuorena opiskelijatypykkänä pyörin kaverien mukana erilaisilla rock-klubeilla koska opiskelijaelämän kuului olla sellaista. Mutta Ylioppilaskylän itsemurhayksiössäni kuuntelin Palestrinan Missa Papae Marcellia rahisevalta vinyyliltä. Fazerin musiikkiliikkeestä olivat tilanneet sen minulle jostain, kun lopulta olin uskaltanut kysyä. Säveltäjän jäljille olin päässyt, kun olin katsonut elokuvan jossa yksinäinen poika ja köyhä musiikinopettaja yhdessä kuuntelivat Palestrinaa jossain rupisessa irlantilaisessa maalaiskylässä. Sillä hetkellä välähdyksenomaisesti tajusin, etten olekaan ypöyksin maailmassa. Täällä on muitakin, jotka ovat kokeneet samaa.

CD-levyjen tulo markkinoille toi yhtäkkiä vanhan kirkkomusiikin marketeihin joskus 90-luvun alussa ja siitä riemastuneena keräsin itselleni kokoelman. Maalla asuessa tuli puutarhatöitä tehtyä usein niin, että Palestrina tai Monterverdi kaikui ämyreistä. Mustikoiden ja herneiden perkaaminen kuin myös polttopuiden kantaminen liiteriin sujuivat nekin usein kirkkomusiikin siivittäminä.

Musiikinharrastajana en ole tiedostava. En vertaile artisteja, en levytyksiä. Minä vain haluan sen tunnelman joka vanhassa kirkkomusiikissa on. Haluan kontaktin johonkin, mikä tuntuu olevan maallisen murheen ja onnen tuolla puolella. Haluan sen tuoman ajattomuuden levon. Olen yrittänyt opetella olemaan uskollinen tälle kaipaukselle ja kulkemaan sitä kohti, mutta se ei ole kovin helppoa. Olen silti päättänyt olla antamatta periksi.

Niille joita kiinnostaa:
Palestrinan Kyrie olkaa hyvät!

Kyrie

Viattomien lasten päivä

Katutaidetta esittelevällä sivustolla on hauskoja kuvia. Ilahduttaa ajatella, että joku on keksinyt virkata puulle noin kivan sukan. Samalla ihmettelen miksi tuollainen mahdollisuus ei ole koskaan tullut itselleni mieleen, vaikka joka kesä istun tuntikausia kesämökin verannalla ja katselen rannassa kasvavia haapoja.

Ja kun joulukaan ei vielä ole ihan ohi, tässä linkki 1500 luvulta peräisin olevaan joululauluun. Christmas carolseja on oikeastaan laulettu ennen joulua ja tämä liittynee kolmanteen adventin sunnuntaihin, mutta minä en viitsi jättää laulua vinkkaamatta vain sen vuoksi, että oikea sunnuntai on ohi tältä vuodelta. Steeleye Span teki laulusta hitin aikoinaan.

Viattomien lasten päivä

Inhaa historiaa pyhäpäivän ratoksi

Saatiin vuoden lopuksi vielä kunnon tuuletus tänne Varsinais-Suomeen. Heräsin siihen, että sähkökaapin ovi paukkui ulkoseinää vasten. Naapureiden kuuset ja jouluvalot ovat lennelleet ympäri pihaa. Minulla on tunnelmaan sopivaa luettavaa. Luen Teemu Keskisarjan rikoshistorian alueeseen kuuluvaa populaaria teosta Kyynelten kallio.

Kirjassa on käyty käsiksi hankalaksi koettuun aiheeseen, eläimeen sekaantumisiin. Onkin minusta aina ollut huomionarvoista, että eläimen saa tappaa ja syödä, mutta seksiä sen kanssa ei saa harrastaa.

Koko tajuisen elämäni ajan taideteoksen ansiona on pidetty, jos se murtaa tabuja. Kun taideteos pääsee uutisiin, siitä hyvin usein todetaan että se murtaa jotain tabua. Tabujen murtaminen on asia, jota on pidetty myönteisenä asiana, ilmauksena edistyksen voimista.

Kiinnostaa pohtia, että miten pitkälle tabujen murtamisessa halutaan mennä. Ehkä eläinteen sekaantumisen tabukin joutaisi jo historian romukoppaan?

Tässä linkki Turun sanomien juttuun.

Pahoitteluni hiukan epäjoulumaisesta aiheesta, mutta kirja on kovin kiinnostava, joskin myös ällöttävä. Murrosikäisenä minulla oli viehtymystä finnien puristeluun ja tämän kirjan lukeminen ehkä liittyy johonkin samantyyppiseen psyykkiseen viritykseen. Hyviä joulunjatkoa ja raikkaampaa uutta vuotta. Toivotaan, ettei sähköjä katkeile enää enempää.


ps. Kiitos nimimerkki "Liisa" viestistäsi. Kaikki on hyvin:-)

Inhaa historiaa pyhäpäivän ratoksi