Haluan kaiken

Kävin Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin kuvat.

S. on sellainen taiteilija, josta ajattelee, että hänen työnsä ovat kovin tuttuja. Mutta itse asiassa tuttujahan ovat vain ne jotkut teokset, jotka aina liitetään jokaiseen hänestä kertovaan juttuun. Näyttely oli kuitenkin laaja,siinä ehti jalat väsyä, kun saleja kiersi läpi. Enkä minä sieltä selvinnytkään vahvistamatta itseäni välillä kupillisella kahvia.

Helenen elämästä kertovaa elokuvaa katsellessa huomasin, että hänen elämänsä oli alusta asti ollut hyvin raskasta ja se oli tarjonnut hänelle onnea vain vähän. Osin ehkä hänen oman persoonansa vuoksi. Mutta hän oli aina saanut paljon irti maalaamisesta. Ja koska hän maalasi paljon, hän sai siihen liittyen kokea paljon onnea.

Minun tragediani (jos se nyt on mikään tragedia) on siinä, että vaikka olen aina nauttinut kirjoittamisesta ja viime aikoina yhä enenevässä määrin myös piirtämisestä, olen jääräpäisesti tavoitellut itselleni myös muuta onnea. Rakkautta ja ystävyyttä. Olen halunnut nauttia elämästä ja ihmisistä muutenkin, en pelkästään kirjoittamalla ja piirtämällä.

Haluan kaiken

Pään sekoittajille näkemiin

"Se on hänen ongelmansa".

Tämä on ollut kevään ja kesän oikeastaan vapauttavin opetus ja oivallus.

Elämässä tulee ongelmallisia tilanteita. Jotkut ongelmat ovat minun ongelmiani ja minun pitää tehdä niille jotain, mutta eivät kuitenkaan kaikki ongelmat ole minun päänsärkyni.

On tärkeä erottaa, mikä on minun ongelmani, mikä jonkun toisen.

Kun kuuntelen ihmisten juttuja, huomaan, että monilla on sama vaikeus. Ongelmia on ja niistä tulee herkästi kaikkien ongelmia. Luultavasti tämä koskee vain velvollisuudentuntoisia ja kohtuullisen sosiaalisia ihmisiä, jotka kantavat huolta lähipiirinsä hyvinvoinnista. Jos ei ole hereillä itsensä ja maailman kanssa, voi käydä niin, ettei kohta enää erota mikä on oma ongelma, mikä jonkun toisen.

On myös olemassa ihmisiä, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan pyrkivät kasaamaan lähimmäisen harteille ylimääräisiä kuormia. "Reagoit väärin, tunnet väärin, sinun pitäisi mieluummin tehdä niin ja näin ja muuttua muutenkin kokonaan toisenlaiseksi, kaikkein mieluiten sellaiseksi kuin minä olen, kokea niin kuin minä koen."

Kannattaa siis pitää varansa.

Pään sekoittajille näkemiin

Veriruusut!

Kesälentsun sorrettua minut sohvalle kiihkeän juhannussaunomisen ja muun hurvittelun jäljiltä, sain luettua loppuun Anneli Kannon Veriruusut.

Oli ensinnäkin mukava huomata, että kykenen vielä eläytymään eeppisesti soljuvaan romaaniin, jos ei ole muuta tekemistä. Välillä olen pelännyt, että liiallinen ns. sosiaalisen median ääressä kykkiminen olisi rapauttanut aivot enkä enää pysty keskittymään romaanin riittävän hyvin.  Mutta Veriruusuihin eläydyin ja muutama kohtaus pusersi kyynelen silmäkulmaan, mikä minun mittarissani tarkoittaa, että kirja on hyvä. Tiesin muutenkin, että kirja on hyvä, koska myös nauraa hörähtelin hiukan kateellisena tosin, kielen loistokkuuden ansiosta.

Aina kun luen näitä kansalaissotaromaaneja pelkään, että joku on keksinyt kirjoittaa minun aiheestani, mutta onneksi niin ei käynyt nytkään. Eli minulla on vieläkin tallessa se oma ainutlaatuinen aiheeni. Ongelma on vain siinä, etten osaa kirjoittaa tarinaani niin, että lukija ymmärtäisi mikä se varsinainen pointti on. Ja tämä on tietenkin aikamoinen ongelma kirjailijan elämässä.

Veriruusut on vähän niin kuin naisten Pohjan tähden alla. Se nostaa naiset keskiöön ja hyvä niin. Välillä mietin miten paljon nykyajan feministiset painotukset vaikuttivat tarinan muotoutumiseen ja miten mahtoivat tuon ajan naiset asiat kokea. Mutta niinhän se tietenkin on, tämän ajan ihmiset kirjoittavat entisaikojen tapahtumista kirjoja tämän ajan ihmisille. Kirjassa on dokumentaariset puolensa, mutta kuten kaikki historialliset teokset, se kertoo ennen muuta meidän ajastamme. Siinä sivussa saa hyvän kertauksen siitä miten kapina oikein menikään ja mahtavan murrepläjäyksen.

Juuso Hyvärinen on blogannut Veriruusuista pari vuotta sitten. Hänen mielestään Veriruusuja ei pitäisi verrata Pohjantähteen, koska Linnan henkilöt tunnetaan historioineen, kun Kannon henkilöt ilmestyvät tarinaan tyhjästä. Syystä siitä, että Linnan trilogiassa oli sivuja yli triplasti. Mutta siitä huolimatta vertaan niitä toisiinsa, koska lukukokemuksina olivat minulle samantyyppiset.

Veriruusut!