Kesälentsun sorrettua minut sohvalle kiihkeän juhannussaunomisen ja muun hurvittelun jäljiltä, sain luettua loppuun Anneli Kannon Veriruusut.
Oli ensinnäkin mukava huomata, että kykenen vielä eläytymään eeppisesti soljuvaan romaaniin, jos ei ole muuta tekemistä. Välillä olen pelännyt, että liiallinen ns. sosiaalisen median ääressä kykkiminen olisi rapauttanut aivot enkä enää pysty keskittymään romaanin riittävän hyvin. Mutta Veriruusuihin eläydyin ja muutama kohtaus pusersi kyynelen silmäkulmaan, mikä minun mittarissani tarkoittaa, että kirja on hyvä. Tiesin muutenkin, että kirja on hyvä, koska myös nauraa hörähtelin hiukan kateellisena tosin, kielen loistokkuuden ansiosta.
Aina kun luen näitä kansalaissotaromaaneja pelkään, että joku on keksinyt kirjoittaa minun aiheestani, mutta onneksi niin ei käynyt nytkään. Eli minulla on vieläkin tallessa se oma ainutlaatuinen aiheeni. Ongelma on vain siinä, etten osaa kirjoittaa tarinaani niin, että lukija ymmärtäisi mikä se varsinainen pointti on. Ja tämä on tietenkin aikamoinen ongelma kirjailijan elämässä.
Veriruusut on vähän niin kuin naisten Pohjan tähden alla. Se nostaa naiset keskiöön ja hyvä niin. Välillä mietin miten paljon nykyajan feministiset painotukset vaikuttivat tarinan muotoutumiseen ja miten mahtoivat tuon ajan naiset asiat kokea. Mutta niinhän se tietenkin on, tämän ajan ihmiset kirjoittavat entisaikojen tapahtumista kirjoja tämän ajan ihmisille. Kirjassa on dokumentaariset puolensa, mutta kuten kaikki historialliset teokset, se kertoo ennen muuta meidän ajastamme. Siinä sivussa saa hyvän kertauksen siitä miten kapina oikein menikään ja mahtavan murrepläjäyksen.
Juuso Hyvärinen on blogannut Veriruusuista pari vuotta sitten. Hänen mielestään Veriruusuja ei pitäisi verrata Pohjantähteen, koska Linnan henkilöt tunnetaan historioineen, kun Kannon henkilöt ilmestyvät tarinaan tyhjästä. Syystä siitä, että Linnan trilogiassa oli sivuja yli triplasti. Mutta siitä huolimatta vertaan niitä toisiinsa, koska lukukokemuksina olivat minulle samantyyppiset.
Oli ensinnäkin mukava huomata, että kykenen vielä eläytymään eeppisesti soljuvaan romaaniin, jos ei ole muuta tekemistä. Välillä olen pelännyt, että liiallinen ns. sosiaalisen median ääressä kykkiminen olisi rapauttanut aivot enkä enää pysty keskittymään romaanin riittävän hyvin. Mutta Veriruusuihin eläydyin ja muutama kohtaus pusersi kyynelen silmäkulmaan, mikä minun mittarissani tarkoittaa, että kirja on hyvä. Tiesin muutenkin, että kirja on hyvä, koska myös nauraa hörähtelin hiukan kateellisena tosin, kielen loistokkuuden ansiosta.
Aina kun luen näitä kansalaissotaromaaneja pelkään, että joku on keksinyt kirjoittaa minun aiheestani, mutta onneksi niin ei käynyt nytkään. Eli minulla on vieläkin tallessa se oma ainutlaatuinen aiheeni. Ongelma on vain siinä, etten osaa kirjoittaa tarinaani niin, että lukija ymmärtäisi mikä se varsinainen pointti on. Ja tämä on tietenkin aikamoinen ongelma kirjailijan elämässä.
Veriruusut on vähän niin kuin naisten Pohjan tähden alla. Se nostaa naiset keskiöön ja hyvä niin. Välillä mietin miten paljon nykyajan feministiset painotukset vaikuttivat tarinan muotoutumiseen ja miten mahtoivat tuon ajan naiset asiat kokea. Mutta niinhän se tietenkin on, tämän ajan ihmiset kirjoittavat entisaikojen tapahtumista kirjoja tämän ajan ihmisille. Kirjassa on dokumentaariset puolensa, mutta kuten kaikki historialliset teokset, se kertoo ennen muuta meidän ajastamme. Siinä sivussa saa hyvän kertauksen siitä miten kapina oikein menikään ja mahtavan murrepläjäyksen.
Juuso Hyvärinen on blogannut Veriruusuista pari vuotta sitten. Hänen mielestään Veriruusuja ei pitäisi verrata Pohjantähteen, koska Linnan henkilöt tunnetaan historioineen, kun Kannon henkilöt ilmestyvät tarinaan tyhjästä. Syystä siitä, että Linnan trilogiassa oli sivuja yli triplasti. Mutta siitä huolimatta vertaan niitä toisiinsa, koska lukukokemuksina olivat minulle samantyyppiset.
Tekstit
Löysin kyseisen kirjan, siis Veriruusut, paikallisesta kirjastosta aivan sattumalta, etsimättä erityisesti juuri sitä. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Siinä on jotain mitä ei ole tullut kirjoitettua ennen ja sen Kanto oli kirjoittanut niin hyvin, että minäkin kuljetin tarinan henkilöitä mukanani monet päivät. Se teki vaikutuksen. Järkyttävä kirja joka onnistui kertomaan sodasta jotain mitä yleensä ei oteta esille. Pohjantähteä en ole lukenut.
VastaaPoistaNaisnäkökulmahan se perinteisesti on jäänyt sen tärkeämmän varjoon aina. Tässä naisten ja lasten ja kilttien miesten osa nostettiin framille. Tarinan ihmisten välillä oli myös lämpöä ja ns. hyviä ihmisiä löytyi rintamien eri puolilta. Todella pahoihin ihmisiin ei kauheasti keskitytty, mikä oli mielestäni oikea ratkaisu. Jonkinlaista taustaa ne tietenkin muodostivat, eli ei niitä myöskään siloiteltu näkymättömiin. Niille vain ei annettu pääroolia.Sigiridin kohtalo oli karu. Katso ihmistä, voisi sanoa tässäkin kohtaa.
VastaaPoistaÄÄH! Systeemi sekoilee, jos ilmestyy puolikas kommentti multa niin poistatko, Kirsti...
VastaaPoistaOlin siis sanomassa, että minäkin tykkäsin Veriruusuista ihan älyttömästi! Upeasti kirjoitettu ja todella koskettava, surullinen ja järkyttävä tarina (tai montahan tarinaa siinä oikeastaan oli). Satuin lukemaan Pohjantähden ja Veriruusut jotakuinkin peräkkäin, ja niissä tosiaan oli varsin samankaltaista tunnelmaa.
Ihmetytti ihan, että millaista henkilömäärää Anneli oli kyennyt pitämään hyppysissä. Multa ei onnistuisi.
PoistaLuin Veriruusut pari vuotta sitten eräänä sadepäivänä, pidin niin hurjasti että lähetin kirjailijalle palautettakin. Olin vähän arkaillut tarttua teokseen, koska pelkäsin, että se ahditaa vimmatusti, mutta Kanto oli taitavasti kyennyt ymppäämään realismiin myös iloa ja toivoa.
VastaaPoistaMutta ei sisällissota oli vielä loppuun kirjoitettu, vai mitä Kirsti?
Anneli tosiaan osaa kirjoittaa raskaasta aiheesta niin, ettei sälytä ahdistavuutta lukijan kannettavaksi, vaan pitää toivon näkökulman mukana.
VastaaPoistaEi varmaankaan ole kansalaissota kirjoitettu loppuun, mutta pientä masennuksen tynkää tässä on omien ponnistelujen suhteen siihen aiheeseen liittyen...