Mitä on taas tullut tehtyä

Menin eilen yliopistolle palauttamaan avainta.
- Voi miten ihanaa! Kiitos! sanoi vahtimestarin kopissa istunut iloinen nainen.

Sanoin, että mukava, kun voi näin vähällä vaivalla tuottaa toiselle ihmiselle hyvää mieltä.
- Juu, pienistä asioista on revittävä ilot! hän sanoi näköjään ilman ironiaa ja sarkasmia.

Hän etsi avaimesta numeron, haki papereistaan sen tiedot ja merkkasi, että olin palauttanut avaimen. - Tosi hienoa, nämä ovatkin olleet vähän kortilla viime aikoina, hän sanoi vielä.

Sitten vaihdoimme muutaman sanan säästä, joka oli haasteellinen ja toivotimme hyvät jatkot. Tallustellessani räntäsateen läpi seuraavaan paikkaan tunsin tehneeni suurenmoisen hyvän teon, vaikka oikeastaan olin tehnyt vain velvollisuuteni. Ja hiukan myöhässä sitä paitsi.

Mietin taas miten tärkeitä tällaiset ohimenevätkin ihmisten kohtaamiset ovat. Omalta osaltamme voimme kirkastaa tai pimentää niiden elämää joita päivittäin tapaamme.

Haluaisin itse olla ihminen, joka mieluummin valaisee kuin pimentää. Siksi meni suu mutruun, kun blogin laskurista näin jonkun tulleen tänne hakusanalla: Kirsti Ellilä, kusipää.
 

Mitä on taas tullut tehtyä

Harrastin kulttuuria

Olin Porin teatterissa katsomassa Mairen.  Näytelmä siis kertoo Maire Gullichsenin elämästä.

Jo lapsuuteni Porista muistan Artekin, jonka tuotteita ihmiset kävivät ihailemassa. Joidenkin luokkakaverien kodeista löytyi Artekista ostettuja huonekaluja. Myös isoäidillä oli Artekin tuoli. Minä täysin spontaanisti inhosin kyseistä tyyliä.

Kun jouluna katselin Bergmanin Fannia ja Aleksanderia, huomasin että orpolasten kauhistuttava elämä isäpuoli-piispan kolkossa talossa nosti esiin saman lohduttomuuden kuin tuo Artek-estetiikka.

Alvar Aallon arkkitehtuurikin herättää saman lohduttomuuden. Ja tajusin, että ehkä siksikin olen aina tuntenut täällä kotimaassani henkistä vierautta, koska täällä palvellaan sellaisia puolijumalia kuin Alvar Aalto ja kumppanit.

Näytelmä oli varmaankin hyvä. Kohtaukset vaihtuivat luontevasti, tarina kulki, replikointi oli napakkaa. Mutta ei tuo Artek-estetiikka muuttunut yhtään sen läheisemmäksi.

Harrastin kulttuuria

Nimi hyvin, kaikki hyvin

Jos ei tule ikäviä yllätyksiä, minulta ilmestyy tänä vuonna kaksi romaania.

Lauantaina tein miehen kanssa 20 kilometrin pituisen patikkaretken, jonka aikana syksyllä ilmestyvän aikuisromaanini nimi leivottiin yhteistuumin. Äsken tuli kustantamosta viesti, että nimi kelpaa, mikä oli helpotus, koska olen ehkä Suomen kirjallisuushistorian huonoin nimienkeksijä.

Tähän nimeen olen aika tyytyväinen. Se on lyhyt, yksi ainoa sana. Nopea vilkaisu Finlandiapalkittuihin teoksiin osoittaa, että viimeisten viiden vuoden aikana palkinto on neljä kertaa osunut romaanille, jonka nimenä on yksi sana.

Eilen tuli onnittelupuhelu Göteborgista. Siellä asuva tuttava oli lukenut Suomen Kuvalehdestä uutisen jossa oli sanottu, että Lydecken-palkinto annetaan vuoden parhaalle lastenkirjalle. Tuttava ottaa asiat kirjaimellisesti ja onnitteli minua vuoden parhaan lastenkirjan kirjoittamisesta. Mietin kuinka monta tuollaista onnittelua minun pitäisi ottaa vastaan, että alkaisin  uskoa kirjoittaneeni tosiaan vuoden parhaan kirjan. Mutta sitähän minä en varsinaisesti usko, enkä haluakaan uskoa. Parhaan kirjan määritelköön jokainen lukija itse. Kiitos silti palkinnosta, on todella hauskaa, kun ihmiset onnittelevat.

Nimi hyvin, kaikki hyvin