perjantai 6. helmikuuta 2015

Kehkeytyy kehkeytyy, usko pois!

Kirjallisuusterapiaryhmässä tajusin, miten vahvoja nolouden ja häpeän tunteita minulle tulee heti jos ilmaisen paljaasti sisimpiä ajatuksiani. Kuulijoiden syvä hiljaisuus on kuin hauta jonne vajoan hylättynä.

Voisin tietysti ajatella, että hiljaisuus on kunnioitusta, vaikuttumista tai muuta positiivista, mutta kokemuksen tasolla se on hylätyksitulemista. Se, että ihmiset suhtautuvat minuun myötätuntoisesti vain lisää häpeää.

Tänään aamulla herätessä ajattelin, että nolous ja häpeä ovat minulle synnytyskanava, jonka läpi pitää pusertua uudestaan ja uudestaan. Mutta ehkä olen aina liian nopeasti oppinut teeskentelemään ja esittämään jotain muuta kuin olen.

Käsikirjoituksessa olen junnausvaiheessa. Matildan seikkailuja leprasairaalassa on edelleenkin koossa vasta noin 116 liuskaa. Olen siis tammikuun aikana edennyt noin 16 liuskaa. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että usean päivän työskentely on alkanut sillä, että edellisen päivän tuotokset on pyyhitty pois.

Välillä olen ajatellut, että pitäisikö vääntää itsensä eroon tästä tarinasta hetkeksi, kun se näin hitaasti sujuu, mutta kumma kyllä, en malttaisi mitenkään. Jotain kuitenkin kehkeytyy siihen koko ajan, vaikka liuskamäärä ei lisäänny.






Share/Bookmark

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro mitä mielessä!