Liisa Keitaanpää ehti jo lukea kirjani. Mukava huomata, että kirjan eetos on välittynyt. linkitän arvostelun tähän.
Kirjaa on mainostettu sukutarinana. Määrite on perusteltu. Mutta kylän sukujen tarina laajenee nopeasti koko suomalaisen yhteiskunnan tarinaksi. Joku kirjan luettuaan totesikin: Tässä on Suomen psykoanalyysi sadan vuoden ajalta. Kirjan 2000-luvun alun ihmissuhteet peilautuvat koko ajan Suomen itsenäisyyden alkukuukausien tapahtumiin ja suhteisiin. Rakkaudet, surmat, ihmisten valinnat herättävät vuosikymmenin jälkeen kysymyksiä. Kuka on syyllinen? Kuka on uhri? Voiko sata vuotta sitten muille sattuneita tekoja hyvittää? Pitääkö sovituksen olla jossakin suhteessa tekoon?
Ja iso kysymys: Kuka armahtaa niitä ihmisiä, joissa suru on muhinut vuosikymmeniä sukupolvesta toiseen, muuttunut kovaksi pohjajääksi?
Leena Lumi ehti arvioida kirjan jo vähän aikaisemmin. Hänen ajatelmansa löytyvät täältä.
Mutta vielä tuosta otsikon asiasta. Meillä on yleensä omasta näkökulmastamme aina hyvin selkeä käsitys siitä kuka on uhri ja kuka syyllinen. Mutta monesti, jos tarkastelee asioita vähänkään laajemmassa perspektiivissä, uhrit ja syylliset alkavatkin oudosti sekoittua toisiinsa.
Ihmisten arkisissa kiusaamiskiistoissakin on usein se dilemma, että voi olla todella vaikea selvittää kuka lopulta kiusaa ketä. Muistan, kun itse jouduin kiusaamisen kohteeksi. Joku hyvää tarkoittava ihminen kysyi, että mitä olen tehnyt ansaitaksesi kiusaamisen. Tietysti protestoin tuollaisia kommentteja vastaan, mutta jollakin tavalla olin kuitenkin omalla toiminnallani laukaissut sen, että joku katsoi aiheelliseksi vainota minua. Ja varmaan hänellä oli oma tukirenkaansa, ainakin hän tuntui olevan vakuuttunut, että minä olin se joka vainosin, hän oli minun uhrini.
Miten tuokin vanha juttu tuli nyt mieleen. Siitäkin kyllä voisi kerran vielä kirjoittaa kirjan.
Kirjaa on mainostettu sukutarinana. Määrite on perusteltu. Mutta kylän sukujen tarina laajenee nopeasti koko suomalaisen yhteiskunnan tarinaksi. Joku kirjan luettuaan totesikin: Tässä on Suomen psykoanalyysi sadan vuoden ajalta. Kirjan 2000-luvun alun ihmissuhteet peilautuvat koko ajan Suomen itsenäisyyden alkukuukausien tapahtumiin ja suhteisiin. Rakkaudet, surmat, ihmisten valinnat herättävät vuosikymmenin jälkeen kysymyksiä. Kuka on syyllinen? Kuka on uhri? Voiko sata vuotta sitten muille sattuneita tekoja hyvittää? Pitääkö sovituksen olla jossakin suhteessa tekoon?
Ja iso kysymys: Kuka armahtaa niitä ihmisiä, joissa suru on muhinut vuosikymmeniä sukupolvesta toiseen, muuttunut kovaksi pohjajääksi?
Leena Lumi ehti arvioida kirjan jo vähän aikaisemmin. Hänen ajatelmansa löytyvät täältä.
Mutta vielä tuosta otsikon asiasta. Meillä on yleensä omasta näkökulmastamme aina hyvin selkeä käsitys siitä kuka on uhri ja kuka syyllinen. Mutta monesti, jos tarkastelee asioita vähänkään laajemmassa perspektiivissä, uhrit ja syylliset alkavatkin oudosti sekoittua toisiinsa.
Ihmisten arkisissa kiusaamiskiistoissakin on usein se dilemma, että voi olla todella vaikea selvittää kuka lopulta kiusaa ketä. Muistan, kun itse jouduin kiusaamisen kohteeksi. Joku hyvää tarkoittava ihminen kysyi, että mitä olen tehnyt ansaitaksesi kiusaamisen. Tietysti protestoin tuollaisia kommentteja vastaan, mutta jollakin tavalla olin kuitenkin omalla toiminnallani laukaissut sen, että joku katsoi aiheelliseksi vainota minua. Ja varmaan hänellä oli oma tukirenkaansa, ainakin hän tuntui olevan vakuuttunut, että minä olin se joka vainosin, hän oli minun uhrini.
Miten tuokin vanha juttu tuli nyt mieleen. Siitäkin kyllä voisi kerran vielä kirjoittaa kirjan.
Tekstit
Minusta vainoaminen ja kiusaaminen ovat erillisiä asioita, vaikka niissä onkin samoja piirteitä. Pitäisi siis kirjoittaa jommasta kummasta eikä kummastakin yhtaikaa. Kirjallisuudessahan ja tv-sarjoissa jne. vainoaminenhan on nyt suositumpaa kuin koskaan ja on pitkään ollut käytetty aihe.
VastaaPoistaNetin vuoksi vainoaminen on helpompaa kuin milloinkaan ennen ja someiluhan sisältää minun kokemukseni mukaan paradoksin. Toisaalta ihminen jakaa vapaaehtoisesti itseään, mutta toisaalta loukkaantuu, jos joku on niin sanotusti stalkannut häntä ja keskustelussa ilmaantuu tieto, jota hän ei ole itse tieten tahtoen kertonut vaan toinen on sen netistä katsonut. Minusta touhu on aivan lapsellista ja pähkähullua. Toki vainoaja tekee väärin, mutta saisi epähankalatkin ihmiset miettiä onko syytä tunkea julkisuuteen asioita, jos ei kestä sitä, että joku niitä katsoo.
Ja siinäkin on vielä sellainen merkillinen ilmiö, että jonkun toisen passaa katsoa enemmän kuin toisen. Toisen stalkkaamisesta loukkaannutaan vähemmän kuin toisen. Epähankalien ihmisten terrori hankalia kohtaan on myös siis ilmeistä ja olemassa. Tyypillisemmin se näytetään mykkyytenä ja eristämisenä, yksin jättämisenä.
No tää nyt ei ole tieteellinen esitys kiusaamisesta/vainoamisesta tms, vaan ainostaan minun päiväkirjanomainen blogipostaukseni. Jos ärsyttää, voi aina jättää omaan arvoonsa, eiks niin.
VastaaPoista