Bernadetten vainoajan kääntymys

Eilen tuli Teemalta Bernadetten laulu. Elokuva oli vuodelta 1943 ja kesti yli kaksi tuntia. Katsoin sen itkeä tyrskähdellen.

Olen kerran vienyt Lourdesista tuotua vettä pullossa kuolemansairaalle. Tunsin itseni hiukan typeräksi niin tehdessäni. Potilas oli sairaalassa eristyksissä, joten sain tavata hänet vain kaukaa, mutta me juttelimme ja anteeksi pyydellen jätin hänelle pullon parantavaa vettä Bernadetten lähteestä. Meidän kummankaan usko ei riittänyt, tai sitten oli muuten vain tarkoitettu toisin ja hän kuoli vuotta myöhemmin.

Aikanaan Bernadetten laulu oli kaupallinen menestys ja sai Oscareitakin. Nyt katsottuna se oli viesti aivan toisenlaisesta maailmasta kuin missä elämme tällä hetkellä.

Erityisesti pohdin, että milloin viimeksi olen nähnyt elokuvassa henkilöhahmon, joka muuttuu paremmaksi. Bernadette joutui luostarissa kammottavan katkeran nunnan kynsiin ja ehdin jo odottaa tavanomaista kehityskulkua, jossa piina jatkuisi loputtomiin ja eteeni piirrettäisiin kuva naishirviöstä. Mutta yllättäen nunnahirviö kohtasi totuuden itsestään ja muuttui paremmaksi ihmiseksi. Se tuntui raikkaalta ja yllättävältä juonenkäänteeltä.

Tuntuu, että siitä on kauan, kun olen viimeksi kohdannut samanlaisen käänteen. Tuleeko  teille mieleen käänne, jossa paha, ilkeä tms ihminen tekee parannuksen? Ymmärrättekö edes sanan parannus?

Lourdesissa hulabaloo on kuitenkin jatkunut Bernadetten ajoista asti.

Bernadetten vainoajan kääntymys

Ihmiset on niin helppoja

Provosoiminen on nykyään helppoa. Nuorisoryhmän tarvitsee vain laittaa päähän lippalakit. Tyttöjen lakissa lukee tyttö ja poikien lippalakissa poika ja somemyrsky on valmis.

Toissapäivänä olin elokuvissa katsomassa luontodokumentin. Siinä selostaja kertoi, että uroskala laskee maitinsa naaraskalan mädin viereen, miksi se ei muistuttanut kaloista, jotka eivät sovi kumpaakaan sukupuoleen. Oikeastaan tuollaiset vanhanaikaista sukupuolijärjestelmää uusintavat luontodokumentit pitäisi kieltää.

Ihmiset on niin helppoja

Abortti ei päätynyt viihderomaaniin

Uusi romaanini ilmestyy siis heinäkuussa.

Kirjan nimi on Arpapeliä. Eilen tuli kansiluonnos arvioitavaksi. Editoitu kässäri pitäisi palauttaa kustantajalle huhtikuun puolivälin tienoilla. Mietin riittääkö kuukausi editointiin. En ole katsonut printtiä, että paljonko siellä on punakynää. Ymmärsin, ettei mitään mullistavia uudelleenjärjestelyjä vaadita tarinan suhteen.

Halusin tehdä kevyen viihdyttävän romaanin, joka muistuttaisi elämän tärkeimmistä asioista. Siis minun mielestäni tärkeimmistä, eli tietenkin rakkaudesta, joka ei ole niinkään emootio, vaan toimintatapa.

Käsikirjoituksen ensimmäisessä versiossa oli mukana kiistanalainen kysymys terveydenhuoltohenkilökunnan omatunnonvapaudesta. Jouduin sitten häivyttämään ongelmatiikan taustalle.

Viihdekirjoissahan voi kyllä kirjoittaa aborteista, mutta se pitää tehdä oikealla tavalla. Siis niin, että nainen tulee raskaaksi, hän kyllä periaatteessa haluaisi lapsen, mutta nyt se ei ole mahdollista. Abortti on ainoa vaihtoehto. Operaation jälkeen hän on pitkään kalpea ja surullinen, mutta toipuu ystävättärien tuella. Toisaalta abortista voi tietysti kirjoittaa niinkin, ettei aborttia sitten kuitenkaan tehdä, tai sitten keskenmeno hoitaa ongelman päiväjärjestyksestä. Mutta minä siis yritin kirjoittaa aiheesta väärällä tavalla.

Kun viime vuosina on ollut niin paljon puhetta ihmisoikeuksista, olen vasten tahtoani kiinnostunut syntymättömien lasten ihmisoikeuksista. Minusta on eettisesti kestämätöntä, että heikossa asemassa olevien ihmisten, siis nuorten, vastentahtoisesti raskaaksi tulleiden naisten oikeuksia puolustetaan polkemalla vielä heikommassa olevien ihmisten, siis syntymättömien lasten ihmisoikeuksia.

Mutta kuten sanottu, tämä ei päätynyt kirjaan.

Abortti ei päätynyt viihderomaaniin

Naiset voisivat olla miehiä fiksumpia, paitsi minä

Pahoittelen postausten tulvaa, mutta kävi ilmi, että minulle onkin lähetetty kutsu kirjajuhliin, ja marttyyriyteni oli ennenaikaista. Kutsu on jäänyt johonkin filtteriin ilmeisesti, joten syytän tietotekniikkaa.

Huomaan joka tapauksessa kaksi asiaa. Ensinnäkin, että kun horisen jotain tässä blogissa, niin eipä aikaakaan, kun tulee reaktio. Ja toiseksi, eilisen postauksen tyyppinen klikkijournalismi ei toimi.

Kannattaisiko sen sijaan kirjoittaa yleisönosastoon, että miesten urheilu on kiinnostavampaa katsottavaa kuin naisten urheilu, koska miehet ovat naisia parempia urheilijoita, niin sitten pääsisi heti A-studioon antamaan puhelinhaastattelun, kuten Hannu Eklund eilen.

Itse en katso kumpienkaan urheilua, mutta naurattaa, kun nykymaailmassa saadaan tällaisestakin aiheesta kohu. Joku kehtaa väittää, että miehillä olisi enemmän fyysistä voimaa kuin naisilla. Mutta onhan niillä, vaikka varmaan löytyy naisia jotka pystyvät lyömään miehiä kanveesiin.

Miksi on niin vaikea ajatella, että okei, miehet ovat keskimäärin naisia vahvempia ja jyräävät alueilla, joissa tarvitaan voimaa ja testosteronia, mutta naisilla saattaisi olla maailmalle jotain muuta, ja kenties jopa oleellisempaa annettavaa?

En ymmärrä.

Naiset voisivat olla miehiä fiksumpia, paitsi minä

Onko Tommi Kinnunen uusi Sofi Oksanen?

Tuttava kertoi kuulleensa tutulta, joka oli lukenut uudesta Suomen kuvalehdestä, että Tommi Kinnunen on käynyt kirjoituskurssini. Tuli sellainen dejavuu-tuntu ja kysyinkin, että oliko varmasti uusi lehti, ettei sittenkin parin vuoden takainen.

No oli minkä vuoden lehti tahansa, niin mietin, että pitäisikö minun ryhtyä jollakin tavalla rahastamaan tällä. Olen siis kirjailija, jonka mainittavin aikaansaannos on, että Tommi Kinnunen on joskus käynyt kirjoittajakurssini.

Tommi järjesti Turussa mahtavat kirjapeijaiset uuden kirjansa lanseeraamiseksi, minä en saanut kutsua. Sanon tämän ilman erityistä katkeruutta, koska rehellisesti sanoen olisin tuskin jaksanut osallistua. Elän vähän raskasta elämänvaihetta tämän kirjailijuuden ulkopuolella ja tunnen tarvetta vetäytyä hiljaisuuteen, erämaa kutsuu enemmän kuin peijaiset joista en ole HSP:nä koskaan ollut kovin kiinnostunut. Tai siis voinhan olla kiinnostunutkin, mutta en kestä niiden viriketulvaa ja sosiaalisten tilanteiden lukemattomia kiusallisia hetkiä.

On sitä paitsi paastoaikakin, jolloin on suositelteva välttää ylenmääristä itsensä viihdyttämistä ja mieluummin vähän hiljentyä ja mieluummin käydä tapaamassa ihmistä, jota kukaan ei välitä käydä tapaamassa.

Voin olla väärässä, mutta olen ollut aistivinani, että ylenpalttinen innostus Sofi Oksasen ympärillä olisi hiukan laantunut. Onko siis aika vaihtaa kirjallinen kunkku toiseen Suomenmaassa? Kadehdin rahaa ja suosiota, mutta en elämäntilannetta.

Onko Tommi Kinnunen uusi Sofi Oksanen?

Paska suunta

Tuli nostalginen olo, kun luin Kreeta Onkelin kolumnin hänen Halleluja-blogistaan.
Kreeta Onkeli on siis ryhtynyt opiskelemaan diakonia-alaa petyttyään jollakin tavalla, tai kenties paremminkin kyllästyttyään siihen mitä nykymaailma kirjailijalta edellyttää.

Tein samanlaisen pelastautumisyrityksen viisitoista vuotta sitten. Pyrin diakonialalle, mutta toisin kuin Onkeli, minua ei huolittu opiskelijaksi.

Pyrin sitten Tampereen yliopistoon opiskelemaan sosiaalialaa. Opiskelin kaksi vuotta, se oli merkittävää aikaa, koska sattumoisin pääsin Markku Ojasen persoonallisuuden psykologiaa käsitteleville luennoille ja ne mullistivat minun silloisen maailmankuvani.

Onkeli kirjoittaa: Diakonissalaitos on ihmeellisin paikka, missä olen Helsingissä käynyt... Siellä on opiskelijoita sekä laitoksen omien yksiköiden asukkaita. Pihalla pyörii värikästä väkeä eikä siellä tarvita vartijoita, vaikka kaikki kuhina ei siedä päivänvaloa. Kahvilassa istuvat opiskelijat ja spurgut rinta rinnan ruoka-annostensa äärellä. Ketään ei katsota pahasti. Missään tässä kaupungissa ihminen ei saa yhtä luonnollista ja tasa-arvoista kohtelua kuin siellä.
 
Se ei ehkä ole ihan totta, etteikö Helsingissä ihminen missään muualla saisi yhtä luonnollista ja tasa-arvoista kohtelua, mutta harvassa ne paikat ovat. Kuitenkin ne ovat välttämättömiä, ne ovat hengitystiehyitä joiden kautta virtaa happea tähän yhteiskuntaruumiiseemme.

Itse sitten kuitenkin jätin sosiaalialan opinnot. Yliopisto ei tarjonnut minulle samanlaista kokemusta tasa-arvosta ja merkityksellisyydestä kuin Diakonissalaitos tarjoaa Onkelille. Opintojeni ohessa olin kirjoittanut nuortenkirjan käsikirjoituksen, se otettiin kustantamon julkaisuohjelmaan. Siitä seurasi kuusiosainen sarja Emmaa ja se jälkeen tuli muita kirjoja ja niin edelleen.

Erämaakopissa pohdiskelevan sielun sijaan on oltava mediapelaaja. Kirjailijat ovat osa mediakenttää. --- Olen kokenut, että moni kirjailija miettii elämän tarkoituksen sijaan kuinka järkevästi rakentaa uraa. Se on ok, osa evoluutiota, mutta ehkä kirjailija ei enää ole sellainen vastarannan kiiski kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kirjailija ei ole ulkopuolella, kuten pitäisi, vaan mukana touhottamassa." kirjoittaa Onkeli.

Mutta hei, jonkun on silti aina oltava vastarannankiiski. Minun mielestäni ei ole mitenkään ok, että kirjailijat ovat mukana touhottamassa. Ymmärrettävää se on, mutta se on toinen juttu.

Nykyään kirjailijan on oltava keskipiste ja seremoniamestari turhuuden markkinoilla ja kirjoitettava valtavirran korvasyyhyn mukaan. Ehkä se on vääjäämätöntä. Ehkä se jopa on osa evoluutiota. Mutta ihan paska suunta se siitä huolimatta on.

Paska suunta

Lailla sarvikuonon

Muistan, kun tuoreena vastavalittuna Kirjailijaliiton jäsenenä menin johonkin K-liiton tilaisuuteen ja kohtasin siellä kirjailijoita, joilla oli mennyt sukset ristiin pitkäaikaisen kustantamonsa kanssa. Tämähän on asia, joka kirjailijan kannalta tarkoittaa sitä, ettei kustantaja enää julkaise hänen käsikirjoituksiaan. Kirjailija on vapaa tarjoamaan käsikirjoitustaan toiselle kustantamolle. Mikä monen kohdalla merkitsi uran päättymistä. Nykyään voi helpohkosti tehdä omakustanteita ja julkaista netissä, mutta silloin se oli vielä hankalaa. Puhun siis yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä.

Muistan kirjailijan, jonka kirjoja olin lukenut murrosikäisenä. Tuossa tilaisuudessa kirjailija selitti minulle kuinka väärin häntä oli kohdeltu. Hänen äänensä sortui, silmistä valui kyyneliä. Hän oli tehnyt hienon tuotannon, mutta nyt hänestä ei oltu enää kiinnostuneita. Järkytyin syvästi. Minun maailmaani ei ollut mahtunut sellainen mahdollisuus, että kirjailija kirjoittaa minun mielestäni hyviä kirjoja, mutta sitten joku muu päättää ettei hän olekaan enää kiinnostava.

Olin silloin nuori kirjailija, alle neljänkymmenen. Tunsin itseni vanhaksi, mutta nyt ymmärrän, että olin valtavan nuori. Olin onnistunut huijaamaan itselleni kustannussopimuksen, jopa kolmesti siinä vaiheessa. Olin luullut olevani turvassa. Kirjoitustaitoni oli pelastanut minut kirjallisuuden ihmemaailmaan, jossa olin lukijana viihtynyt niin hyvin. Kirjailijaliiton kokouksessa minulle yhtäkkiä avautui karu todellisuus. Elämä kirjojen kirjoittajana ei ole samanlaista kuin niiden lukijana. Lukijalle kirjat ovat turva, kirjailijalle ne ovat loputon haaste ja hylätyksi tulemisen uhka. Vain harvat voittavat.

Lastenkirjallisuuden alueella olen voittanut kaksi palkintoa. Olen saanut siis hiukan maistaa voittamisen huumaa. Mutta nyt on ollut pitkään tasaista alamäkeä ja kuulen jo vertauskuvallisen vessan viemärin odottavan kohinan korvissani, kun minut huuhtaistaan yhdellä napin painalluksella pois tästä kirjallisuusmaailmasta.

Kirja kirjalta kirjailija saa turpiinsa. Hän yrittää saada äänensä kuuluviin, mutta epäonnistuu. Kirja tehdään, mutta se ei lähde leviämään. Tai leviää jonkin verran, mutta ei riittävästi, jotta kirjailija voisi pystypäin todeta, että hän elää kirjoillaan.

Kuinka monta kertaa minä jaksan vielä ottaa turpiini? Odotan myyntimenestystä, mutta sitä ei tulekaan. Milloin jään makaamaan kanveesiin, enkä enää kohoa huitomaan heikoilla nyrkeilläni ilmaa ja karjumaan tyhjyyteen väitelauseita omien tekstieni välttämättömyydestä ihmiskunnalle.

Tällaisia asioita en saa päästää nahkani alle. Minä kirjoitan näin, mutta oikeasti minä en ajattele mitään tämmöisiä. Oikeasti minä vain rynnistän kohti seuraavaa kässäriä ja seuraavaa kässäriä ja seuraavaa kässäriä lailla sarvikuonon.

Lailla sarvikuonon

Mitä tapahtui todella

Nyt pitäisi sanoa jotain Ruuneperin päivästä ja mainostaa torttua.  Pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme touon halla. Niin sanoi Saarijärven Paavo silloin, kun viimein oli tullut kunnon sato ja olisi voitu Saarijärven perheessä syödä kunnollista leipää eikä aina sitä iänikuista pettua. Mutta hurskas mies äityy hurjaan loppunousuun ja lähimmäisenrakkaus kietoo piiriinsä onnettoman naapurin, jolle ei ollut käynyt yhtä hyvin.

Suomessa kiistellään presidentin puheesta, oliko se kauhea pahuuden ilmentymä, vai oliko se realismia. Todellako Suomen presidentti yllyttää rikkomaan kansainvälisiä sopimuksia, hirvittävää. Mitä siitä, ettei niitä sopimuksia kukaan muukaan noudata, kyllä meidän pitää. Siitähän suomalaiset ovat aina olleet kuuluisia, että sopimuksia noudatetaan. EU:n määräyksiäkin aina kurkkujen käyryysasteesta lähtien on täällä toteutettu omantunnontarkasti.

Mutta siis juu, eurooppalaiset arvot vaativat meitä ottamaan kaikki jotka tänne tunkevat. Okei, tehdään niin, maksoi mitä maksoi. Ja kuka maksaa. Me kaikkiko, koko Suomen kansa, sinä ja minä. Tavallaan ehkä, mutta ihan samansuuruisena lasku ei lankea kaikille ja toisaalta jotkut myös hyötyvät taloudellisesti tästä kansainvaelluksesta. Kymmenen tuhannen lapsenkin katsotaan kadonneen hallitsemattoman ihmisvyöryn tuoksinassa ja osa heistä on joutunut rikollisjoukkojen nappaamaksi ja sitä myöten kauppatavaraksi nykyaikaisille orjamarkkinoille.

Ja sitten hyvä ystävä sanoo ihan tosissaan, että me elämme mielenkiintoisia aikoja. Vielä muutama vuosi sitten Kanervan seksiviestit olivat suurin puheenaihe, nyt sen sijaan on ihmisillä ihan oikeita asioita pohdittavana. Niinpä. Mitähän tässä maassa mahdettiin jauhaa silloin, kun päätettiin sähköverkot myydä ulkomaiselle yrittäjälle. Ketähän olin silloin äänestänyt eduskuntaan ja hoitikohan kansanedustaja tehtäväänsä.

Aloitin Runbergista, mutta päätän sekavan jorinani Pentti Saarikoskeen, joka kirjoitti aikoinaan runokokoelman Mitä tapahtuu todella.  Muistan miten sen nimi nauratti minua silloin, kun kirja oli äskettäin ilmestynyt. Olin lapsi, minulle oli aina ihan selvää mitä tapahtui todella, joten kirjan nimi tuntui huumorilta.

Mutta viime vuodet ovat osoittaneet, että tätä asiaa olisi kannattanut pohtia tosissaan jo kauan sitten ja tehdä jotain. Kyllä on taas niin housut kintuissa yllätetyn olo. Mutta syökää torttua, ehkä se helpottaa.

Mitä tapahtui todella