Eilen tuli Teemalta Bernadetten laulu. Elokuva oli vuodelta 1943 ja kesti yli kaksi tuntia. Katsoin sen itkeä tyrskähdellen.
Olen kerran vienyt Lourdesista tuotua vettä pullossa kuolemansairaalle. Tunsin itseni hiukan typeräksi niin tehdessäni. Potilas oli sairaalassa eristyksissä, joten sain tavata hänet vain kaukaa, mutta me juttelimme ja anteeksi pyydellen jätin hänelle pullon parantavaa vettä Bernadetten lähteestä. Meidän kummankaan usko ei riittänyt, tai sitten oli muuten vain tarkoitettu toisin ja hän kuoli vuotta myöhemmin.
Aikanaan Bernadetten laulu oli kaupallinen menestys ja sai Oscareitakin. Nyt katsottuna se oli viesti aivan toisenlaisesta maailmasta kuin missä elämme tällä hetkellä.
Erityisesti pohdin, että milloin viimeksi olen nähnyt elokuvassa henkilöhahmon, joka muuttuu paremmaksi. Bernadette joutui luostarissa kammottavan katkeran nunnan kynsiin ja ehdin jo odottaa tavanomaista kehityskulkua, jossa piina jatkuisi loputtomiin ja eteeni piirrettäisiin kuva naishirviöstä. Mutta yllättäen nunnahirviö kohtasi totuuden itsestään ja muuttui paremmaksi ihmiseksi. Se tuntui raikkaalta ja yllättävältä juonenkäänteeltä.
Tuntuu, että siitä on kauan, kun olen viimeksi kohdannut samanlaisen käänteen. Tuleeko teille mieleen käänne, jossa paha, ilkeä tms ihminen tekee parannuksen? Ymmärrättekö edes sanan parannus?
Lourdesissa hulabaloo on kuitenkin jatkunut Bernadetten ajoista asti.
Olen kerran vienyt Lourdesista tuotua vettä pullossa kuolemansairaalle. Tunsin itseni hiukan typeräksi niin tehdessäni. Potilas oli sairaalassa eristyksissä, joten sain tavata hänet vain kaukaa, mutta me juttelimme ja anteeksi pyydellen jätin hänelle pullon parantavaa vettä Bernadetten lähteestä. Meidän kummankaan usko ei riittänyt, tai sitten oli muuten vain tarkoitettu toisin ja hän kuoli vuotta myöhemmin.
Aikanaan Bernadetten laulu oli kaupallinen menestys ja sai Oscareitakin. Nyt katsottuna se oli viesti aivan toisenlaisesta maailmasta kuin missä elämme tällä hetkellä.
Erityisesti pohdin, että milloin viimeksi olen nähnyt elokuvassa henkilöhahmon, joka muuttuu paremmaksi. Bernadette joutui luostarissa kammottavan katkeran nunnan kynsiin ja ehdin jo odottaa tavanomaista kehityskulkua, jossa piina jatkuisi loputtomiin ja eteeni piirrettäisiin kuva naishirviöstä. Mutta yllättäen nunnahirviö kohtasi totuuden itsestään ja muuttui paremmaksi ihmiseksi. Se tuntui raikkaalta ja yllättävältä juonenkäänteeltä.
Tuntuu, että siitä on kauan, kun olen viimeksi kohdannut samanlaisen käänteen. Tuleeko teille mieleen käänne, jossa paha, ilkeä tms ihminen tekee parannuksen? Ymmärrättekö edes sanan parannus?
Lourdesissa hulabaloo on kuitenkin jatkunut Bernadetten ajoista asti.
Downton Abbeyn ilkeä miespalvelija Thomas Barrow teki parannuksen viimeisissä jaksoissa, kun oli huomannut karkottaneensa kaikki läheltään ja yritti itsemurhaa. AK
VastaaPoistaTosiaan, DA oli hiukan erilainen sarja siinä, että henkilöhahmoilla oli tällaisia hiukan toisenlaisia kehityskulkuja.
PoistaKirjallisuuden puolelta tulee mieleen Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov. Parannuksen tekemisellä tuntuu olevan ihmisten mielissä joskus negatiivinen kaiku, koska "pitää" tehdä parannus. Elämän myötä parannuksen teko näyttäytyy minulle joka päivä aukeavana suurena mahdollisuutena. Voinkin valita toisin, katkaista kierteen siellä, sammuttaa palon tuolla. Parannuksen tekeminen on sanoutumista irti orjuudesta, pohjimmiltaan. Se on myös vapauttavaa oman syyllisyyden kohtaamista. Kiitos näistä aina ajatuksia herättävistä teksteistä, kevään valoa, Annastiina
VastaaPoistaKiitos Annastiina itsellesi tästä kommentista. Onpa virkistävä lukea pohdintaa parannuksenteosta. Nimenomaan oman syyllisyytensä kohtaaminen on vapauttavaa, tämän voin allekirjoittaa täysin. Jossain on mennyt jotain pieleen, kun neuroottinen tyhjänpäiväisistä asioita syyllistäminen ja syyllistyminen on työntänyt sen tieltään.
PoistaRikos ja rangaistus tosiaan on tällainen erilainen tarina, mutta sehän onkin sitten peräisin 1800-luvulta. Mutta tuleeko mieleen nykypäivän juttuja, muita kuin tuo Downton Abbey
Minusta Barrow ei kyllä ollut ilkeä, ennemmin peloissaan. Hän joutui pelkäämään, ettei häntä hyväksytä ja hän joutui hyväksymään, että kuuluu 2. luokkaan suuntautumisensa takia. Siksi hän saattoi käyttäytyä piikikkäästi ja katkerastikin. En kylläkään katsonut kaikkia jaksoja, mutta tällainen käsitys minulle jäi katsomani perusteella. terv. Anja
VastaaPoistaVielä...se, että hän kohtasi hyvyyttä ja ystävällisyyttä, teki hänestä luottavaisemman kuten sarjan lopussa nähtiin.
VastaaPoistaJa ihmiset rakastivat tällaista sarjaa, jossa kaikki kasvoivat ihmisinä. Mikä toivoa herättävä juttu!
PoistaTolstoin Ylösnousemuksen päähenkilö teki parannuksen. Tästä tosin taitaa olla jo jonkin verran aikaa.
VastaaPoistaJuu, niin teki. Se oli mielestäni hiukan kankea tarina. Ja tosiaan taitaa olla 1800-luvun matskua sekin. Mutta kiitos, että muistutit!
PoistaNyt menee himpun verran ohi aiheen, mutta pakko mainita Hiljaiset sillat -elokuva, josta aina joudun kiistelyyn. Siis minusta se on tosi opettavainen filmi ja siinä vasta ihmisinä kasvetaankin! Jotkut näkevät sen vain hollywoodpettämisäklötyksenä. Francesca kasvaa yli oman impulssinsa ja näkee oman elämänsä kokonaiskuvan, jonka perusteella päättää säilyttää avioliittonsa, ja kun lapset aikuisena saavat tietää äitinsä salaisuuden, saa se heidät kasvamaan myös omissa parisuhteissaan ja näkemään mikä onkin tärkeää. Silti filmi antaa samalla mahdollisuuden käydä läpi ne perin inhimilliset tunteet siitä, kuinka helppoa ja ainakin hetkellisesti helpottavaa olisi lähteä jonkun tuntemattoman matkaa, vaihtaa koko elämä tuosta vain. Siis tosi hyvä elokuva :D
VastaaPoista-Ellinoora-
Ihan totta! En kyllä ollut tarkastellut tuota kirjaa/leffaa mainitsemastasi näkökulmasta, mutta se on ihan mahdollinen, jos asiaan suhtautuu ennakkoluulottomasti! Kiitos kommentista!
VastaaPoistaVielä tuosta Lourdesin vedestä. Huomaan, että sitä ajatellessani, mielessäni risteilee kahtalaisia tuntemuksia: kiukkua ja uteliaisuutta. Kun ihminen on sairas, hän usein kokee hädänalaisuutta ja on valmis tarttumaan monenlaisiin korsiin. Käsitykseni on, että suurinta osaa tuo vesi ei ole auttanut. Joskus siitä ilmeisesti tehtiin oikein joku tutkimus, joka antoi aika myönteisen kuvan. Kun tuo tutkimus puolestaan tutkittiin, ei tulos enää ollutkaan niin myönteinen. Sitten on tietysti vielä psykologinen puoli. Olen elämässä nähnyt sellaisia asioita, että voin sanoa jonkinlaisten ihmeeltä tuntuvien asioiden olevan mahdollisia. Mutta usein tuntuu, että ihmettä ei käy, ja ihminen pettyy. Sivuhuomautus: Kaivatut kirjassasi Lourdesin vesi oli kuvattu mystisesti ja kauniisti. terveisin Wilhelmiina
VastaaPoistaHei Wilhelmiina, kiitos kommentista! Sellaista hoitoahan ei ole, joka auttaisi kaikkia. Minä esim. käyn tunnollisesti koululääketieteen hoidoissa ja popsin pillerini, jotta saisin kilpirauhaseni tasapainoon, mutta ei auta. Tosin vaiva ei uhkaa henkeä, joten asia ei tunnu niin dramaattiselta. Mutta siis mikäänhän ei suojaa ketään meistä siltä pettymykseltä, että hoito jota saamme ei meitä paranna. Ja sitä paitsi, lopultahan me kaikki kuolemme, oli hoito mikä tahansa. Joten itselläni ei ole mitään ristiriitaa suhteessa tällaisiin keinoihin. Kaikki keinot, jotka auttavat meitä selviytymään, ovat hyväksi. Ja ehkä pettymyskin voi opettaa jotain? Eikö pettymyskin kuulu elämään? Tosiaan, Kaivatuissa tämä vesi kummitteli myös. Ajattelen, että meidän pitäisi olla avoimempia sille tosiasialle, että emme tunne todellisuuden kaikkia puolia.
VastaaPoistaTämä tuleee lähelle erästä ennenkin miettimääni asiaa: Onko niin, että "kääntyessään" ottaa vastaan "Koko Paketin"? Voisin kysyä saman vaikka niin, että olisiko tuo vesi voinut merkitä sinulle jotain samaa jo luterilaisuudessa?
VastaaPoistaNo ensinnäkin, kääntyessään ei suinkaan ota vastaan koko pakettia, mutta sopeutuu siihen, että nostaa vain kohteliaasti hattua tiettyjen kohdalla ja ajattelee, että ehkä ne sitten avautuvat jossain myöhemmässä vaiheessa. Esim. tämä mainittu vesi on niitä asioita joiden vastaanottaminen on minulla vielä vaiheessa.
VastaaPoistaTunnen maallistuneita ja vähemmän maallistuneita luterilaisia, jotka käyvät kastautumassa erilaisissa pyhissä lähteissä, joten ei kai tällaisten asioiden kokeminen ole kirkkokunnasta kiinni. Mutta itse elin aikaisemmin sellaisessa maailmassa, jossa aika yksiselitteisesti näin tällaiset jutut pelkästään typeränä huuhaana.
Eivät nunnat ole kammottavia ja katkeria. Nunnat ovat aina hyviä.
VastaaPoistaOlen kanssasi eri mieltä. Tuosta "paketin vastaanottamisesta" eli kääntymyksestä tai kääntymisestä: koen, että se on tielle lähtemistä, uuden suunnan valitsemista. Tie opettaa, mutta jättää myös mysteerejä ihmeteltäväksi. Stella
VastaaPoistaNimenomaan Stella. Ja niinhän asia on alusta lähtien ymmärrettykin, puhuttiin tielle lähtemisestä, tien kulkemisesta.
VastaaPoistaJa kaikki tiet vievät Roomaan, tosin tämä sananlasku saattaa liittyä johonkin muuhun asiaan... ;-)
Jatkan vielä tuosta Koko Paketista.
VastaaPoistaTämä kysymys liittyy minulla siihen, että olen tavannut ja tuntenut paljon myös niitä, jotka ovat siirtyneet uskontokunnasta toiseen. Minulle siirto kirkkokunnasta tai kristinuskon eri suunnasta toiseen on enemmänkin uuden kodin löytymistä samasta kaupungista, siis pysymistä saman arjen piirissä, ei entisten naapureiden hylkäämistä.
Minulla on se pelko, että uskonnon vaihdon yhteyksissä voidaan vaatia väärällä tavalla Koko Uutta Pakettia määrittelemällä sitä enemmänkin mutulla kuin järjellä. On mielenkiintoista, että tällaisissa tapauksissa Paavalikin määritteli vain "minimit", eikä nimenomaan vaatinut silloin ymmärrettyä Koko Pakettia.
Tähän liittyy omia kokemuksiani Thaimaasta. Kun siellä vaikkapa taksikuski kyseli, mikä ero on katolisilla ja protestanteilla (joilla on thaikielessä eri nimitys historiallisista syistä), niin vastasin, että molemmilla on sama Kirja ja toiset painottavat siitä vähän eri asioita kuin toiset... Taisin vähän oikoa :)
Katoliseen kirkkoon liityttäessä joutuu ainakin Suomessa käymään informaatiokurssia ja vuoden verran viikottaisia keskustelua kirkkoherran kanssa. Siinä käydään läpi mitä katolinen kirkko (siis eivät oletetut katolilaiset ihmiset, vaan kirkon oppi) ajattelee siitä ja tästä asiasta. Siinä käydään läpi mariat ja paavit koko helahoito, jossa on aika paljon nieleskeltävää tällaiselle maallistuneelle ihmiselle. Useampaan otteeseen kysyin, että pitääkö minun ihan aikuisten oikeasti uskoa kaikki tämä. Ja vastaus oli aina sama. Minun pitää tietää mitä kirkko ajattelee ja hyväksyä se siinä mielessä, että en koe olevani vakavassa ristiriidassa sen kanssa. Minut voidaan kyllä ottaa jäseneksi, vaikka olisin ristiriidassakin, mutta se käy minulle itselleni raskaaksi, koska kirkko ei muutu sen vuoksi, että minä ajattelen jostain asiasta toisin. Minulta ei edellytetän jokaisen opinkappaleen ymmärtämistä, mutta minun on syytä pohdia vakavasti sitä, miksi haluan liittyä kyseiseen kirkkoon ja koenko sen turvalliseksi. Voinko kasvaa siellä vapaasti omaksi itsekseni. Jos koen näin, se on minun paikkani, vaikka kaikkea ihan aina ymmärtäisi ja allekirjoittaisi.
VastaaPoistaNo hiukan ehkä oioit, mutta toisaalta varmaan oli ihan riittävä alustava vastaus taksikuskille. Hän varmaan selvitti sitten lisää jos jäi asia kiinnostamaan.