Jouduin eilen keskustelemaan sellaisista asioista kuin että jos ihminen ei enää pysty syömään eikä juomaan itse, niin pistetäänkö letkuihin.
Ihminen itse sängyn pohjalta kysyy lääkäriltä, että mikä sitten on vaihtoehto.
Lääkäri, nuori lempeä nainen sanoo: että annetaan vaan sitten sen kuoleman tulla.
Ihminen on vähän aikaa hiljaa ja sanoo sitten: Kyllä minä tätä elämää nähnyt olen.
Lääkäri vielä varmistaa: Niin kun ei siitä nesteytyksestä ole varsinaisesti apua. Se saattaa vain pitkittää sitä mikä on väistämätöntä.
Juu, ei tarvitse pitkittää.
Sitten lääkäri jatkaa lempeään sävyyn: No entä jos se kunto yhtäkkiä sitten romahtaa niin, että sinut pitäisi kytkeä kaikenlaisiin piippaaviin laitteisiin?
Ihminen kysyy taas: Mikä sitten on vaihtoehto?
Lääkäri vastaa: No että sitten on vaan aika lähteä pois.
Ihminen: Kyllä minä voin jo lähteä pois.
Tällaista minä sitten kuuntelin ja nielin kyyneliä. Kun kotisairaalan väki oli lähtenyt jäin vielä huoneeseen. Ihminen sanoi: Kaikki on minusta selvää. En pelkää kuolemaa eikä ole mitään epäselvyyksiä. Teitä on vain kaksi, jaatte vain puoliksi mitä minulta jää. Ei pitäisi tulla yllätyksiä.
Minä sanoin: Jaa et muista synnyttäneesi kolmatta lasta, joka ilmestyisi jostain vaatimaan osuuttaan? Häntä nauratti, juu ei hän muista kolmatta lasta synnyttäneensä, eikä hän usko, että isänkään jäljiltä ilmestyy ketään yllättävää tyyppiä vaatimaan perintöä.
Aloin miettiä miten jännää olisi ollut tässä kuulla tunnustus, että jossain on olemassa salainen jälkeläinen, velipuoli tai siskopuoli. Tiedän ihmisiä joille on käynyt niin. Tieto on tullut tyrmistyksenä, sitten vaihtunut kiinnostukseen, johtanut tutustumiseen, yhteydenpitoon ja sitten, valitettavasti, myös välien katkeamiseen. Mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa, ja ehkä yhteys voi löytyä uudestaankin. Asia ei kuulu minulle, mutta tuli sekin tässä mieleen.
En varsinaisesti suunnitellut kesästäni tällaista. Voimat menevät nyt tähän asiaan, en pysty keskittymään työntekoon. Tai ehkä voisin ruoskia itseni tekemään töitä, mutta toisaalta olen saatellut tähän maailmaan jo aika monta kirjaa. Äitejä on vain yksi ja tällaisia lähtöjä vain yksi. Yllättävästi vahvistuu kokemuksen tasolla tuo vanha ajatus, että kuolemakin on eräänlainen synnytys. Siinä synnytään seuraavaan maailmaan. Ehkä häntä tosiaan jo odotetaan siellä toisella puolella. Haluaisin lohduttaa häntä tällä ajatuksella, mutta vielä en ole pystynyt sanomaan sitä ääneen, vaan kirjoitin sen nyt tähän blogiin.
Ihminen itse sängyn pohjalta kysyy lääkäriltä, että mikä sitten on vaihtoehto.
Lääkäri, nuori lempeä nainen sanoo: että annetaan vaan sitten sen kuoleman tulla.
Ihminen on vähän aikaa hiljaa ja sanoo sitten: Kyllä minä tätä elämää nähnyt olen.
Lääkäri vielä varmistaa: Niin kun ei siitä nesteytyksestä ole varsinaisesti apua. Se saattaa vain pitkittää sitä mikä on väistämätöntä.
Juu, ei tarvitse pitkittää.
Sitten lääkäri jatkaa lempeään sävyyn: No entä jos se kunto yhtäkkiä sitten romahtaa niin, että sinut pitäisi kytkeä kaikenlaisiin piippaaviin laitteisiin?
Ihminen kysyy taas: Mikä sitten on vaihtoehto?
Lääkäri vastaa: No että sitten on vaan aika lähteä pois.
Ihminen: Kyllä minä voin jo lähteä pois.
Tällaista minä sitten kuuntelin ja nielin kyyneliä. Kun kotisairaalan väki oli lähtenyt jäin vielä huoneeseen. Ihminen sanoi: Kaikki on minusta selvää. En pelkää kuolemaa eikä ole mitään epäselvyyksiä. Teitä on vain kaksi, jaatte vain puoliksi mitä minulta jää. Ei pitäisi tulla yllätyksiä.
Minä sanoin: Jaa et muista synnyttäneesi kolmatta lasta, joka ilmestyisi jostain vaatimaan osuuttaan? Häntä nauratti, juu ei hän muista kolmatta lasta synnyttäneensä, eikä hän usko, että isänkään jäljiltä ilmestyy ketään yllättävää tyyppiä vaatimaan perintöä.
Aloin miettiä miten jännää olisi ollut tässä kuulla tunnustus, että jossain on olemassa salainen jälkeläinen, velipuoli tai siskopuoli. Tiedän ihmisiä joille on käynyt niin. Tieto on tullut tyrmistyksenä, sitten vaihtunut kiinnostukseen, johtanut tutustumiseen, yhteydenpitoon ja sitten, valitettavasti, myös välien katkeamiseen. Mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa, ja ehkä yhteys voi löytyä uudestaankin. Asia ei kuulu minulle, mutta tuli sekin tässä mieleen.
En varsinaisesti suunnitellut kesästäni tällaista. Voimat menevät nyt tähän asiaan, en pysty keskittymään työntekoon. Tai ehkä voisin ruoskia itseni tekemään töitä, mutta toisaalta olen saatellut tähän maailmaan jo aika monta kirjaa. Äitejä on vain yksi ja tällaisia lähtöjä vain yksi. Yllättävästi vahvistuu kokemuksen tasolla tuo vanha ajatus, että kuolemakin on eräänlainen synnytys. Siinä synnytään seuraavaan maailmaan. Ehkä häntä tosiaan jo odotetaan siellä toisella puolella. Haluaisin lohduttaa häntä tällä ajatuksella, mutta vielä en ole pystynyt sanomaan sitä ääneen, vaan kirjoitin sen nyt tähän blogiin.
Tekstit
Harvoin kesistä, elämästä tulee sellaista kuin on suunnitellut. Muistan itse miettineeni samaa isän kohdalla.
VastaaPoistaVaan hyvä, että kaikkeen ei voi varautua. On vaan oltava läsnä, unohdettava muu.
Voimia.
Kiitos Susu! Onneksi en itse niin kauhean paljon koskaan mitään suunnittele, se on hyvä ominaisuus tässä tilanteessa.
PoistaMiten hyvä olisi, jos ne, joilla parhaillaan ei ole akuuttia isoa surua elämässään, voisivat antaa omista voimistaan sille, jonka voimat ovat vähissä. Mutta elämän kivikovat ja väistämättömät kohdat joutuu silti kohtaamaan jotenkin hirveän yksin. Osin siksikin, että suru on niin henkilökohtaista. Toivon silti, että ympärilläsi on läsnäolevia ja myötäeläviä ihmisiä. Voimia tähän erilaiseen kesään, Sanni
VastaaPoistaKiitos Sanni. On se tosiaan niin, että nämä asiat joutuu jollakin tavalla kohtaamaan yksin. Toisaalta voi saada tukea yllättäviltä tahoilta, ihan ventovierailtakin, ja se auttaa.
Poistaniinpä, fyysikko Stephen Hawking kirjoittelee kirjoja, vaikka ei oiken voi liikuttaa mitään kohtaa... Olen myös nähnyt näitten "pakettien" vierättävän kyyneleitä, kun jotku ääneen sanovat et: "paras kun kuolis pois"...
VastaaPoistaisälläni alzheimer eikä hän tunne minua.
PoistaNo voimia myös sinulle.
Poista