Päivänpaiste

Äidillä oli sellainen strategia, että hän ei jättänyt itsestään jälkiä jotka olisivat kertoneet hänen sisimmästä persoonastaan. Kesämökillämme pidettiin mökkipäiväkirjaa, johon hänkin kirjoitteli jotain, kun isäni käski hänen kirjoittaa. Ja hän sitten kirjoitti, että oli leiponut korvapuusteja, ne olivat palaneet pohjasta, mutta maistuivat kuitenkin kaikille ja mukavaa on ollut taas touhuilla täällä Muorinmäessä. On  myös merkintä, josta hän on siististi leikannut saksilla loppuosan pois. Mitähän siinä on ollut. Alkuosasta päättelen, että jotain henkilösuhteisiin liittyvä negatiivinen kommentti. Mutta varma en voi olla.

Joku oli antanut hänelle lahjaksi Viiden vuoden päiväkirjan. Sitä oli revitty pois nippu sivuja. Tulkitsen asian niin, että hän oli aloittanut pitää päiväkirjaa, mutta tullut toisiin ajatuksiin eikä halunnut jättää jälkipolville sitäkään tirkistysaukkoa sisäiseen maailmansa.

Minulla oli hänen kanssaan verisiä riitoja, kun olin nuori. Vielä kolmekymppisenä muistan riidelleeni hänen kanssaan raastavasti, ja hänellä oli aina viskata tuskallinen vasama suoraan johonkin sisäiseen kipupisteeseeni. Opin, ettei äidin kanssa todellakaan kannata riidellä, koska vahingoitun siinä itse aina niin kuolettavasti. Strategiani oli siis vetäytyä. Pidin yhteyttä, mutta vältin asioita joista tuli riitaa. Niitä asioita oli paljon.

Kyselin hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, omasta varhaislapsuudestani. Hän puhui noista ajoista mielellään, mutta aina samat jutut. Yritin houkutella esiin jotain muuta. Päättelin, että täytyihän hänen muistaa jotain muutakin, mutta turhaan yritin. Vakiintuneiden muistojen lisäksi ei koskaan herunut tietoja menneisyydestä.

Hän varautui tulevaan hyvissä ajoin ja karsi tavaroitaan ja papereitaan jo silloin, kun oli vielä kunnossa. Tosin kaikki postikortit hän säästi. Ja valokuvat. Mutta kuten sanottu, hän pyrki selvästikin karsimaan pois kaiken henkilökohtaisen, häivyttämään persoonansa kartalta, vaikka rooliaan hän ei voinut häivyttää. Hän oli vaimo ja äiti.

Kun nyt kävin tyhjentämässä äidin asuntoa, löysin pahvilaatikon, jossa leikekansio. Siihen hän oli kerännyt kaikki lehtijutut, jotka tavalla tai toisella liittyvät tekemisiini. En ole itse kerännyt enkä säästänyt lehtileikkeitä, joten oli yllätys, että niitä on kertynyt niin paljon. Yhdeksänkymmentäluvulla olen ilmeisesti ollut jatkuvasti paikallislehdissä. Mutta tämä ei oikeastaan ollut se pääjuttu. Olennaista on, että samassa pahvilaatikossa tuon kansion alla oli nippu kirjeitä. Siinä oli vanhempieni kirjeenvaihto tammikuussa 1959, kun isäni oli ollut neljä viikkoa Helsingissä kurssilla ja äiti oli jäänyt pienten lasten kanssa yksin kotiin. Minä olin puolivuotias.

Äidin kirjeet isälle sisälsivät kuvausta minun ja veljeni touhuista sekä arkielämän vaivoista. Ensimmäisten viikkojen kirjeet olivat reippaita ja valoisia, mutta väsähtivät loppua kohden, kun oli flunssaa ja muuta vaivaa, polttopuut loppuivat, tasaussäiliö jäätyi ja muuta sellaista. Isä taas raportoi sukulaisvierailuista, ravintolakäynneistä ja televisionkatselusta.

Kirjeistä välittyvä hellyys järkytti minua. En muista äidin koskaan pitäneen minua lapsena sylissä. Mutta kirjeissä hän kuvailee, miltä minä näytän vauvankopassani ja miten reagoin, kun hän nostaa minut syliin. Olen hänen Päivänpaisteensa.

Päivänpaiste