Kirjallisuuskritiikkiä ja kirkkopolitiikkaa

Turun sanomissa Mari Viertola arvioi Pelastusrenkaita. Minusta on mukavaa, että kriitikko oli löytänyt kirjani kantavan ajatuksen, toisin sanoen että se oli välittynyt hänelle suurin piirtein sellaisena mitä itsekin ajattelin. Huomio kiinnittyi arviossa myös siihen, että kriitikko piti homoteeman käsittelyä keskeneräisenä. Kustannustoimittajani taisi pitkin matkaa naputtaa, etten pääse siinä asiassa oikein puusta pitkään, mutta minä en halunnut jättää sitä kirjasta poiskaan, lähinnä koska aihe on niin kuuma peruna kirkossa, vaikka en voikaan tajuta minkä ihmeen vuoksi. No minulla on tarkoitus palata näihin teemoihin vielä kolmannessa osassa, saa nähdä miten silloin käy.

Tästä homoseksuaalien siunaamisasiastahan on tullut oikein arkkipiispavaalin kynnyskysymys, ja minusta on lievästi sanoen kummallista, että homoseksuaalien siunaamista pitää ongelmallisena juuri Ruokanen, joka käsittääkseni on eronnut useammankin kerran. Jos ihminen sanoo, ettei homoja voi siunata, kun se kielletään Raamatussa, niin silloin minusta olisi kohtuullista tämän ihmisen todeta myös, että niin siellä kyllä kielletään uudelleen avioituminenkin, itsensä Jeesuksen suulla. Ja Paavali varaa kirkon paimenuuden yhden vaimon miehille.

Minua ei haittaa Ruokasen kaikkiruokaisuus vaimojen suhteen, ymmärrän hyvin, ettei elämä aina mene niin kuin on suunniteltu, ja ihminen voi silti olla pappi tai arkkipiispa paikallaan. Mutta tätä kaksoistandardia minä en tajua. Miten ihminen voi sallia itselleen sellaista, mitä on muilta kieltämässä? Miten voi tehdä siitä oikein vaaliteeman ja nostaa sillä profiiliaan?

En myöskään tajua, että tämä kaksinaismoralismi menee näköjään läpi, ja konservatiivikristityt ajavat Ruokasta arkkipiispaksi raamatullisena vaihtoehtona. Voi kiss my ass taas.

ps. olen odotellut, että Satakunnan kansan arvostelu kirjastani ilmestyisi nettilehden arkistoihin, mutta ei löydy. Se olisi ollut mukava liittää tähän.

Kirjallisuuskritiikkiä ja kirkkopolitiikkaa

Julkisuusmylly

Hitaat hämäläiset heräsivät, Aamulehdessä oli arvostelu vuosi sitten ilmestyneestä kirjastani. Tiina Vuorimäki toteaa, että tämän lajityypin kirjoissa pitää aina olla onnellinen loppu, ja se oli nyt hiukan epäuskottava.

Mutta minähän kirjoitin kirjan tahallani niin, ettei siitä oikein selviä, onko loppu onnellinen, vai onneton! Ei se onnellisuus ainakaan minulle itselleni ollut selvää. Joo joo, kirjan lopussa Aulis lähettää Matleenalle kukkapuskan, mutta en minä nyt hyvänen aika tarkoittanut sillä sanoa, että Auliksen mielenmuutos on täydellinen ja avioliiton karikot ohitettu.

Voisiko oikeastaan sanoa, että arvostelijani on ihminen, jonka on pakko rakentaa päänsä sisällä tämän lajityypin kirjoihin onnellinen loppu? Mutta eihän se minun vikani ole, tutkikoon pollaansa.

No niin, tietysti olen kiitollinen, kun joku ylipäänsä vaivautuu lukemaan kirjani ja sanomaan siitä jotain. Kiitoksia vaan! Ja hienoa, että vuoden vanhaa kirjaakin vielä arvostellaan, se on jo ihme näinä kvarttaalitalouden aikoina.

Ja sitten tiedotus, tervetuloa Turun Akateemiseen kirjakauppaan torstaina 25.3 klo 14, Kohtaamispaikalla haastatellaan allekirjoittanutta. Kauppias oli lukenut kirjani, ja tullut siihen tulokseen, että se voisi kiinnostaa heidän naisasiakkaitaan. Voi kunpa hän olisi oikeassa!

Julkisuusmylly

Lukijan ilo ja vastuu

Koskikara on lukenut kirjaani huolellisesti, ja tehnyt siitä paneutuvan arvostelun. Olen mykistynyt.

Minut on kutsuttu esiintymään Vaasan LittFestiin, seminaariin nimeltä Lukijan ilo ja vastuu. Onneksi huomasin tarkistaa mitä seminaarin järjestäjät oikeastaan mahtavat odottaa minulta. He tietenkin odottavat minun puhuvan bloggaamisesta. Mistäpä muustakaan. No mikäs siitä, blogit ovat suloisia, kyllä niistä kelpaa kertoilla.

Anja Snellman muotoilee lehdistötiedotteessaan blogeihin liittyvän pohjustuksen näin:

Blogien kirjallinen taso vaihtelee shoppailuholistisista vinkeistä ja deittailutunnustuksista vakavaan yhteiskunnalliseen pohdintaan ja sananvapauden rajojen koettelemiseen.

Blogit voivat saavuttaa miljoonia lukijoita ympäri maailmaa. Monille nuorille internet on se ainoa lukemisen tapa. Miten lukutapahtuma muuttuu ja kuka ottaa vastuun mahdollisesti vahingollisista sisällöistä netissä – kollektiivinen lukijakuntako?

Mitähän tuosta nyt irtoaisi?

Lukijan ilo ja vastuu