Keskisormea voisin taas näyttää, ellei se olisi niin tuhma ele

Vilniuksesta on tosiaan palattu. Kivasta matkasta myöhemmin. Katsoin tuossa vanhoja lehtiä. Perjantain Turun sanomissa esiteltiin syksyn kirjasato. Toimitus oli huomiomerkinnyt mielenkiintoiset kirjat. Tein pienen kanamaisen laskutoimituksen. 24 kirjaa oli todettu kiinnostavaksi ja haluttu nostaa esiin. Niistä 22 oli miesten kirjoittamia, kaksi naisten. Luonnollisestikaan minä en ollut kumpikaan noista onnekkaista naisista. Kyllä miehet on mestareita, kun ne ovat niin paljon mielenkiintoisempia ihmisiä ja kirjailijoita kuin naiset. Minun piti tähän pistää jokin ylevöittävä kuva jostain Vilnan kirkosta, mutta pistänkin Trakain juurella uiskennelleen nokikanan, joka sekin on aika ylevöittävä. Kannattaa katsoa tarkasti sen räpylöitä. Ne ovat kiinnostavat, vaikka ei sitä hullumpi huomaisikaan.



Kirsi Kirjanurkassaan, Sinisen linnan kirjasto ja Villiviinikin olivat lukeneet Ristiaallokkoa, Satakunnan kansassa oli ollut arvio myös, mutta sitä en nyt tähän saa. En myöskään Eksyneistä tehtyä Portin arvostelua, joka oli siis niin ihana, että varmaan kehystän sen ja pistän seinälle ja luen sen uudestaan aina kun usko omaan työhön uhkaa hiipua, eli HYVIN USEIN. Kiitos vain Liisa Rantalaiholle osallistumisesta ammatti-identiteettini nostatustalkoisiin.

Keskisormea voisin taas näyttää, ellei se olisi niin tuhma ele

Arvostelulinkki ja Pystysen viisaus

Oli vähällä unohtua, että Booksy oli jo lukenut ja arvioinut kirjani Ristiaallokkoa. Kiitoksia oikein paljon mediahuomiosta! En sivumennen sanoen tajunnut, että loppu jäi niin avoimeksi että ihan ulvahtaa piti loppuun ehtiessä. Mutta mikä ettei tietysti. Itselleni asia on selvä, mutta lukijalle välttämättä tietystikään ei.

Sitten noihin luentoihin. Olen lukenut tauoilla Tiina Pystysen Runousoppia. Pystyselläkin näyttää olleen vaikeuksia päästä sisälle kirjailijaliittoon. Piti oikein tarkistaa katalogista, mutta nyt hän näyttää olevan siellä. Kirja on julkaistu 2004 ja silloin taistelu oli vielä käynnissä. Pystyseltä kuitenkin jäi mieleen tämä:

Kirjailijan tärkein taito on kestää pettymyksiä.
Tämä siis muistinvaraisesti siteeraten. Lause on kyllä niin aamen ja pluttis.

Arvostelulinkki ja Pystysen viisaus

Syksyä pukkaa

Kollega julkaisee äänikirjan, ja sain tehdä siihen kannen. Tarja Leinosen blogista löytyy lisää informaatiota.

Haluaisin oikeastaan tehdä enemmänkin tuollaisia töitä, mutta nyt tuuppasin itseni Avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin opettajaksi, tosin yhdelle kurssille vaan. Sinänsä hassua, että oikeasti vähän epäröin onko minusta antamaan yliopistotasoista kirjoittamisen opetusta, minähän olen kuitenkin enempi kirjoitustyöläinen. Tuo maisterintutkintokin on ihan muista aiheista kuin kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Olen nyt päättänyt, että harrastan jotain egobuustausta ennen kurssin alkua. Joku punainen liina kaulaan tai turbaani päähän, kyllähän te tiedätte. Isolla äänellä kannattaa puhua ja nauraa, tai vaihtoehtoisesti mutista salaperäisesti. Pitää miettiä.

**
Lisäys: Päivi oli lukenut hyvän kirjan:-) Eksyneiden arvostelu täällä.

Syksyä pukkaa

Miksi ei aikuisten kirjoissakin voisi olla vähän kuvitusta?

Vielä yksi kirja ennen koulua, oli otsikkona Mari Viertolan arvostelussa Turun sanomissa Eksyneistä. Samassa jutussa saa arvion myös Anu Ojalan Aino ja hevossaaren juhannus.

Arvionsa alussa Viertola ihmettelee mihin kirjoista katoaa kuvitus, kun ihminen tulee tiettyyn ikään. Tämä kolahti, koska kuvitusasiasta oli pieni vääntö kustantajan kanssa juuri viime keväänä. Ei kylläkään tästä kirjasta, vaan ensi keväänä ilmestyvästä majavaromaanista. Kuvitus lisää kirjan kustannuksia ja minun myyntiluvuillani yhtälö on tietysti hankala, mutta silti. Eksyneistä Viertola sanoo:

Selkeä kieli ja voimakkaat mielikuvat suorastaan huutavat tulla näkyviksi, mutta onneksi teksti on edes totuttua isokokoisempaa.

En Eksyneitä kirjoittaessani tajunnut sen olevan niin pienten ihmisten kirja. Onneksi päätettiin esittelyteksteistä jättää ikäsuositukset pois. Ei kirjailija taida itse oikein ymmärtää minkä ikäisille hänen opuksensa on tarkoitettu.

Miksi ei aikuisten kirjoissakin voisi olla vähän kuvitusta?

Jotenkin ei taas jaksa eikä voi

Marja-Leena oli lukenut Eksyneet. Kiitos mediahuomiosta! Lisäksi Hämeen sanomissa oli ollut kirjasta tällainen arvostelu:
Siinä sanotaan, että tarina on pikkuinen helmi. Onpa söpösti sanottu.

Tällaisista myönteisistä jutuista pitäisi tietysti imeä voimaa kirjoitustyöhön. En tiedä mikä on, mutta kirjoittaminen ei suju. Mieli vain haahuilee.

Jotenkin ei taas jaksa eikä voi

Terapian lopputuote

Booksy oli lukenut Miehen tuoksun. Taas sai kansi kyytiä. Olen itsekin syyllinen kanteen. Sain valita kahdesta kuvasta ja kannatin tätä vaihtoehtoa, mutta yllätys oli melkoinen kun näin miten kuva oli lopputuotteessa rajattu. Omassa pääkopassani olin nimittäin rajannut kuvan toisin. Kuvan nainen sivelee piironkia kulkiessaan sen ohi ja minusta kuvan pointti oli se hiplaava käsi ja vanha piironki, mutta kannen tekijä oli ajatellut toisin. Takamuksen yhdistäminen miehen tuoksuun tuo tiettyjä mielleyhtymiä ja vaikka pieruhuumori onkin ihmishuumorin tyylilajeista ja se yleismaailmallisin ja takuuvarmin naurattaja, niin ehkä ei kuitenkaan tässä tapauksessa.

Kirjan päähenkilö myös ärsytti Booksya, koska hän näki Helmissä kauhukuvan omasta tulevaisuudestaan. Kirjan kirjoittaminen oli minulle omien kateusongelmieni käsittelyä. Helmihän kadehtii sekä yksityishenkilönä, että myös työpaikkansa museon puolesta. Kirjassa pohditaan sekä ns. positiivista kateutta (haluan sitä hyvää mitä sinullakin on), että negatiivista (en kestä kun sinulla menee niin hyvin). Kateus on siinä sekä yksilön ongelma, että instituutioiden tasolla ilmenevä. Se on asia joka riivaa ihmistä, mutta jota käytetään myös hyväksi piiskattaessa ihmisiä parempiin suorituksiin.

Kuten melkein kaikissa kirjoissani tässäkin on siis jokin hölökohtainen trauma, josta päästäkseni olen vääntänyt romaanin. Tulee minulle halvemmaksi kuin käydä terapiassa. Lukijaparoista en tiedä.

Terapian lopputuote

Oi voi se ikäero

Salla oli lukenut Pelastusrenkaita. Kiitos mediahuomiosta!

Sallaa jäi vaivaamaan, miksi parikymppinen Pyry niin helposti lähti suhteeseen keski-ikäisen Matleenan kanssa. Oliko Matleena jotenkin poikkeuksellisen kaunis tai muuta sellaista. Kun kirjoitin kirjaa jouduin tosiaan aika paljon miettimään kuinka suureksi voin pariskunnan ikäeron venyttää niin että se hiukan kohottaisi kulmakarvoja, mutta ei kuitenkaan tuntuisi aivan mahdottomalta. Sauli Niinistö voi mennä vihille itseään 30 vuotta nuoremman naisen kanssa, eikä se tunnu meistä kummalliselta. Mutta viisitoista vuotta miesystäväänsä vanhempi nainen siis kolisuttelee jo ymmärryskykymme ylärajoja.

Silloin kun kirjoitin tätä kirjaa, kyselin ihmisiltä miten suuri ikäero on vielä uskottava. Jostain syystä ihmiset mielellään vastasivat, ettei ikäerolla ylipäätään ole merkitystä. Nainen voi olla vaikka 30 vuotta miestä vanhempi, mitäpä tuosta. Hetken jopa uskoin heitä ja epäilin maailman ihan oikeasti muuttuneen, mutta ei sentään. Jos nainen on miestä huomattavasti vanhempi, se vaatii selityksen.

Onkin kiinnostava miettiä mitä sukupuolten tasa-arvo on ja miten se voi toteutua, kun sukupuolet kuitenkin lähtökohtaisesti ovat jossakin asioissa niin eri asemassa. Tämä ikäerojuttu on tietenkin vain yksi kohta, jossa se tulee näkyviin.

Luen parhaillaan Ristiaallokon taittoa. Olen sivulla 144. Välillä tarina vie mennessään, mutta sitten minä taas muistan, että eihän minun kuulu tätä huvikseni lukea, vaan etsiä kirjoitusvirheitä.

Oi voi se ikäero

Viimeistä viedään

Täkin ja torkkupeiton Anna oli lukenut Eksyneet ja kirjoittanut siitä. Kiitos huomiosta! Häntä harmitti, että tarina oli niin lyhyt. Joku muukin huomautti kirjan nopealukuisuudesta.

Ehkä en kuitenkaan ole niin henkeen ja vereen fantasiakirjailija, että osaisin alkaa velloa luomassani maailmassa, vaikka esimerkiksi maapulliaiset ovat väkeä, jotka itseäni huvittavat ja heillä on erittäin selkeät esikuvansa, jotka juontavat tuonne 80-90-lukujen vaihteen Huittisiin ja aikoihin jolloin olin siellä kulttuurisihteerinä. Nyt kun olen alkanut viritellä piirtämisharrastustani tajuan, että niistä ajoista riittäisi aihetta sarjakuvastrippeihin. Mutta siis ilman muuta heidän ympärilleen saisi luotua vaikka minkälaista tarinaa, kuten myös tietysti Tamirin kohtalo pitäisi selvittää, hänhän jäi asumaan Kirvatin taloa sen jälkeen kun Nimetön oli lähtenyt etsimään itseään. Eli siis voisihan Eksyneille harkita jatkoa, mutta katsotaan nyt.

Minulla on viikko lomaa jäljellä. Kotona odottaa Ristiaallokon taitto lukijaansa. Se on hautautunut jonnekin paperikasojen alle. Ei pahemmin innosta se työ kyllä. Olisi sittenkin kannattanut hoitaa asia ennen lomille lähtöä. Kohta se iskee rekyylinä, hyhhyh.

Lisäys:

Myös Sara oli kirjoittanut Eksyneistä! Kiitoksia oikein paljon tästä madiahuomiosta:-)

Viimeistä viedään

Lomalaisen askartelua + jokunen blogijuttu Eksyneistä

Saa nähdä millaisiin kuvioihin tuo sarjakuvablogini minut vielä vie. Katselin haalistuneita valokuvia omalta rippileiriltäni, ja tajusin yllättäen, että samalla kun kuvat ovat hyvin tuttuja, ne eivät sano paljon mitään. En muista ihmisten nimiä. En leiriläisten, en isosten. En yhdenkään. Muutaman tyttöisosen muistan etunimeltä. Helka, Maritta, Lilja.

Aloin jäljittää Helkaa, koska hänestä muistin erään yksityiskohdan. Aika pian sainkin yhteystiedot ja kyhäsin viestin. Kirjoittaessa mietin miksi häiritsen ihmisiä. Olenko minä pelkästään hullu, vai taiteilija joka työstää seuraavaa teostaan.

*****
Uusimmat arviot uusimmasta kirjastani:
Hanna oli lukenut Eksyneet.
Merjakin sanoi siitä jotain.
Myös Kirjavinkit oli huomioinut kirjani.

Lomalaisen askartelua + jokunen blogijuttu Eksyneistä

Kesälomaa ja painajaisia

Blogisisko oli arvioinut Eksyneet. Kiitos! Hän on jopa tehnyt pienen rinnastuksen Emma-kirjoihini, siitä aivan erityinen kiitos. Emma-kirjoja luettiin aika paljon johonkin aikaan. Tytöt tekivät niistä kirjaesitelmiä koulussa. Miten kaukaiselta tuo aika tuntuukaan nyt, vaikka ei ensimmäisen ilmestymisestä (Emma ja naapurin Romeo) ole kuin kymmenen vuotta. Mutta maailma on muuttunut niin hektiseksi. Minusta itsestänikin tuntuu, että maailma oli kivikautinen kymmenen vuotta sitten. Aina silloin tällöin Emmoja joku vielä lukee ja lähettää viestin, se ilahduttaa tietysti.

Olen vähän jämähtänyt Haydenin Auringonkukkametsän kanssa, mutta lukiessani sitä minulle on kirjastunut, että ei ihmisen kyllä tarvitse olla teknisesti taitava kirjoittaja menestyäkseen kirjailijana. Olen ehkä ihan liikaa omassa tuotannossani keskittynyt siihen tekniikkapuoleen. Vaikka olen jollakin tavalla ymmärtänytkin, että tarina on tärkein. Ehkä se on jotain käsityöläisen ylpeyttä. Mutta onkohan se kannattanut, mietin vaan.

En saanut työskentelyapurahaa suunnittelemaani hankkeeseen, joten pitääkö vaihtaa suunnitelmaa, sitäkin mietin.

Viime yönä näin sellaista unta, että uutta kirjaani jonka nimi oli 206 Eurooppa, ylistettiin kaikkialla. Katselin televisio-ohjelmaa, jossa kirjastani keskusteltiin sivistyneesti. Olin ensin valtavan iloinen, mutta vähitellen aloin epäillä. Miksi minä en muistanut olleenkaan kirjoittaneeni sellaisia juttuja, joista ihmiset puhuivat? Yhtäkkiä totuus kirkastui. Minun kansieni sisälle oli vahingossa joutunut jonkun toisen kirjoittama kirja.

Kesälomaa ja painajaisia

Intertekstuaalinen ummikko

Upoksissa blogi oli julkaissut arvostelun kirjastani ja Rooiboskin oli lukenut sen. Kiitoksia kovasti kummallekin.

Aika monessa arviossa on huomioitu kirjan intertekstuaaliset viittaukset Ronja ryövärintyttäreen ja tämä on hassu juttu, sillä vaikka olen totta kai Ronjani lukenut, se on tapahtunut joskus kolmekymmentä vuotta sitten, eikä kirja jättänyt minuun kovin suurta tietoista muistijälkeä. Lindgren on ollut tärkeä kirjailija, mutta itselleni merkittävä kirja on ollut Mio poikani Mio, ja sen olen lukenut vielä aikuisenakin muutamaan kertaan. Myös Veljeni leijonanmieli on tullut luettua useampaan kertaan, mutta siis Ronjaa tosiaan ei. Jos minulta olisi joskus kysytty, että mistä Ronja ryövärintytär kertoo, olisin vastannut, että se kertoo ööö Ronjasta, joka on ryövärin tytär ja hän ööö joutuu johonkin seikkailuun. Luultavasti tarinassa on myös joku ööö poika?

Olen ajoittain ruikuttanut siitä kuinka minua ei ymmärretä, ei arvosteta ja pälä pälä, mutta nyt taas heräsin huomaamaan, että kyllä minä aika lapsenomaisesti ja tyhjäpäisesti näitä kirjojani kirjoitan. Vaikka Eksyneitten kirjoittaminen oli pitkä ja monivaiheinen prosessi, joka todellakin vei melkein parikymmentä vuotta, en koskaan pysähtynyt miettimään intertekstuaalisia viittauksiani.

Tässä nyt ilon kyyneleet vähitellen muuttuvat tuskan hieksi kun alan miettiä mistä kaikkialta olen tarinoihini plagioinut tavaraa.

Lisäys: Kummallista on, että kun itse luen muiden tekstiä, olen tätä nykyä hyvinkin tietoinen mihin kaikkiin suuntiin tekstit viittailevat ja mistä lähteistä kirjoittajat ammentavat. Mutta kirjoittajana en sellaisia mieti. Jos alkaisin miettiä, saattaa olla että kirjoittamiseni lopahtaisi siihen.

Intertekstuaalinen ummikko

Taiteellisia voittoja satelee

Tosiaan, salaperäinen Tittelintuure kävi vinkkaamassa, että postaukseni Tuhat loistavaa kusipäätä on päässyt Parnassoon.

Olen ennenkin sanonut, että tähän mennessä menestykkäin kirjallinen tuotokseni on häiriöklinikka, mikäli asiaa mitataan mediahuomiolla. En ole voinut edes unelmoida, että Parnasso arvioisi jonkin kirjani, mutta blogini siis kelpaa tuon korkeakirjallisen foorumin sivulle.

Minustakin Tuhat loistavaa kusipäätä oli kiva otsikko blogijutulle ja hiukan otti aivoon kun mielestäni en saanut itse jutusta otsikonsa veroista.

Täytyykin seuraavassa apurahahakemuksessa ihan tosissaan väittää, että blogi on merkittävä osa elämäntyötäni. Ja siis onhan tämä. Olen onnellinen siitä, että minulla on jo 132 naamaa tuossa kasvogalleriassa. Nyt tietenkin joku nyppää sieltä itsensä pois, kun sanon tämän ääneen. Älkää tehkö niin, vaan lisääntykää, lisääntykää.

No niin, yritän nyt palata arkeen ja työn ääreen. Minulla on vielä tämä ja huominen päivä aikaa, sitten alkaa kesäloma ja toisin kuin viime kesänä, nyt aion tosiaan lomailla. Paitsi että aion kyllä piirtää. Olen saanut idean, josta olen ihan täpinöissäni. Aion piirtää hengellisen elämäkertani sarjakuvana. Minulla itse asiassa on jo 31 luonnosta ja olen päässyt vasta Pelastusarmeijan pyhäkouluun asti.

Lisäys klo 11.54

Mahtuu tähän päivään taiteellinen takaiskukin. LukuVarkaus meni Reeta Aarniolle, kuten arvelin. Nyt täytyy vain urheasti hymyillä ja skoolata voittajalle. Ei auta naputtaa, lapset ovat valinneet. Tosin lahjottuhan tämäkin raati tietysti on. Hehheh, vitsi vitsi.

Taiteellisia voittoja satelee

Ohhoh, onpa nopeaa

Vinttikamarissa
Kirsin kirjanurkassa
ja Sinisen linnan kirjastossa on jo ehditty arvostella Eksyneet. Blogikirjoituksia on ilmestynyt jo maanantaina. En ymmärrä miten se on edes mahdollista, kun minäkin sain kirjani vasta maanantaina.

Tunnustan, etten oikein uskalla lukea noita arvosteluja. Sen huomasin, että Kirsin kantta kehutaan. Lukijat tuntuvat olleen pelottavan tietoisia lajityypin kaikista kommervenkeistä. Aion pistää kaikki linkit jakoon Facebookissa, mutta ehkä en pistä niitä ihan yhteen syssyyn, vaan ripottelen pitkin päivää. Ovelaa, vai mitä.

Ohhoh, onpa nopeaa

Kaipaatko jotain?

Hei te fantasiasta kiinnostuneet bloggaajat! Eksyneet näkevät unia pullahtaa painosta näinä päivinä. Ilmoittaukaa, jos haluatte kirjasta arvostelukappaleen! Tämä julkaistaan nuortenkirjana, mutta tämä on KAIKILLE jotka tietävät mitä on kaipaus.

Kaipaatko jotain?

Hyvää ja huonoa

Sanokaapas minulle mistä tämä johtuu. On eräs ihminen, vaikkapa minä, jolle on annettu tehtäväksi tehdä esite.

Hän aloittaa vimmaisen työskentelyn. Hän kokoaa tiedot, kirjoittaa tekstit, suunnittelee ulkoasun, hankkii suunnitelmalle hyväksynnän. Työtehtävän mukaan nimettyyn kansioon kertyy pari-kolmekymmentä versiota. Hän alkaa olla aika tyytyväinen aikaansaannokseensa. Hän tekee vielä viimeisen tarkistuksen. Aikoo sen jälkeen lähettää kirjapainoon, mutta tekee vielä toisen tarkistuksen, sitten kolmannen. Hän vielä kerran printtaa ja käy esitteen läpi rivi riviltä. Tässä välissä hän on lähetellyt esitettä kaikille joita asia koskee ja pyytänyt kommenttia, joita ei tule, mutta ei se mitään, onhan hän itsekin sisälukutaitoinen. Hän on siis lopulta käynyt saman pienen esiteläpyskän läpi noin sata kertaa, eikä ole enää aikoihin löytänyt siitä yhtään virhettä. Joten hän päättää lähettää sen kirjapainoon ja ilmoittaa, että tätä sitten 4000 kappaletta kiitos. Painettuaan lähetä-nappulaa hän saa päähänsä ihastella työtään, että miten hieno siitä hänen esitteestään lopulta tuli.

Kun Adobe reader avaa tiedoston, hän huomaa heti pari kolme ehdottomasti korjaamista vaativaa virhettä.

Kysymys kuuluu, miksi hän huomaa virheet vasta lähetettyään tiedoston kirjapainoon? Miksi ei ennen?

Ymmärrättekö, että minulla on pää hajota.

No jotain mukavaakin. Maria Loikkanen oli kirjoittanut arvostelun Reetta ja linnan vangeista. Booksy oli tykännyt Pelastusrenkaista.

Hyvää ja huonoa

Minua on taas luettukin.

Alan vähän mainostaa taas itseäni, ettei ihan kuolleeksi luulla. Kirsi oli lukenut kirjojani, eli Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita arvostelu löytyy täältä. Jo aikaisemmin oli Booksy rientänyt arvioimaan Pappia kyydissä täällä. Ja minä siellä tietenkin selittämässä näkemyksiäni, mitä ehkä ei pitäisi tehdä, mutta teinpä kumminkin.

Minua on taas luettukin.

Lasten suusta saa kuulla totuuden

Hiukan monomaanisesti jatkan Reetta ja linnan vangit juttuja, mutta huomasin, että Vinskissä oikea kohderyhmän edustaja Needa 9 vuotta arvostelee kirjan. Hän piti kirjaa melkeinpä liian jännittävänä, varsinkin kohtaa jossa korvansa menettänyt noita yrittää ryöstää Reetan hörökorvat. Kuvituksesta tuli kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. Needa kertoo tarttuneensa kirjaan, koska piti sitä epätavallisena.

Ps. onko täällä blogger eksperttejä. Hannan vihjeestä kävin hakemassa itselleni koodinpätkän Fb:n tykkää nappia varten. Mutta kun liitin koodin sivupohjaan, ei tullutkaan tykkää nappulaa, vaan uudet tuollaiset jakonappulat edellisten lisäksi. No enhän minä sellaisia halua, joten otin koodinpätkän pois. Mutta nyt nuo ylimääräiset eivät suostu katoamaan, ne vain lakkasivat toimimasta. Olen kyllä varsinainen ekspertti taas.

ps. No nyt kumpikin jakohärpäke toimii. Sain myös tykkää napin, joskin se on väärässä paikassa. Tässähän se taas työpäivä hyvin kuluukin näitä ihmetellessä. Ja siis omaa vikaa kaikki, niin kuin yleensäkin.

Lasten suusta saa kuulla totuuden

Takaisin keski-aikaan

Oli mennä aamukahvit väärään kurkkuun kun luin Mari Viertolan arvostelun Reetta ja linnan vangit kirjasta Turun sanomista. Hän kirjoittaa näin:

Historiallista tietoa on siroteltu mukaan sopivasti, mutta turhan valikoiden: kyllä varhaisteineille maistuisivat verisemmätkin yksityikohdat, kun niitä kerran on tarjolla.

Epäilemättä verikekkerit maistuisivat. Sitähän osoittaa se väkivaltaviihteen tulva, jonka keskellä elämme. Minä vain olen kyllästynyt mässäilemään silpomisilla, raiskauksilla, kidutuksilla, murhilla. Ja menneisyydestä kun kirjoitetaan, ei tarvitse rajoittua siihen julmuuteen, jota on ihmisille tehty, myös eläimiä on kohdeltu aivan käsittämättömän julmasti. Pitäisikö laittaa mukaan jokin kissantappo tai elävän vasikan nylkeminen, että varhaisteinien verenhimo saataisiin tyydytettyä? Ja hei Mari Viertola, ovatko kahdeksanvuotiaat tosiaan varhaisteinejä?

Jäin muutenkin miettimään arvostelun sävyä. Se on olevinaan myönteinen. Todetaan, että kohderyhmä varmasti viihtyy kirjan parissa, kirja etenee selkeästi kielen ja juonen puolesta jne. Mutta sitten kun Viertola pääsee Roope Lipastin kirjaan Terveisin Robinson Saarinen, hän kuvaa sitä dystopiaksi, siis jonkinlaiseksi tulevaisuuskauhukuvaksi, ja sitten tokaisee, että Lipastin kirja on Ellilän kirjaa huomattavasti kunnianhimoisempi. Tähän perään tulisi ainoastaan painokelvottomia sanoja ja ajatuksia, joten jätän ne nyt pois. Voitte kuvitella ne itse mielessänne.

Takaisin keski-aikaan

Tulkaa tsiigaan meitsii messuille!

Markkinointiviestin tässä välissä osuuttani Turun kirjamessuihin. Perjantaina olen ensin Kariston nuortenkirjatuokiossa Fiore-lavalla puoli yhdeltätoista. Sen jälkeen olen hetken tavattavissa Kansallisen kirjakaupan osastolla kollegojeni Kirsti Kurosen ja Anneli Kannon kera. Sieltä riennän Kirjavakkaan Topeliuksen koulun oppilaiden haastateltavaksi.

Jos selviän oppilaista hengissä, suuntaan Scifi- ja fantsu Turussa osastolle sohvalle keskustelemaan ainakin entisen kirjoituskurssilaiseni Katin kanssa ties mistä. Tai siis onhan minusta nyt kovaa kyytiä tulossa fantasiakirjailija, koska Reetassakin on fantasiaa, ja ensi syksynä ilmestyvä Eksyneet näkevät unia on sitten puhdasverinen, joskin tietysti täysin omaleimainen fantasiaromaani. (Olisiko kirjailijan sivumennen mahdollista joskus kuvata omaa teostaan toteamalla, että se on tusinatavaraa, kiireessä sutaistu ilman ainuttakaan omaleimaista oivallusta? )

Scifi- ja fantsu osastolta riennän vielä Nuorisokirjailijoiden osastolle lyhyeen tuokioon noin yhdeltä. Ja siinähän se sitten onkin minun perjantaini paketissa.

Sunnuntaina olen Turku-lavalla Heikki Palmun kanssa, eikä minulla silloin muuta ohjelmaa olekaan. Sunnuntaihin olen varautunut lukemalla Heikki Palmua, tarkemmin sanoen hänen uutuuskirjansa Suomen kirkon tulevaisuus?

Tulkaa tsiigaan meitsii messuille!

Vienti vetää Venäjälle, vaikka markkinointi yskii

Tää on nyt kauhean noloa, mutta alkaa tuntua, etten saa sitä markkinointikurssiani suoritettua.
Kurssista on ollut se hyöty, että olen alkanut ajatella markkinointia. Heräsin koomastani, ainakin melkein, ja siitä on ollut tuloksena yksi radiohaastattelujen sarja, ja pari lehtijuttua. Kyllähän sitä kaikenlaista pystyy tekemään, kun on aloitteellinen, mutta se vähän häiritsee, että eihän minun oikeastaan kuuluisi joutua huohottamaan toimittajien hännillä ja pyrkiä luomaan hyviä viestintäsuhteita heihin. Toisin päinhän tämän pitäisi mennä. Toimittajien pitäisi himoita minulta niitä haastatteluja. Mutta kun ne eivät siis ymmärrä hyvän päälle mitään.

Sitäkin välillä mietin, että onko järkeä markkinoida ja tuputtaa itseään, jos lopulta saa kovan työn jälkeen jonkun sen verran kiinnostumaan, että se lukee kirjani, ja sitten toteaa, ettei tykännyt. Siinä meni koko markkinointi hukkaan. Senkin ajan olisin voinut vaan maata sohvalla ja nuuskia varpaanvälejäni. Koska en minä siitä markkinoinnista ja esillä olosta nauti. Jos minä jostain nautin, niin kirjojen lukemisesta ja kirjoittamisesta. Ja siitä kun saa ystävien kanssa istua kirjapiirissä, ja jutella kirjoista.

Markkinointikurssin pääopettaja on saldovapailla, muuten olisin jo kysynyt, että voisinko jakaa tämän kurssin kahdelle vuodelle. Suorittaa osan kursseista nyt, osan jonkun myöhemmin alkavan kurssin yhteydessä, kaipa ne siellä AKK:ssa näitä kursseja järjestävät tulevaisuudessakin. Luultavasti jokin byrokraattinen juttu estää tekemästä niin. Minun olisi tietysti jo keväällä pitänyt tajuta, etten pysty näin tiiviiseen opiskeluun. Kuvittelin, että riittäisi kun heivasin työväenopiston tunnit pois, mutta ei se nyt vaan tunnu riittävän.

Asiasta toiseen, lastennovellini Kova jätkä, sekä pätkä kohta ilmestyvästä kirjastani Reetta ja linnan vangit käännetään venäjäksi. Ties vaikka pääsisin esiintymismatkalle Arkangeliin. Elämällä on varattuna huvittavia käänteitä. Sain nyt myös sen verran toimeksi, että lisäsin muutaman kirjasivun tuonne oikeaan ylälaitaan. Mitään erityistä sisältöä siellä ei vielä ole. Mietin pitäisikö sinne kirjoittaa taustatietoa siitä miten kirjat ovat syntyneet. Entä pitäisikö lisätä sivu, johon vuodattaisin tähän astisen elämäni tarinan. Nyt minä lähden kumminkin uimaan ensin.

Vienti vetää Venäjälle, vaikka markkinointi yskii