Hei hei teille

Ongelmani on ehkä koko elämäni ajan ollut se, että olen yrittänyt olla hullu vain salaa. Ei se ehkä ole ihan onnistunut, mutta olen kuitenkin aina yrittänyt. En ainakaan ole koskaan uskaltanut kovin pidäkkeettömästi heittäytyä omaan hulluuteeni ja tunnustautua avoimesti hulluksi.

Oman hulluuden pidättely on johtanut vuosikymmenien mittaiseen masennukseen, jossa on ollut parempia kausia ja huonompia kausia. Nyt hyvää kautta on ollut aika monta vuotta, mutta pieniä takaiskujakin on tullut. Yleensä aina siinä vaiheessa, kun olen joutunut tilanteisiin jossa on ollut paineita käyttäytyä kuten normaali ihminen.

En tosiaankaan kovin hyvin kestä tavallisia järkeviä ihmisiä, jotka sanovat että sellaista elämä on, turha sitä on jäädä suremaan. Tämä tuli mieleen, kun mietin taas sitä miten aktiivisia jotkut ihmiset ovat, miten he tuntevat paljon ihmisiä, miten he verkostoituvat ja pistävät myönteisiä statuspäivityksiä facebookiin.

Sen olen ehkä oppinut, etten jää enää rypemään alakuloihin, totean tilanteen ja käännän katseeni eteenpäin, vaikka sitten vähän väkisin. Nytkin monenlaiset tekemättömät asiat ja velvoitteet ja pelot ja epätoivon idut muhivat sisimmässä ja houkuttavat jäämään sohvalle ruikuttamaan, vaan en voi en voi en voi, sillä minä lähden Nuorisokirjailijoiden reippaassa porukassa Vilnaan. Eiköhän siellä yksi Ihaa aasi mene sitten joinkuin mukana, vai meneekö. No sen suhteen olemme viisaampia joskus sunnuntain tienoilla.

Otan kameran mukaan, toivottavasti muistan kaivaa sen myös laukusta ja näpsiä ne postikorttikuvat itse.

Hei hei teille

Murskana taas, mutta näillä mennään

Kirjailijavieraiden haaliminen on oikeastaan kamalaa, koska joudun nyt katselemaan toisesta vinkkelistä sitä prosessia, jossa valitaan että kuka olisi kiinnostava ja edustava kirjailijavieras, ja kuka ei.

Minusta on tuskallista jäädä itse seinäruusuksi, kun kiinnostavia persoonia kutsutaan esiintymään. Mutta vielä tuskallisempaa minusta on valita, että ketä pyydän, ketä en. Näin siitäkin huolimatta, ettei kesäyliopiston kirjailijavieraana esiintyminen ole kirjailijalle mikään rahasampo.

Ja muuten. Tilasin Terhi Rannelan Kirjoita nuorille oppaan, koska tankkaan nyt materiaalia johdantoluentosarjojani varten. Huomasin, että olen suurin piirtein ainoa säännöllisesti julkaiseva kotimainen nuorille kirjoittava kirjailija, joka ei ole millään tavalla mukana kirjassa. Käykö vähän itsetunnon päälle, mitäs luulette.

Ps.

Ristiaallokko oli oli arvioitu Saunaihossa.

Murskana taas, mutta näillä mennään

Arvostelulinkki ja Pystysen viisaus

Oli vähällä unohtua, että Booksy oli jo lukenut ja arvioinut kirjani Ristiaallokkoa. Kiitoksia oikein paljon mediahuomiosta! En sivumennen sanoen tajunnut, että loppu jäi niin avoimeksi että ihan ulvahtaa piti loppuun ehtiessä. Mutta mikä ettei tietysti. Itselleni asia on selvä, mutta lukijalle välttämättä tietystikään ei.

Sitten noihin luentoihin. Olen lukenut tauoilla Tiina Pystysen Runousoppia. Pystyselläkin näyttää olleen vaikeuksia päästä sisälle kirjailijaliittoon. Piti oikein tarkistaa katalogista, mutta nyt hän näyttää olevan siellä. Kirja on julkaistu 2004 ja silloin taistelu oli vielä käynnissä. Pystyseltä kuitenkin jäi mieleen tämä:

Kirjailijan tärkein taito on kestää pettymyksiä.
Tämä siis muistinvaraisesti siteeraten. Lause on kyllä niin aamen ja pluttis.

Arvostelulinkki ja Pystysen viisaus

Ovatkohan ne sittenkin oikeassa

Koko lailla kirjallisesti blogissa keskustellaan siitä, millaisiin asenteisiin paljon lukevat ihmiset ovat törmänneet. Vastasinkin sinne jo, että minun lapsuudessani kannettiin vielä huolta siitä miten lukeminen voi pilata silmät, vääränlaisista kirjoista saattoi höyrähtää päästään, tai sitten oli ylipäätään hiukan kyseenalaista viettää niin paljon aikaa yksikseen. Olisi ollut parempi rientää ulos pelaamaan reipashenkisten toverien kanssa terveellisiä pallopelejä.

Olen minä oikeastaan törmännyt lukemisen rajoittamisvaatimuksiin myöhemminkin elämässäni. Silloin kun olin keskustelupalsta-aktiivi, kirjallisuuskeskusteluissa toistui ajatus, ettei ihmisen pitäisi lukea ns. roskaa. Mikä oli roskaa, saattoi jonkin verran vaihdella.

Myös erilaisissa kulttuuriohjelmissa saattaa edelleen toistua ajatus, että kallisarvoinen aika pitäisi käyttää vain hyvän kirjallisuuden lukemiseen. Ja hyvä kirjallisuushan yleensä määritellään jostain ylhäältä päin.

Mutta millainenhan minunkin elämästäni olisi tullut, jos olisin noudattanut kasvattajieni ohjeita ja etsiytynyt reippaiden toverien seuraan urheilemaan, sen sijaan että olin sisällä ja mussutin Viisikoita ja karkkia. Nyt olisi vielä aikaa kuunnella itseään viisaampia ja ryhtyä lukemaan arvostettua oikeanlaista kaunokirjallisuutta. Mutta mutta.

Ovatkohan ne sittenkin oikeassa

Kuluttajan tuskaa

Ostin järjestelmäkameran. Piti ostaa halvin, mutta ostinkin aika paljon kalliimman. Eilinen päivä meni palikkatesteissä. Kaupassa varmistin myyjältä, että kamera on helppokäyttöinen, mutta hämmentävältä tuntuu jäädä uuden kameran kanssa kahden.

Minulla on joskus ollut järjestelmäkamera, silloin kun kameroihin pistettiin vielä filmirulla sisälle. Nyt kamerasta pitää löytää paikat akulle ja muistikortille ja jotta akun saa ladattua pitää laturi ensin koota. Myös kameran hihnan kiinnittäminen nosti hien pintaan. Eikä ole kuvankaan ottaminen helppoa.

En ole vielä selvittänyt miksi kamera välillä ottaa kuvan, välillä ei. Kun nappia painaa ensin puoleen väliin, kuuluu pieni piip, ja sitten kun painaa, räpsähtää kuva. Mutta joskus sitä piippiä ei tulekaan. Saan painaa napin pohjaan asti, eikä tapahdu mitään. Sitten kun heilautan kameraa, niin räps, kuva ilmestyykin näytölle.

Olen tutkinut ohjekirjaa ja yrittänyt ymmärtää onko kameran käytöksessä jokin minulta salattu logiikka. En haluaisi mennä kauppaan selittämään tätä asiaa ja paljastaa myyjälle, etten oikeasti tajua kameroista mitään.

Kuluttajan tuskaa

Hei majavat, miten jyrsii?

kuva: realbollywood.com

Olen ollut niin kuohuksissani kaikesta esitteiden, lippujen ja lappujen ja lehti-ilmoitusten värkkäämisestä etten ole oikein kunnolla ehtinyt tajuta, että ekologinen ja maagisrealistinen lastenkirjani Majavakevät sai myönteisen päätöksen kustantamon kokouksessa ja päätyy siis julkisuuteen keväällä 2012.

Näin ollen minun kirjailijanurani jatkuu ainakin ensi vuoden. Se on sitten kahdeskymmeneskolmas kirjani. Uusia tekijöitä on ajanut ohitseni oikealta ja vasemmalta ja osa jyrännyt ylikin, mutta pitää olla kiitollinen jokaisesta kirjasta, joka saa mahdollisuuden elämään.

Kirjaan tulee Kirsi Haapamäen kansi ja muutama kuva.

Haaveilin kuvitukselle suurempaakin osuutta, mutta parempi muutama kuva kuin ei mitään.

Tämän käsikirjoituksen ensimmäinen versio hylättiin, mutta sitten keksin liittää tarinaan muukalaisuuden teemoja kansainvälisen adoption ja kanadanmajavien kautta ja kirjoitin tarinan muutenkin kokonaan uusiksi. Kanadanmajavathan ovat valtavasti levinneet ja ryöväävät tilaa euroopanmajavilta. Oikeastaan kirjassa on teemoja, jotka sopivat persu-suomeen kuin nenä naamaan. Lapsiahan tällaisten asioiden ei tarvitse kiinnostaa, mutta itseäni tällaiset jutut aina huvittavat.

Hei majavat, miten jyrsii?

Jos haluat Ristiaallokkoa omaksi, ilmoittaudu!

Kirkkotrilogian kolmas osa Ristiaallokkoa ilmestyy alkusyksystä ja siitä tulikin mieleen, että jos sinua rakas lukijani kiinnostaa tämä kirja, ja jos sinulla on blogi, jossa voisit kirjoittaa siitä, ilmoita minulle postiosoitteesi niin hoitelen sinulle kirjan ilmaiseksi. Tosin eihän se sitten ole ilmainen, koska sinun täytyy kirjoittaa siitä.

Arkiporinassa oli kivasti Porin murteella arvioitu hengentuotteitani. Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita oli saanut arvoisensa käsittelyn. Siellä esitettiin myös kysymys: Heini Junkkaala sano Hesari haastatelus omast näytelmästäs: "Päätin, että jos pystyn asettumaan jonkun henkilön yläpuolelle, niin näytelmä ei ole valmis." Olis hauska tiätää, onko Kirsti Elliläl ollu samanlaine vai erilaine päätös.

Paulalle oli siis tullut kirjasarjastani mieleen kuuluisa näytelmä Kristuksen morsian.

Minulla oli kirjoittamisen lähtökohtana pyrkimys yrittää ymmärtää naispappeuden vastustajia. Koska siis en mitenkään ymmärtänyt. Ymmärtämisellä tarkoitan tässä sitä, että tajuaisin mistä siinä on kysymys. Perehdyin asiaan ja kirjoitin kirjasarjan, ja ymmärrän nyt, että kun teologia ja tietynlainen jäykähkö temperamentti yhdistyvät, syntyy naispappeuden vastustaja. Vastustuksen ensisijaisena pontimena ei ole misogynia, mutta käytännössä toiminta saattaa näyttää siltä ja myös tuntua siltä toisen osapuolen nahoissa, siis naisen joka joutuu omassa työssään tekemisiin naispappeuden vastustajan kanssa.

Ymmärsin myös, että tämä problematiikka tosiaankin koskee vain luterilaista kirkkoa. Katolisilla ja ortodokseilla tilanne on eri.

Olen ennenkin jo ihmetellyt sitä, että kristilliset mediat ovat suhtautuneet kirjoihini niin torjuvasti. Ainoastaan liberaali Kotimaa on kirjoittanut kirjoistani, eikä niiden tie Kotimaankaan palstoille ollut aivan mutkaton.

Kirjoittelin jonkin aikaa Kotimaan blogipalstalle juttuja, joissa ohimennen markkinoin kirjojani. Se olikin jossain määrin tuloksellista toimintaa, sillä jotkut ihmiset löysivät kirjani sitä kautta ja jopa ilahtuivat niistä. Mutta vastapainoksi joitakin se myös ärsytti, enkä ole päivittänyt sikäläistä blogiani enää kuin satunnaisesti. Olen niin herkkänahkainen.

Minulla on itselläni se kuvitelma, että monia seurakuntalaisia voisivat nämä minun kirjani ihan oikeasti kiinnostaa jos he vain saisivat tietää niistä. Mutta miten minä pääsisin heidän tietoisuutensa? Pitäisikö mennä kirkon ovelle jakamaan mainoksia? Tiedän aika monta ihmistä, jotka ovat ottaneet yhteyttä erilaisiin kristillisiin lehtiin ja tiedustelleet voisiko kirjoistani kirjoittaa. Vastaus on aina sama: He keskittyvät raportoimaan vain tärkeistä asioista.

Jos haluat Ristiaallokkoa omaksi, ilmoittaudu!

Projektijuhta yrittää irrottautua

Samaan aikaan, kun olen potenut elämäni sitkeintä flunssaa yskineen ja silmätulehduksineen olen ollut työllistetympi kuin koskaan. Allekirjoittaessani työsopiusta en osannut täsmällisesti ilmoittaa, että mitä teen, mitä jätän tekemättä, koska minulla ei ollut selkeää käsitystä siitä mitä vuosi toisi tullessaan. Kukaan muukaan ei tiennyt.

Minulla oli se käsitys, että teen muutaman esitteen ja kirjoitan muutaman tiedotteen ja ylläpidän hankkeen nettisivuja sekä Facebook-sivuja. Joskus tuossa helmi-maaliskuun vaihteessa yhtäkkiä tajusin, mitä tarkoittaa että tehtäväni on hankkeen tiedottaminen ja markkinointi. Toukokuussa on kaksiviikkoiset festarit. Erittäin ikävää, jos siellä ei ole yleisöä.

Nyt kulttuuripääkaupunkivuonna ihmiset ovat täynnä kulttuuria. Kun alan puhua hankkeesta, he sanovat, ei ei ei jaksa, on kaikkea liikaa liikaa liikaa, ei voi revetä joka paikkaan. Varsinkin opettajat, jotka voisivat tuoda festareille oppilaansa, alkavat melkein itkeä, kun heitä pyytää tiedottamaan mahdollisuudesta.

Kirjapanon heppu toi eilen neljätuhatta kappaletta postikortteja ja esitteitä. Olen nyt mökillä, hakkaan halkoja ja pohdin kuinka levitän neljä tuhatta esitettä. En osannut sitäkään nähdä ennalta, että ellen organisoi esitteiden levitystä, ne unohtuvat jonkun hanke-ihmisen tuolin alle, kuten puolitoista vuotta sitten tekemilleni esitteille kävi.

Ohjausryhmässä keksitään kaikkea jännää, kuten värikkäät lakanat ikkunoihin. jokaiselle osahankkeelle omansa. Ja kutsukortti avajaisiin. Kukaan ei ole sanonut, että minun pitää ne tehdä. Mutta jos minä en niitä tee, kuka muu ne tekee. Joten olen silmät vuotaen viettänyt ympyriäisiä vuorokausia tietokoneen ääressä. Olen niin kasvanut kiinni tähän aparaattiin, etten mökilläkään osaa olla tästä erosta. Voi elämän kevät.

Projektijuhta yrittää irrottautua

Eteenpäin Soinin ja varsinkin Coelhon viitoittamaa tietä

Olen aina joskus miettinyt Coelhon jättimenestystä. Kirjoittajaryhmiä kiertäessä löytää paljon Coelhosta riehaantuneita. Voisi tietenkin viitata kintaalle moiselle laskelmoinnille, mutta en oikeastaan usko, että kysymys on (pelkästään) siitä. Coelho on varmaankin ollut aito etsijä, joka on löytänyt sisäisille matkoilleen oivan kirjallisen muodon.

Tajusin äsken, että minähän yritän vähän samaa seuraavassa nuortenkirjassani Eksyneet näkevät unia. Siinä kuvaan metaforisessa muodossa omaa sisäistä matkaani. En odota Coelhon kaltaista megamenestystä kylläkään, koska siinä ei ole mitään opetuksia, niin kuin Coelholla on. Se on vain seikkailu, ei sen kummempaa. Kukaan henkilöistä ei latele erityisiä elämänviisauksia.

Vaikka uskonnonvastaisuus ja erityisesti kirkonvastaisuus on voimakas kulttuurinen trendi tällä hetkellä, sen rinnalla yhtä vahvana elää ihmisten kaipaus henkisyyttä ja hengellisyyttä kohtaan. Olen viime aikoina herännyt ihmettelemään sitä, miten ihmiset ihan oikeasti käyvät ennustajilla ja teettävät itselleen horoskooppeja ja katselevat Tarot-kortteja. Kaikki on tietenkin jollakin tapaa leikillistä, mutta leikkikin voi ilmaista jotain siitä mitä ihmiset sisimmässään aavistelevat.

Ehkä minun olisi pitänyt kirkkotrilogiankin kanssa tehdä Coelhot, ympätä siihen joku hengellinen ohjaaja lausumaan suuria elämänviisauksia. Kyllähän sellaisia on. Siis ihan oikeasti, ilman minkäänlaista ironiaa. Mutta se olisi sitten oikeastaan vaatinut ihan erilaisen kirjasarjan.

Eteenpäin Soinin ja varsinkin Coelhon viitoittamaa tietä

Paastonajan tunnustus

Anu ehdotti, että ottaisin vastaan hänen esittämänsä yleishaasteen ja tunnustaisin täällä 7 kuolemansyntiäni.

1. Ylpeys
Ilmenee minulla useimmiten ylimielisyyden muodossa. Kysymyksessä on oikeastaan defenssi, jonka kehitin, kun opettajat koulussa murjoivat itsetuntoani. Kestin koulun pitämällä itseäni opettajia fiksumpana. Se oli toimiva strategia, en murtunut enkä tullut hulluksi, mutta myöhemmin elämässä tällaisesta asenteesta muita kohtaan on suurta haittaa.

2. Kateus

Kun joku menestyy, ajattelin heti, että miksen minä. Se on vaistomainen reaktio, jonka sylttytehtaan olen jäljittänyt sinne samalle suunnalle kuin ylpeydenkin sylttytehtaan, terveisiä vain Cygnaeuksen kansakouluun Poriin.

3. Viha

Kuulun siihen surkuteltavaan sakkiin, joka on ison osan elämästä vihannut itseään. On ollut työlästä luopua siitä harrastuksesta. Olen aina vilpittömän iloinen huomatessani, että vihaan jotain toista sen sijaan että vihaisin itseäni.

4. Laiskuus
Laiskuus on huono käännös kuolemansynnistä, joka tarkoittaa hengen velttoutta. Joutilaisuushan on päinvastoin hyve. Se auttaa ihmistä pohdiskelemaan olennaisia asioita. Ahkera, kiireinen ihminen viettää elämänsä turhuudessa.

Erityisesti iltapäivät ovat minulle hengen velttouden aikaa. Iltapäivisin, kun olen lopettanut kirjoitustyöt ja olen väsynyt, hiipii tunne siitä, että kaikki vaivannäkö on turhaa. Ydinvoimalaonnettomuudet ja Libyoiden kriisit tuntuvat sopivan siihen saumaan ja ruokkivat hällä väliä tunnelmaa.

5. Ahneus
En pistä rahaa hyväntekeväisyyshankkeisiin niin paljon kuin voisin laittaa, vaan kerään ylijääviä senttejä eläke- ja muihin rahastoihin. Ne kertyvät hitaasti, mutta tuovat turvan tunnetta, jonka toisaalta tiedän harhaksi.

6. Ylensyönti
Eli mässäily. En mielestäni varsinaisesti mässäile, vaikka syön liikaa. Teen eettisiä valintoja ja yritän kaikin tavoin rajoittaa syömistäni. Jos mässäilisin niin paljon kuin huvittaa, painaisin 400 kiloa, eikä tämä ole liioittelua.

7. Himo
Himoitsen kunniaa ja arvostusta. Kärsin kun en saa niitä. Arvaan, että on ollut hyvä, kun olen jäänyt niitä paitsi. Pollani ei olisi kestänyt.

Me elämme paastoaikaa parhaillaan. Maallistuneet ihmiset eivät paastoa, eivät mieti sielunsa tilaa, mutta jos joku nyt kuitenkin tuntee piston sydämessään, niin vastatkoon tähän kuolemansyntihaasteeseen.

Tuosta kuolemansyntiasiasta vielä, että nuo synnit eivät ole kuolemaksi sen vuoksi, että ne itsessään olisivat jotain niin kauhean pahoja tekoja. Vaan siksi, että ne ilmenevät elämässämme niin huomaamattomina. Ne ovat usein kääriytyneinä hyviin asioihin emmekä siksi huomaa mikä vaara niissä piilee. Jos niitä vastaan ei taistella, ne johtavat meidän sielumme kuolemaan, siitä nimitys kuolemansynti.

Paastonajan tunnustus

Luopumisen tuska

Haaveilin, että osallistuisin Teoksen fantasiaromaanikilpailuun. Aikaa olisi vielä maaliskuun loppuun asti, mutta olen alkanut inhota tekstiäni. Olen vuosien mittaan muokannut sitä, tehnyt erilaisia versioita. Nyt viimeksi vaihdoin minäkertojan hän-kertojaksi. Tarina vain on edelleenkin liian sekava. Siinä on voimakkaita, ahdistavia tunnelmia, mutta en saa juonta tarpeeksi selkeäksi. Epäilen, ettei lukija vieläkään ymmärtäisi tarinan pointtia.

Olen turhautunut ja väsynyt ja valmis haistattamaan paskat jutulle. Koko viime viikon tein surutyötä sen vuoksi, että jätän tarinan jälleen kerran odottamaan aikaa parempaa. Minä vaan en saa sitä toimimaan, joten turha sitä on kilpailuihin lähetellä.

Nyt voin tehdä jotain hauskempaa. Pitää suunnitella vähintään kolme erilaista esitettä Sam Body Playsille, josta Turun sanomat kirjoitti aika ison jutun viikko sitten. Ja tehdä joitakin markkinointikirjeitä. Hankkeen verkkosivuja pitäisi päivittää. Eilen pakotin mieheni ottamaan valokuvia tänä vuonna ilmestyvien kirjojeni markkinointitarpeisiin. Hän valitteli, että näytän synkältä, mutta parhaita olivat kuvat, joissa katson koiranpentumaisesti ylöspäin.

Luopumisen tuska

Avautuminen

Sen minä tuolla Arkangelin-matkalla taas tajusin, että asiat etenevät ihmisten henkilökohtaisen verkostoitumisen kautta. Niin siis myöskin kirjoihin liittyvät asiat. Sosiaaliset ihmiset, jotka ovat aktiivijäseninä erilaisissa kirjallisuusorganisaatioissa, ovat hyvin apurahoitettuja, käännettyjä ja työllistettyjä. Omatkin asiani ovat parantuneet sitä mukaa kun olen pystynyt kuoriutumaan esiin kotelostani ja liikkumaan ihmisten ilmoilla.

Kateusviisari tietenkin värähteli, kun jouduin esiintymään ihmisten kanssa, jotka ovat kirjoittaneet paljon vähemmän kuin minä, ja ovat saaneet huomattavasti isompia apurahoja. No niinhän se on, ei se määrä vaan se laatu. Purkauduin tästä aiheesta muutaman kerran, mutta lienee ymmärrettävää, etten juuri saanut vastakaikua.

Ja oma vikahan se on. Minulle kyllä sanottiin heti ensimmäisen kirjani julkaisemisen aikoihin, että pitää hankkiutua kirjallisuuspiireihin ja verkostoitua, vain sillä tavalla pääsee uralla eteenpäin. Mutta minä kuvittelin, että olennaisinta on kirjoittaa hyvin ja etsiä kaikupohjaa kansan syvistä riveistä. Mutta ilmeisesti en kuitenkaan ole pystynyt etsimään sitä kaikupohjaa riittävän syvistä riveistä, sillä bestsellerit ovat jääneet tekemättä, vaikka esim. Helsingin joistakin kirjastoista kirjojani löytyy bestseller-hyllyistä, mikä on ollut hiukan hämmentävä havainto.

Avautuminen

Ristiaallokkoa!

Niinhän siinä kävi, että Karpalon keksimä Ristiaallokkoa tulee trilogiani viimeisen osan nimeksi, olkoonkin että Minette Waltersilta on suomennettu Ristiaallokko niminen dekkari vuonna 1999.

Jennin Soutamisen taito voitti äänestyksen, mutta Karpalon ehdotus kiilasi mustana hevosena ohi. Pidin kyllä Soutamisen taidostakin kovasti, samoin tykkäsin Liplatuksen Mies yli laidan nimestä, harmi etten voi omia niitä kaikkia.

Minulla on vähän morkkis siitä, että käytän hyväkseni lukijoiden luovuutta oman luovuuteni loppuessa niin yllättäen viime metreillä. Mutta Facebookin puolella minua lohdutettiin sillä, että eivät muutkaan kirjailijat välttämättä ole itse keksineet hyviä nimiä kirjoilleen, Väinö Linnakin lähetti kustantamoon Sotaromaanin. Ja Terhi sanoi ystävällisesti, että minähän olen luova, kun keksin kysyä nimeä blogissani.

Arvonnan voitti Tauno Jokinen. Onnea! Lähetä minulle yhteystietosi, sekä kirjatoiveesi, niin pistän paketin tulemaan.

Eilen oli merkittävä päivä, koska lähetin Ristiaallokon korjatun käsikirjoituksen kustantajalle, ja nyt on pökertynyt olo, kun yksi aika iso työ on saatu pois päiväjärjestyksestä. Tosin editointikierros on vielä edessä, en ihan kokonaan pääse vielä eroon Auliksesta ja Matleenasta.

Tänään ehkä vain silmittelen ympäristöäni, luen kirjan jonka posti toi, juon kahvia, torkun sohvalla, mietin elämää. Huomenna tai ylihuomenna käyn käsiksi Eksyneet näkevät unia romaaniin, joka sekin ilmestyy joskus loppuvuonna.

Ristiaallokkoa!

Nimiehdotuksia?

Onko Maata näkyvissä mielestänne hyvä nimi kirjalle? Tuleeko siitä sellainen olo, että tuonpa kirjan tahdon lukea? Minulla on nyt muutama päivä aikaa keksiä syksyllä ilmestyvälle romaanilleni parempi nimi, ja haluaisin niin myös tehdä, mutta nimen keksiminen on aivan kerta kaikkiaan viheliäistä hommaa. Päätän aina, etten edes ryhdy kirjoittamaan kirjaa ennen kuin on hyvä nimi tiedossa, mutta sitten käy niin kuin nytkin. Kirja valmistuu, nimi ei.

Olen etsiskellyt toista nimivaihtoehtoa jostain kaaosteorian tai sallimuksen suunnalta. Ymmärtäisivätkö nykyihmiset edes, että mikä on sallimus. Voi olla etten minäkään ymmärrä sitä sanaa.

Sekin minua vaivaa, etten ole ihan varma onko Auliksen isä mainittu nimeltä edellisissä jaksoissa. Minulla on se vaikutelma, ettei ole, ja siksi ristin hänet nyt Armakseksi. Mutta pitäisi varmaankin vielä käydä edelliset osat läpi, koska olisi kyllä noloa tajuta jälkeen päin, että ensimmäisessä osassa Auliksen isä oli nimeltään Erkki tms.

Sopii tietenkin ihmetellä, että kuka nämä kirjat on kirjoittanut ja luonut niissä seikkailevat ihmiset ellen edes muista henkilöitteni nimiä.

ps. Virtaavissa ajatuksissa kirjoitetaan Pappia kyydissä romaanista

Nimiehdotuksia?

Universumin unelmat

Tässä vaiheessa vuotta pitäisi kai lausua jotain optimistista. Kosminen karuselli on tehnyt jälleen yhden kierroksen.

Nyt kun on ollut jonkinlaista joulutaukoa, olen paitsi yrittänyt lukea kirjoja, myös katsonut elokuvia. Wim Wendersin Land of Plenty jäi pyörimään mieleen. Siinä amerikkalaisen lähetyssaarnaajan tytär Lana palaa Amerikkaan. Hän tapaa Vietnamin sodassa henkisesti vaurioituneen enonsa Paulin, joka vakoilee arabeja siinä tarkoituksessa että paljastaa näiden tulevat terrori-iskut. He joutuvat tuntemattoman arabimiehen murhan silminnäkijöiksi ja päätyvät sen vuoksi matkalle, joka lopulta vie WTC tornien rakennustyömaana olevalle aukiolle. He katselevat aukiota jossa tornit olivat joskus olleet. Lana kertoo olleensa Israelissa kun torneihin iskettiin. Ihmiset olivat hurranneet. Paul oletti heidän hurranneen, koska he olivat hulluja terroristeja. Lana sanoi, että he olivat aivan tavallisia ihmisiä, he vain vihasivat amerikkalaisia. Paul ei voinut ymmärtää, miksi joku vihaisi amerikkalaisia. Lana sanoi: Ei puhuta enempää. Yritetään kuunnella.

En ole vuosikausiin tehnyt uuden vuoden lupauksia, eikä kai tämäkään ole sellainen, mutta Lanan lause jäi mieleen pyörimään. Tänä vuonna haluaisin olla enemmän hiljaa ja kuunnella, mitä maailmankaikkeus puhuu. Mitä ihmisten mielessä liikkuu. En voi muuttaa maailmaa, enkä ihmisten ajatuskulkuja, en ehkä ymmärtääkään. Mutta voin kuunnella, ehkä sekin on jotain.

Universumin unelmat

Kirkonmiesten naishuolet

Kun olin nuori, televisiosta tuli sarja Isä Camillosta. Hänestä kertovia kirjoja oli kirjastossa, ja luin nekin. Vieläköhän Isä Camillo on suosittu? Kirjoitettuani kaksi romaania naispappi Matleenasta, huomaan että minusta on älyttömän hauskaa eläytyä naispappeutta vastustavan konservatiivisen Auliksen nahkoihin. Kunpa vain osaisin kirjoittaa niin, että lukijatkin pääsisivät mukaan Auliksen sisäiseen maailmaan. Ehkä tavoittelen hänessä jotain samaa puupäistä vilpittömyyttä kuin löytyy Isä Camillosta. Mutta roomalaiskatolisena pappina Camillolla ei ollut kovin paljon henkilökohtaisia naishuolia, kun protestanttisella Auliksella ei juuri muuta olekaan.

Kirkonmiesten naishuolet

Tylsän tarinan terävöittäminen lienee vuorossa

Olen ryssinyt syksyni johonkin. Viime viikkoina Sam Body Plays hankkeen tiedotushommat ovat ryövänneet osan huomiostani. Turku2011 sivut takkuilevat, ja ongelmani on, etten aina tiedä johtuuko takkuilu omasta osaamattomuudestani, vai onko sivustossa jokin pugi. Ylläpito vastaa tätä nykyä kysymyksiin runsaan viikon viiveellä, eikä minun hermoillani odotella sellaisia aikoja, joten kyselen kavereilta, mietin ja kokeilen tuntikausia saadakseni jonkin mitättömän yksityiskohdan toimimaan. Vain kuullakseni viikon kuluttua, että se olikin sivuston aiheuttama ongelma.

Nyt pukkaavat jo ensi syksyn kirjat päälle, joten on käytävä käsiksi kirkkotrilogian kolmanteen osaan, joka on kirjoitettu naispappeutta vastustavan Auliksen näkökulmasta. Hänellä on intohimoinen ja rikas sisäinen elämä, joka kiinnostaa hänen lähipiirinsä naisia, ja tarjoaa siis kaikenlaista tarinanaihetta. Käsikirjoitus vaatii kustannustoimittajani mielestä vielä viilaamista, kahvia siinä juodaan ihan liikaa. Suomeksi tuo kai tarkoittaa, että hän pitää kässäriä tylsänä. On siis edessä vielä totinen uurastus, jos aion saada tarinasta hyvän. Tarkoitus on myös huolehtia siitä, että kirja on itsenäinen teos, eikä vaadi edellisten osien lukemista ollakseen nautittava.

Sivumennen sanoen otan sitten vastaan viestintä- ja markkinointivinkkejä, että kuinka saadaan myytyä tällaisesta aiheesta kirjoitettu romaani, ja sen siivellä mielellään tietysti vielä muutama kappale kahta edeltävääkin osaa. Keksiessäni tämän naispappeusaiheen kuvittelin, että kirjaani lukisivat laiskanpulskeat tapakristityt, jotka saisivat viihdyttävässä paketissa tietoa siitä miksi naisten pappeus, tai homoseksuaalisuus jaksaa vielä puhuttaa tällä vuosituhannella. Mutta palautteesta päätellen kirjaani ovat lukeneet lähinnä kirkon työntekijät ja/tai heidän puolisonsa, tai sitten elämäntapapakanat.

Mutta nyt siis käyn työhön kiinni. Hiukan pelottaa avata dokumentti, joka on avattu viimeksi elokuun puolivälissä. Mitähän siellä tulee vastaan.

Tylsän tarinan terävöittäminen lienee vuorossa

Huonokin peeär voi olla parempi kuin ei lainkaan peeärrää

Jos tässä nyt vielä ennen päivän varsinaisia hommia hetken harrastaisi luovaa introspektiota, niin minun ongelmani on ollut ainakin siinä, että olen jättänyt työn puolitiehen. Olen keskittynyt siihen, mikä minulle tässä työssä on rakkainta, siis kirjojen kirjoittamiseen. Olen luottanut siihen, että kirjat kantavat. Kaikki voimani ovat menneet uusien kirjojen tekemiseen, ja valmiiden kirjojen kohtalon olen jättänyt korkeampiin käsiin. Se ei ole ollut aivan viisasta.

Ehkä kirjat silti jotenkin ovat kantaneetkin, muutenhan olisi ollut aika mahdoton elää tässä ammatissa 16 vuotta. Mutta aikamoista kädestä suuhun elämistä tämä on ollut. Hirvosen Hannun kanssa kyllä puhuttiin siitä, että eihän tätä hommaa mihinkään vaihtaisi, ja että monesta asiasta olemme valmiit tinkimään, jos vain saa jatkaa tässä hommassa. Mutta silti, ei kirjailijan kannattaisi kyllä luottaa siihen, että kirjat kantavat, vaan pitäisi tehdä vähän peeärrää myös.

Joiltakin se peeär käy luonnostaan. Ihmiset jotka ovat positiivisia, ja joiden on helppo mennä vieraiden ihmisten joukkoon ja tutustua uusiin ihmisiin, luovat huomaamattaan tärkeitä suhteita, jotka auttavat heitä eteenpäin uralla. Minä taas olen itsetuntovammainen mörökölli, ja olen siksi ajatellut ettei paljon auta uraani vaikka menenkin joskus jonnekin, koska silloin minä yleensä vain itken jossain nurkassa sitä miten kukaan ei ole kiinnostunut kirjoistani.

Mutta kummallista kyllä, olen huomannut, että nurkassa itkeminenkin voi olla parempi strategia kuin pysyä vain kotona ja odottaa, että milloin joku arvovaltainen ihminen ymmärtää miten hienoja kirjoja kirjoitan.

Huonokin peeär voi olla parempi kuin ei lainkaan peeärrää

Ai niin, se meni taas

Pitäisi ilmeisesti ryhtyä taas määrätietoisemmin lukemaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä Finlandia Junior listassa oli vain yksi, jonka kirjoja olen lukenut, nimittäin Tapani Bagge. Markus Majaluoma on tähän asti ollut tuttu vain kuvittajana. Baggeltakaan en tietenkään ole tätä nimenomaista kirjaa lukenut. Mielikuvissani ehdin jo ostaa uuden auton ja remontoida kesämökin keittiön Finlandia-junior rahoillani, mutta ei nyt sitten enää tarvitsekaan miettiä annanko kuvittajalle puolet, vai neljäosan palkintorahoistani. Muutenkin olo on samanlainen kuin koululaisena, kun en taaskaan saanut hymytyttöpatsasta, vaikka omasta mielestäni olin ihan kiva.

ps. Grafomaniassa keskustellaan innokkaasti Finlandia juniori-kriteereistä.

Ai niin, se meni taas

Päivät kuin unta vaan

Sain unessa idean kuinka elvytän vanhan käsikirjoitukseni. Maaginen realismi on kiehtonut genrenä, mutta jostain syystä en ole tainnut koskaan kirjoittaa kirjaa, jossa liikuttaisiin sillä alueella. Läheltä on liipattu joskus. Kesä kummitustalossa oli vähän siihen suuntaan joissakin kohdissa. Pitää oikein miettiä. Outoa rakkautta kokoelman Reginanovellissa taisi olla pieni kauhusäväys, mutta siis muuten ei.

Paitsi tietenkin Reetta ja linnan vangit romaani. Termiä maaginen realismi ei kyllä taideta käyttää lastenkirjoista puhuttaessa.

Olen ravistamassa yltäni realismin tylsää pakkopaitaa. Maailmankuvani on liukunut siihen suuntaan, etten oikein osaa edes kuvata asioita antamatta sijaa elementeille, jotka eivät kuulu perinteisen arkitajunnan piiriin. Se johtuu joistakin omista kokemuksista, joita ei voi kiertää. Ne on hyväksyttävä osaksi omaa itseä, vaikka järki pistää hanttiin.

Turun messujen jäljiltä olin alakuloinen, ja hassua kyllä alakuloni syveni tajutessani, että olen suurin piirtein Suomen ainoa kirjailija joka on niin mielenkiinnoton, ettei sille löydy esiintymistilaa Helsingin mammuttimaisilta kirjamessuilta. Vaikka siis periaatteessa on ihanaa, kun sinne ei tarvitse lähteä.

Ehkä unien näkeminen, ja uninäkyjen siirtäminen osaksi romaanikäsikirjoitusta voidaan tulkita todellisuuspakoisen kirjailijan säälittävänä yrityksenä olla kohtaamatta omaa vääjäämätöntä tuhoaan vielä tänään. Mutta viis siitä, minulla on taas hauskaa oman kirjoituskoneeni ääressä.

Päivät kuin unta vaan