Näytetään tekstit, joissa on tunniste myssyn tyhjyyttä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste myssyn tyhjyyttä. Näytä kaikki tekstit
torstai 18. elokuuta 2011
Testaa itsesi
Kannattaa testauttaa itsensä Akun ja Pellen kielikojeella. Minusta paljastui Valioluokan Mahtikieliveijari, mikäli ette sitä vielä tienneet.
keskiviikko 22. kesäkuuta 2011
Kesälomaa ja painajaisia
Blogisisko oli arvioinut Eksyneet. Kiitos! Hän on jopa tehnyt pienen rinnastuksen Emma-kirjoihini, siitä aivan erityinen kiitos. Emma-kirjoja luettiin aika paljon johonkin aikaan. Tytöt tekivät niistä kirjaesitelmiä koulussa. Miten kaukaiselta tuo aika tuntuukaan nyt, vaikka ei ensimmäisen ilmestymisestä (Emma ja naapurin Romeo) ole kuin kymmenen vuotta. Mutta maailma on muuttunut niin hektiseksi. Minusta itsestänikin tuntuu, että maailma oli kivikautinen kymmenen vuotta sitten. Aina silloin tällöin Emmoja joku vielä lukee ja lähettää viestin, se ilahduttaa tietysti.
Olen vähän jämähtänyt Haydenin Auringonkukkametsän kanssa, mutta lukiessani sitä minulle on kirjastunut, että ei ihmisen kyllä tarvitse olla teknisesti taitava kirjoittaja menestyäkseen kirjailijana. Olen ehkä ihan liikaa omassa tuotannossani keskittynyt siihen tekniikkapuoleen. Vaikka olen jollakin tavalla ymmärtänytkin, että tarina on tärkein. Ehkä se on jotain käsityöläisen ylpeyttä. Mutta onkohan se kannattanut, mietin vaan.
En saanut työskentelyapurahaa suunnittelemaani hankkeeseen, joten pitääkö vaihtaa suunnitelmaa, sitäkin mietin.
Viime yönä näin sellaista unta, että uutta kirjaani jonka nimi oli 206 Eurooppa, ylistettiin kaikkialla. Katselin televisio-ohjelmaa, jossa kirjastani keskusteltiin sivistyneesti. Olin ensin valtavan iloinen, mutta vähitellen aloin epäillä. Miksi minä en muistanut olleenkaan kirjoittaneeni sellaisia juttuja, joista ihmiset puhuivat? Yhtäkkiä totuus kirkastui. Minun kansieni sisälle oli vahingossa joutunut jonkun toisen kirjoittama kirja.
Olen vähän jämähtänyt Haydenin Auringonkukkametsän kanssa, mutta lukiessani sitä minulle on kirjastunut, että ei ihmisen kyllä tarvitse olla teknisesti taitava kirjoittaja menestyäkseen kirjailijana. Olen ehkä ihan liikaa omassa tuotannossani keskittynyt siihen tekniikkapuoleen. Vaikka olen jollakin tavalla ymmärtänytkin, että tarina on tärkein. Ehkä se on jotain käsityöläisen ylpeyttä. Mutta onkohan se kannattanut, mietin vaan.
En saanut työskentelyapurahaa suunnittelemaani hankkeeseen, joten pitääkö vaihtaa suunnitelmaa, sitäkin mietin.
Viime yönä näin sellaista unta, että uutta kirjaani jonka nimi oli 206 Eurooppa, ylistettiin kaikkialla. Katselin televisio-ohjelmaa, jossa kirjastani keskusteltiin sivistyneesti. Olin ensin valtavan iloinen, mutta vähitellen aloin epäillä. Miksi minä en muistanut olleenkaan kirjoittaneeni sellaisia juttuja, joista ihmiset puhuivat? Yhtäkkiä totuus kirkastui. Minun kansieni sisälle oli vahingossa joutunut jonkun toisen kirjoittama kirja.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Intertekstuaalinen ummikko
Upoksissa blogi oli julkaissut arvostelun kirjastani ja Rooiboskin oli lukenut sen. Kiitoksia kovasti kummallekin.
Aika monessa arviossa on huomioitu kirjan intertekstuaaliset viittaukset Ronja ryövärintyttäreen ja tämä on hassu juttu, sillä vaikka olen totta kai Ronjani lukenut, se on tapahtunut joskus kolmekymmentä vuotta sitten, eikä kirja jättänyt minuun kovin suurta tietoista muistijälkeä. Lindgren on ollut tärkeä kirjailija, mutta itselleni merkittävä kirja on ollut Mio poikani Mio, ja sen olen lukenut vielä aikuisenakin muutamaan kertaan. Myös Veljeni leijonanmieli on tullut luettua useampaan kertaan, mutta siis Ronjaa tosiaan ei. Jos minulta olisi joskus kysytty, että mistä Ronja ryövärintytär kertoo, olisin vastannut, että se kertoo ööö Ronjasta, joka on ryövärin tytär ja hän ööö joutuu johonkin seikkailuun. Luultavasti tarinassa on myös joku ööö poika?
Olen ajoittain ruikuttanut siitä kuinka minua ei ymmärretä, ei arvosteta ja pälä pälä, mutta nyt taas heräsin huomaamaan, että kyllä minä aika lapsenomaisesti ja tyhjäpäisesti näitä kirjojani kirjoitan. Vaikka Eksyneitten kirjoittaminen oli pitkä ja monivaiheinen prosessi, joka todellakin vei melkein parikymmentä vuotta, en koskaan pysähtynyt miettimään intertekstuaalisia viittauksiani.
Tässä nyt ilon kyyneleet vähitellen muuttuvat tuskan hieksi kun alan miettiä mistä kaikkialta olen tarinoihini plagioinut tavaraa.
Lisäys: Kummallista on, että kun itse luen muiden tekstiä, olen tätä nykyä hyvinkin tietoinen mihin kaikkiin suuntiin tekstit viittailevat ja mistä lähteistä kirjoittajat ammentavat. Mutta kirjoittajana en sellaisia mieti. Jos alkaisin miettiä, saattaa olla että kirjoittamiseni lopahtaisi siihen.
Aika monessa arviossa on huomioitu kirjan intertekstuaaliset viittaukset Ronja ryövärintyttäreen ja tämä on hassu juttu, sillä vaikka olen totta kai Ronjani lukenut, se on tapahtunut joskus kolmekymmentä vuotta sitten, eikä kirja jättänyt minuun kovin suurta tietoista muistijälkeä. Lindgren on ollut tärkeä kirjailija, mutta itselleni merkittävä kirja on ollut Mio poikani Mio, ja sen olen lukenut vielä aikuisenakin muutamaan kertaan. Myös Veljeni leijonanmieli on tullut luettua useampaan kertaan, mutta siis Ronjaa tosiaan ei. Jos minulta olisi joskus kysytty, että mistä Ronja ryövärintytär kertoo, olisin vastannut, että se kertoo ööö Ronjasta, joka on ryövärin tytär ja hän ööö joutuu johonkin seikkailuun. Luultavasti tarinassa on myös joku ööö poika?
Olen ajoittain ruikuttanut siitä kuinka minua ei ymmärretä, ei arvosteta ja pälä pälä, mutta nyt taas heräsin huomaamaan, että kyllä minä aika lapsenomaisesti ja tyhjäpäisesti näitä kirjojani kirjoitan. Vaikka Eksyneitten kirjoittaminen oli pitkä ja monivaiheinen prosessi, joka todellakin vei melkein parikymmentä vuotta, en koskaan pysähtynyt miettimään intertekstuaalisia viittauksiani.
Tässä nyt ilon kyyneleet vähitellen muuttuvat tuskan hieksi kun alan miettiä mistä kaikkialta olen tarinoihini plagioinut tavaraa.
Lisäys: Kummallista on, että kun itse luen muiden tekstiä, olen tätä nykyä hyvinkin tietoinen mihin kaikkiin suuntiin tekstit viittailevat ja mistä lähteistä kirjoittajat ammentavat. Mutta kirjoittajana en sellaisia mieti. Jos alkaisin miettiä, saattaa olla että kirjoittamiseni lopahtaisi siihen.
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Sivistyneistön kiinnostuksenkohteet
Mitä pitäisi ajatella siitä, että blogiini ilmestyy nyt googlettajia hakulauseella "Tuhat loistavaa kusipäätä". Parnassoa selvästikin luetaan ja Parnasson lukijat osaavat käyttää googlea. Mutta ei se juttu nyt noin hyvä ollut, että tänne kannattaisi sen vuoksi tulla.
Ja miksi minä istun tässä miettimässä tällaista tyhjänpäiväistä asiaa, kun oikeasti minun pitäisi käyttää tämä viimeinen työpäivä hyödykseni ja yrittää työstää käsikirjoitusta joka on ollut vaiheessa jo vuosia. Vaiheeseen se siis taaskin jää. Saa nähdä kumpi loppuu ensin, se vai minä.
Ja miksi minä istun tässä miettimässä tällaista tyhjänpäiväistä asiaa, kun oikeasti minun pitäisi käyttää tämä viimeinen työpäivä hyödykseni ja yrittää työstää käsikirjoitusta joka on ollut vaiheessa jo vuosia. Vaiheeseen se siis taaskin jää. Saa nähdä kumpi loppuu ensin, se vai minä.
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Hyvät äitipuolet
Voiko nykyisenä poliittisen korrektiuden kulta-aikana enää kirjoittaa satuja joissa on pahoja äitipuolia, vai ottavatko uusioperheiden äidit niistä nokkiinsa?
Onko ylipäätään enää suotavaa lukea lapsille satuja, joissa annetaan ymmärtää, että oma äiti pitäisi lapsesta jotenkin paremmin huolta kuin esimerkiksi isän uusi kiva vaimo?
Tuntevatko nykyajan lapset ylipäätään satuja, joissa puhutaan pahoista äitipuolista? Ymmärtävätkö he mitä sellainen tarkoittaa?
Ovatko pahat äitipuolet kadonneet maailmasta?
Asia tuli mieleen, kun lueskelin vuonna 1940 painettua Grimmin kauneimmat sadut kirjaa.
Ja siis huomio huomio. Bloggareilla on edelleen mahdollisuus saada tämän vuoden kirjoistani Eksyneet näkevät unia ja Ristiaallokkoa arvostelukappaleet. Eksyneet on siis fantasiaa ja Ristiaallokkoa ankkuroituu kirkkomme surkuhupaisiin ikuisuusprobleemeihin, siis ei niihin joiden vuoksi se on olemassa, vaan niihin joiden kohdalla olisi viisainta nostaa hattua ja jatkaa vaellusta. Tarkoitan siis sukupuolivähemmistöjen tuottamaa, minun nähdäkseni tarpeetonta ongelmaa. Ilmoittautukaa! Levittäkää sanaa blogienne kautta, jos vain suinkin viitsitte. Lähettäkää yhteystietonne sähköpostiini kirsti.ellila(at)gmail.com. Jo ilmoittautuneiden ei tarvitse reagoida, muistan teidät kyllä, kunhan olette ilmoittaneet postiosoitteenne.
Onko ylipäätään enää suotavaa lukea lapsille satuja, joissa annetaan ymmärtää, että oma äiti pitäisi lapsesta jotenkin paremmin huolta kuin esimerkiksi isän uusi kiva vaimo?
Tuntevatko nykyajan lapset ylipäätään satuja, joissa puhutaan pahoista äitipuolista? Ymmärtävätkö he mitä sellainen tarkoittaa?
Ovatko pahat äitipuolet kadonneet maailmasta?
Asia tuli mieleen, kun lueskelin vuonna 1940 painettua Grimmin kauneimmat sadut kirjaa.
Ja siis huomio huomio. Bloggareilla on edelleen mahdollisuus saada tämän vuoden kirjoistani Eksyneet näkevät unia ja Ristiaallokkoa arvostelukappaleet. Eksyneet on siis fantasiaa ja Ristiaallokkoa ankkuroituu kirkkomme surkuhupaisiin ikuisuusprobleemeihin, siis ei niihin joiden vuoksi se on olemassa, vaan niihin joiden kohdalla olisi viisainta nostaa hattua ja jatkaa vaellusta. Tarkoitan siis sukupuolivähemmistöjen tuottamaa, minun nähdäkseni tarpeetonta ongelmaa. Ilmoittautukaa! Levittäkää sanaa blogienne kautta, jos vain suinkin viitsitte. Lähettäkää yhteystietonne sähköpostiini kirsti.ellila(at)gmail.com. Jo ilmoittautuneiden ei tarvitse reagoida, muistan teidät kyllä, kunhan olette ilmoittaneet postiosoitteenne.
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Kuluttajan tuskaa
Ostin järjestelmäkameran. Piti ostaa halvin, mutta ostinkin aika paljon kalliimman. Eilinen päivä meni palikkatesteissä. Kaupassa varmistin myyjältä, että kamera on helppokäyttöinen, mutta hämmentävältä tuntuu jäädä uuden kameran kanssa kahden.
Minulla on joskus ollut järjestelmäkamera, silloin kun kameroihin pistettiin vielä filmirulla sisälle. Nyt kamerasta pitää löytää paikat akulle ja muistikortille ja jotta akun saa ladattua pitää laturi ensin koota. Myös kameran hihnan kiinnittäminen nosti hien pintaan. Eikä ole kuvankaan ottaminen helppoa.
En ole vielä selvittänyt miksi kamera välillä ottaa kuvan, välillä ei. Kun nappia painaa ensin puoleen väliin, kuuluu pieni piip, ja sitten kun painaa, räpsähtää kuva. Mutta joskus sitä piippiä ei tulekaan. Saan painaa napin pohjaan asti, eikä tapahdu mitään. Sitten kun heilautan kameraa, niin räps, kuva ilmestyykin näytölle.
Olen tutkinut ohjekirjaa ja yrittänyt ymmärtää onko kameran käytöksessä jokin minulta salattu logiikka. En haluaisi mennä kauppaan selittämään tätä asiaa ja paljastaa myyjälle, etten oikeasti tajua kameroista mitään.
Minulla on joskus ollut järjestelmäkamera, silloin kun kameroihin pistettiin vielä filmirulla sisälle. Nyt kamerasta pitää löytää paikat akulle ja muistikortille ja jotta akun saa ladattua pitää laturi ensin koota. Myös kameran hihnan kiinnittäminen nosti hien pintaan. Eikä ole kuvankaan ottaminen helppoa.
En ole vielä selvittänyt miksi kamera välillä ottaa kuvan, välillä ei. Kun nappia painaa ensin puoleen väliin, kuuluu pieni piip, ja sitten kun painaa, räpsähtää kuva. Mutta joskus sitä piippiä ei tulekaan. Saan painaa napin pohjaan asti, eikä tapahdu mitään. Sitten kun heilautan kameraa, niin räps, kuva ilmestyykin näytölle.
Olen tutkinut ohjekirjaa ja yrittänyt ymmärtää onko kameran käytöksessä jokin minulta salattu logiikka. En haluaisi mennä kauppaan selittämään tätä asiaa ja paljastaa myyjälle, etten oikeasti tajua kameroista mitään.
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
Unettomuutta
Onko Topeliuksesta kirjoitettu romaaneja? Minua voisi ehkä kiinnostaa kokeilla kirjoittaa. Sympaattista, että hän perusti eläinsuojeluyhtistyksen. Se oli erikoistunut pikkulintuihin. Sen vuoksi häntä aikanaan pilkattiinkin. Hän oli myös naisasiamies ja toimi rouvasväen yhdistyksen sihteerinä, koska naisten ei siihen aikaan ollut lupa toimia yhdistyksen toimihenkilöinä. Hänen valtakaudellaan Helsingin yliopistossa naisille muistaakseni avautui myös tie yliopisto-opintoihin. Noiden saavutusten vuoksi voin oikeastaan antaa hänelle anteeksi hänen yltiöisänmaallisuutensa. Kuvittelin myös, että hänen uskonnollisuutensa oli tavanomaista sen ajan hurskastelua, mutta olen nyt lukenut Pasi Jaakkolan väitöskirjaa, joka pureutuu Sakari Topeliukseen uskontokasvattajana. Topelius koki uskonnollisen murroksen nälkävuosien aikaan. Hänen kristinuskontulkinnassaan taisi olla vähän panteistisiakin sävyjä.
Olen nukkunut monta yötä huonosti, eikä hyvältä näytä nytkään. Edes pitkä pyörälenkki ei tunnu auttavan. Aamulla pitäisi olla virkkuna vetämässä Vielä hirmuisempi vankila kirjoituspajoja. Onkohan kaikki tarvikkeet kasassa. Tarvitaanko sinitarraa. Mitä jos lapset pitävät minua tylsänä ja sekavana.
Olen nukkunut monta yötä huonosti, eikä hyvältä näytä nytkään. Edes pitkä pyörälenkki ei tunnu auttavan. Aamulla pitäisi olla virkkuna vetämässä Vielä hirmuisempi vankila kirjoituspajoja. Onkohan kaikki tarvikkeet kasassa. Tarvitaanko sinitarraa. Mitä jos lapset pitävät minua tylsänä ja sekavana.
lauantai 14. toukokuuta 2011
Tom of Finland
Terveisiä aurinkoiselta Orivedeltä. Blogger on oikutellut. Vieläkin ovat viimeisen postauksen kommentit kadoksissa.
Olin eilen katsomassa Tom of Finlandin piirroksia. Mies on tosiaan järkyttävän hyvä piirtäjä. Minulla oli silti hiukan omituinen olo, kun kävelin näyttelyhallissa niiden piukkapeppuisten, isoja peniksiään eri paikkoihin tunkevien nahkatakkisten ja koppalakkisten mieshahmojen ohi. Mietin miksi penisten on oltava jättimäisiä. Tom of Finland ei paljon naisia kuvannut, mutta jos olisi kuvannut, arvaan että niillä naisilla olisi jättimäiset rinnat. Ymmärrän, että kuvissa on kysymys fantasiamaailmasta, ei niitä ole tarkoitettu ihan vakavastiotettaviksi, mutta minua siitä huolimatta ihmetyttää miksi fantasiamaailma on sellainen. Miksi se tuottaa hahmoja, jotka aiheuttavat mitättömyydentunteita ja ahdistusta, mikäli ihminen saa päähänsä verrata omia komistuksiaan kuvissa esitettyihin. Ja oletan, että ihminen aika usein sellaista saa päähänsä.
Onneksi nykyään on kivoja seksiterapeuttisetiä ja -tätejä ja erilaisia kriisipuhelimia jonne voi soittaa jos huomaa ettei itse täytäkään mittoja ja se alkaa jossain vaiheessa ahdistaa.
Logomassa juoksenteli koululaisia, mahtaakohan joku niistä eksyä katselemaan Tom of Finlandin kuvia ja onko sillä väliä. Ehkä taide on aina hyväksi.
Olin eilen katsomassa Tom of Finlandin piirroksia. Mies on tosiaan järkyttävän hyvä piirtäjä. Minulla oli silti hiukan omituinen olo, kun kävelin näyttelyhallissa niiden piukkapeppuisten, isoja peniksiään eri paikkoihin tunkevien nahkatakkisten ja koppalakkisten mieshahmojen ohi. Mietin miksi penisten on oltava jättimäisiä. Tom of Finland ei paljon naisia kuvannut, mutta jos olisi kuvannut, arvaan että niillä naisilla olisi jättimäiset rinnat. Ymmärrän, että kuvissa on kysymys fantasiamaailmasta, ei niitä ole tarkoitettu ihan vakavastiotettaviksi, mutta minua siitä huolimatta ihmetyttää miksi fantasiamaailma on sellainen. Miksi se tuottaa hahmoja, jotka aiheuttavat mitättömyydentunteita ja ahdistusta, mikäli ihminen saa päähänsä verrata omia komistuksiaan kuvissa esitettyihin. Ja oletan, että ihminen aika usein sellaista saa päähänsä.
Onneksi nykyään on kivoja seksiterapeuttisetiä ja -tätejä ja erilaisia kriisipuhelimia jonne voi soittaa jos huomaa ettei itse täytäkään mittoja ja se alkaa jossain vaiheessa ahdistaa.
Logomassa juoksenteli koululaisia, mahtaakohan joku niistä eksyä katselemaan Tom of Finlandin kuvia ja onko sillä väliä. Ehkä taide on aina hyväksi.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
hämmästyttää, kummastuttaa
Uusien haasteiden edessä oppii tuntemaan itseään uudesta näkökulmasta. Olen pitänyt itseäni suurpiirteisenä ja tietyllä tavalla kovapintaisena ihmisenä. Mielikuva kovapintaisuudesta on syntynyt siitä, että olen ns. oman tieni kulkija. Olen tehnyt omat, täysin itsenäiset ratkaisuni, jotka ovat joskus olleet sellaisia, joihin ei todellakaan kannusteta sen paremmin lähipiirissä kuin yhteiskunnassakaan. Olen omassa henkilökohtaisessa elämässäni ottanut riskejä, luottanut vaistoon ja tehnyt oman pääni mukaan silloinkin kun kaikki ympärillä ovat pyytäneet että älä hyvä ihminen. Käsitys suurpiirteisyydestä on luonnollisesti syntynyt siitä tarkkuudesta, jolla hoidan ympäristöäni, eli kaikki on aina iloisesti rempallaan, eikä se kauheasti haittaa.
Ja nyt minulla on siis tämä sivutyö, johon liittyy tiedotustyötä graafiseen suunnitteluun yhdistettynä. Kokoan esitteeseen tietoa kolmenkymmenen eri yhteistyötahon tekemisistä ja yritän saada ne sovitettua samaan läpyskään. Joudun näkemään paljon vaivaa saadakseni tiedot ja saadakseni ne sovitettua esitteeseen. Ja kun sitten näytän valmista työtä jollekin, ja hän tutkii sitä ja sanoo, että tuosta puuttuu pilkku, olen monta päivää henkisesti romuna. Miksi?
Ihan oman kirjailijantyön kannalta, sekä tietysti oman henkilökohtaisen loppuelämän kannalta on mielestäni äärettömän kiehtovaa, joskin myös rasittavaa kohdata itsessään tällainen aivan tuntematon piirre, joka on tähän asti onnistunut uinumaan jossain mielen kätköissä, mutta nyt puhjennut kukoistukseen.
Mutta Vielä hirmuisempi vankila näytelmän ensi-ilta lähestyy, olette kaikki kutsuttuja ja valittuja.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
Varsinainen tiedottaja
Kun lähdin kaupungille hoitamaan asioita, otin mukaan nipun esitteitä viedäkseni niitä strategisiin paikkoihin, mm. kirjastoon. Kirjastossa päätin toimia oikeaoppisesti, menin siis esittämään asiani virkailijalle. Skarppasin itseni teräväksi, tomeraksi. Mihinköhän täällä saa laittaa kulttuuripääkaupunkiesitteitä? kysyin. Virkailija sanoi, että voisin antaa ne hänelle. Aloin kaivella reppuani, ja kuinkas sitten kävikään, ei niitä esitteitä ollutkaan missään. Tunsin itseni ihmiseksi, joka on kaupan kassalla ison ruokalastin kanssa, eikä löydäkään kukkaroa. Tai istuu bussissa, eikä löydä matkalippua, vaikka juuri äsken se oli tässä. Kirjastovirkailija ei tullut yhtään vastaan, kun yritin lyödä asian leikiksi. Hän katseli minua totisena kuin ajatellen: ja tuollaisten ihmisten käsissä on sitten rakkaan kotikaupunkimme kulttuuri.
No sitten vaan piti palata takaisin omia jälkiä ja löytyihän se esitekuori vielä edellisestä paikasta. Nappasin mukaani ja vein kirjastoon. Esitteet pääsivät hyllyyn. Mutta siis hei, en minä varsinaisesti olisi tätä kokemusta kaivannut.
No sitten vaan piti palata takaisin omia jälkiä ja löytyihän se esitekuori vielä edellisestä paikasta. Nappasin mukaani ja vein kirjastoon. Esitteet pääsivät hyllyyn. Mutta siis hei, en minä varsinaisesti olisi tätä kokemusta kaivannut.
torstai 14. huhtikuuta 2011
On tää niin noloa
Kävi niin, että lähetin sähköpostilla väärät liitteet ehkä noin sadalle ihmiselle.
Huomasin virheen heti, ja lähetin uudet perään.
Koska maailmankaikkeus nyt näköjään tahtoi minun tekevän virheen tällaisessa asiassa, miksi se ei antanut minun tehdä sitä normaalia virhettä, jossa ollaan lähettävinään liitteitä ympäri maailmaa, mutta unohdetaan liittää viestiin ne liitteet. Silloin nimittäin sotkua syntyisi huomattavasti vähemmän.
Nyt muistin liittää, mutta liitin väärät.
Sitten lähetin uudet viestit, jossa liitin oikeat, mutta nyt ihmiset eivät ole varmoja, onko heillä oikeat vai väärät liitteet.
Mietin milloin oikeastaan keksin, että kerään ihmisten sähköpostiosoitteita ja tiedotan heille sitä kautta. Jos olisin jättänyt keksimättä sen, minulla ei olisi tätäkään murhetta.
Mietin mistähän tulevat kaikki ne vihaiset äänet jotka kaikuvat pääni sisällä ja soimaavat minua tyhmyydestä, laiskuudesta, huolimattomuudesta. Joukossa on myös pilkallisia ääniä, jotka nimittelevät minua idiootiksi. Koen tehneeni varsinaisen kardinaalimunauksen. (Pitikin oikein erikseen tarkistaa, että mistä tuo ilmaus tulee.)
Käydessäni tänään postilaatikolla, mietin matkalla, että suhtaudun väärän liitteen lähettämiseen samalla vakavuudella kuin jos olisin vahingossa tullut painaneeksi siitä kuuluisaa strategista nappulaa, joka kuulemma Amerikan presidentillä joskus oli, ja jonka painaminen olisi lähettänyt ydinkärjet jonnekin päin maailmaa. Onkohan suhteellisuudentajuni heittänyt häränpyllyä jossain vaiheessa flunssani aikana, minähän sentään lähetin vain väärän liitteen. Ihmiset, joille olen valittanut asiasta, eivät edes ymmärrä, että asiassa olisi mitään hirveää, joten mistä tämä tunne siis tulee?
Onneksi keksin sen pelastavan ajatuksen, että minähän olen kuitenkin ensisijaisesti taiteilija. Siis olen tällainen luova höpsykkä. Minua täytyy ymmärtää.
Huomasin virheen heti, ja lähetin uudet perään.
Koska maailmankaikkeus nyt näköjään tahtoi minun tekevän virheen tällaisessa asiassa, miksi se ei antanut minun tehdä sitä normaalia virhettä, jossa ollaan lähettävinään liitteitä ympäri maailmaa, mutta unohdetaan liittää viestiin ne liitteet. Silloin nimittäin sotkua syntyisi huomattavasti vähemmän.
Nyt muistin liittää, mutta liitin väärät.
Sitten lähetin uudet viestit, jossa liitin oikeat, mutta nyt ihmiset eivät ole varmoja, onko heillä oikeat vai väärät liitteet.
Mietin milloin oikeastaan keksin, että kerään ihmisten sähköpostiosoitteita ja tiedotan heille sitä kautta. Jos olisin jättänyt keksimättä sen, minulla ei olisi tätäkään murhetta.
Mietin mistähän tulevat kaikki ne vihaiset äänet jotka kaikuvat pääni sisällä ja soimaavat minua tyhmyydestä, laiskuudesta, huolimattomuudesta. Joukossa on myös pilkallisia ääniä, jotka nimittelevät minua idiootiksi. Koen tehneeni varsinaisen kardinaalimunauksen. (Pitikin oikein erikseen tarkistaa, että mistä tuo ilmaus tulee.)
Käydessäni tänään postilaatikolla, mietin matkalla, että suhtaudun väärän liitteen lähettämiseen samalla vakavuudella kuin jos olisin vahingossa tullut painaneeksi siitä kuuluisaa strategista nappulaa, joka kuulemma Amerikan presidentillä joskus oli, ja jonka painaminen olisi lähettänyt ydinkärjet jonnekin päin maailmaa. Onkohan suhteellisuudentajuni heittänyt häränpyllyä jossain vaiheessa flunssani aikana, minähän sentään lähetin vain väärän liitteen. Ihmiset, joille olen valittanut asiasta, eivät edes ymmärrä, että asiassa olisi mitään hirveää, joten mistä tämä tunne siis tulee?
Onneksi keksin sen pelastavan ajatuksen, että minähän olen kuitenkin ensisijaisesti taiteilija. Siis olen tällainen luova höpsykkä. Minua täytyy ymmärtää.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Hyvää ja huonoa
Sanokaapas minulle mistä tämä johtuu. On eräs ihminen, vaikkapa minä, jolle on annettu tehtäväksi tehdä esite.
Hän aloittaa vimmaisen työskentelyn. Hän kokoaa tiedot, kirjoittaa tekstit, suunnittelee ulkoasun, hankkii suunnitelmalle hyväksynnän. Työtehtävän mukaan nimettyyn kansioon kertyy pari-kolmekymmentä versiota. Hän alkaa olla aika tyytyväinen aikaansaannokseensa. Hän tekee vielä viimeisen tarkistuksen. Aikoo sen jälkeen lähettää kirjapainoon, mutta tekee vielä toisen tarkistuksen, sitten kolmannen. Hän vielä kerran printtaa ja käy esitteen läpi rivi riviltä. Tässä välissä hän on lähetellyt esitettä kaikille joita asia koskee ja pyytänyt kommenttia, joita ei tule, mutta ei se mitään, onhan hän itsekin sisälukutaitoinen. Hän on siis lopulta käynyt saman pienen esiteläpyskän läpi noin sata kertaa, eikä ole enää aikoihin löytänyt siitä yhtään virhettä. Joten hän päättää lähettää sen kirjapainoon ja ilmoittaa, että tätä sitten 4000 kappaletta kiitos. Painettuaan lähetä-nappulaa hän saa päähänsä ihastella työtään, että miten hieno siitä hänen esitteestään lopulta tuli.
Kun Adobe reader avaa tiedoston, hän huomaa heti pari kolme ehdottomasti korjaamista vaativaa virhettä.
Kysymys kuuluu, miksi hän huomaa virheet vasta lähetettyään tiedoston kirjapainoon? Miksi ei ennen?
Ymmärrättekö, että minulla on pää hajota.
No jotain mukavaakin. Maria Loikkanen oli kirjoittanut arvostelun Reetta ja linnan vangeista. Booksy oli tykännyt Pelastusrenkaista.
Hän aloittaa vimmaisen työskentelyn. Hän kokoaa tiedot, kirjoittaa tekstit, suunnittelee ulkoasun, hankkii suunnitelmalle hyväksynnän. Työtehtävän mukaan nimettyyn kansioon kertyy pari-kolmekymmentä versiota. Hän alkaa olla aika tyytyväinen aikaansaannokseensa. Hän tekee vielä viimeisen tarkistuksen. Aikoo sen jälkeen lähettää kirjapainoon, mutta tekee vielä toisen tarkistuksen, sitten kolmannen. Hän vielä kerran printtaa ja käy esitteen läpi rivi riviltä. Tässä välissä hän on lähetellyt esitettä kaikille joita asia koskee ja pyytänyt kommenttia, joita ei tule, mutta ei se mitään, onhan hän itsekin sisälukutaitoinen. Hän on siis lopulta käynyt saman pienen esiteläpyskän läpi noin sata kertaa, eikä ole enää aikoihin löytänyt siitä yhtään virhettä. Joten hän päättää lähettää sen kirjapainoon ja ilmoittaa, että tätä sitten 4000 kappaletta kiitos. Painettuaan lähetä-nappulaa hän saa päähänsä ihastella työtään, että miten hieno siitä hänen esitteestään lopulta tuli.
Kun Adobe reader avaa tiedoston, hän huomaa heti pari kolme ehdottomasti korjaamista vaativaa virhettä.
Kysymys kuuluu, miksi hän huomaa virheet vasta lähetettyään tiedoston kirjapainoon? Miksi ei ennen?
Ymmärrättekö, että minulla on pää hajota.
No jotain mukavaakin. Maria Loikkanen oli kirjoittanut arvostelun Reetta ja linnan vangeista. Booksy oli tykännyt Pelastusrenkaista.
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Hei, ketä kiinnostaa...
Lukea esmes tällainen kirja:
Ristiaallokkoa
Tragikoominen tarina siitä mitä tapahtuu, kun periaatteellisen miehen usko, toivo ja rakkaus joutuvat keskenään sotatilaan.
Kirsti Ellilän ”kirkkotrilogia” on saavuttanut lukijoiden suosion yhdistämällä mediassa esillä olevat nykykirkon ongelmat, kuten sukupuolivähemmistöjen oikeudet ja tasa-arvokysymykset, humoristiseen ihmissuhdedraamaan.
Kirkon konservatiivisiipeen kuuluva Aulis on kokenut avioeron, koska hänen vaimonsa on saanut feministisen herätyksen. Terveysongelmat haittaavat Auliksen muutenkin karikkoista papin uraa ja hän keskittyy elämään lähinnä lasten ja Apatia-koiran yksinhuoltajana, kunnes erään nuorenparin myttyyn menneet häät mullistavat Auliksen arjen. Morsian hakee pettymyksessään lohtua Auliksen
isällisestä seurasta, ja Aulis kokee parhaaksi paeta tilannetta retriittiin. Mutta sielläkään eivät naiset jätä häntä rauhaan... Samaan aikaan sukuselvitys paljastaa yllättäviä asioita Auliksen isästä, ja kun Ada-tytärkin alkaa liikkua epäilyttävän tyypin kanssa, joutuu Aulis pohtimaan kumpi on tärkeämpi, periaate vai ihminen?
Ristiaallokkoa on trilogian päätösjakso, ja se kuvaa avioerosta selviämistä miehen näkökulmasta yhteiskuntaa ravistelevan arvomyllerryksen keskellä.
***
Yritän siis keksiä kuinka kertoisin kirjastani selkokielisesti niin, että se vaikuttaisi samaan aikaan sekä kiinnostavalta, sopivan syvälliseltä ja kuitenkin viihdyttävältä. Sekä aktiiviuskisten, että uskontovihamielisten joukoista tulee tietysti lokaa niskaan, mutta löytyykö riittävä kohderyhmä jota nimenomaan voisi kiinnostaa?
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Minäkin tahtoisin takoa markkinarakoa
Minulta ilmestyy siis elokuussa kaksi kirjaa. Kysymys kuuluu miten erottuisin kirjoineni joukosta.
Eksyneet näkevät unia on fantasiaromaani, ja niitä ilmestyy pilvin pimein muutenkin. Ketä kiinnostaa, että oikeasti mietin siinä sitä kaipausta, joka on värittänyt elämääni lapsesta asti.
Muistan miten se tunne saattoi yllättää kesken tavallisen koulumatkan, kun keväällä aurinko paistoi ja ensimmäinen leskenlehti puski Itätullin lastentarhan seinän viereltä asfaltin halkeamasta. Yhtäkkiä vain tajusin, että maailma ympärilläni oli kaunis ja ihmeellinen, mutta minä en saisi sen syvimmästä todellisuudesta pysyvää otetta, enkä voisi jakaa sitä muiden kanssa. Voisin lumoutua leskenlehdestä ja keväästä, mutta kun menisin kotiin, siellä kukaan ei ymmärtäisi. Muistan sen surun: olin kohdannut ihmeen, ensimmäisen leskenlehden, mutta kukaan ei ymmärtäisi että siinä oli mitään kummallista.
Siksi suuri ilo kääntyi voimakkaaksi tunteeksi siitä, että olen ypöyksin. Puhun eri kieltä kuin muut. Aloin haaveilla, että jossain olisi maailma jossa minua ymmärrettäisiin. Jokin tämmöinen peruskokemus oli romaanin kirjoittamisen lähtökohta. Miten tällaisen höpinän voisi kääntää sellaiseksi markkinointi- tai viestintäpuheeksi, joka auttaisi minua ja kustantajaani myymään tätä kirjaa?
Eksyneet näkevät unia on fantasiaromaani, ja niitä ilmestyy pilvin pimein muutenkin. Ketä kiinnostaa, että oikeasti mietin siinä sitä kaipausta, joka on värittänyt elämääni lapsesta asti.
Muistan miten se tunne saattoi yllättää kesken tavallisen koulumatkan, kun keväällä aurinko paistoi ja ensimmäinen leskenlehti puski Itätullin lastentarhan seinän viereltä asfaltin halkeamasta. Yhtäkkiä vain tajusin, että maailma ympärilläni oli kaunis ja ihmeellinen, mutta minä en saisi sen syvimmästä todellisuudesta pysyvää otetta, enkä voisi jakaa sitä muiden kanssa. Voisin lumoutua leskenlehdestä ja keväästä, mutta kun menisin kotiin, siellä kukaan ei ymmärtäisi. Muistan sen surun: olin kohdannut ihmeen, ensimmäisen leskenlehden, mutta kukaan ei ymmärtäisi että siinä oli mitään kummallista.
Siksi suuri ilo kääntyi voimakkaaksi tunteeksi siitä, että olen ypöyksin. Puhun eri kieltä kuin muut. Aloin haaveilla, että jossain olisi maailma jossa minua ymmärrettäisiin. Jokin tämmöinen peruskokemus oli romaanin kirjoittamisen lähtökohta. Miten tällaisen höpinän voisi kääntää sellaiseksi markkinointi- tai viestintäpuheeksi, joka auttaisi minua ja kustantajaani myymään tätä kirjaa?
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Tunnustan!
Sain Paulalta tunnustuksen. Kiitos! Tunnustukseen liittyi myös kysymyksiin vastaaminen.
Milloin aloitit blogin?
Kuusi vuotta sitten. Blogia ennen olin koukussa joihinkin keskustelupalstoihin, mutta niissä alaa vallannut vainoharha ajoi minut toteuttamaan nettiaddiktiota oman blogin turvallisessa huomassa. Muistan, että blogin perustamista jotkut keskustelupalstakollegat pitivät porukan pettämisenä.
Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet?
Käsittelen minua, ja jonkin verran myös muita minua kiinnostavia aiheita. Olen siis juuri niin törppö narsisti kuin jotkut blogeihin vihamielisesti suhtautuvat tuntuvat ajattelevan bloggaajista.
Mikä tekee siitä erityisen?
En ole blogihistoriani aikana karttanut esittelemästä matalaotsaista puolta itsestäni. Olen myös suhteellisen vapautuneesti purkanut täällä kirjailijan ammattiin liittyviä **tutuksiani.
Mikä sai sinut aloittamaan blogin?
Halu dokumentoida ns. uraani. En nimittäin jaksa kovin säännöllisesti kirjoittaa päiväkirjaa vain itselleni. Olen tuulella käyvä, ilman palautetta pysähdyn. Alusta alkaen kontakti lukijoihin oli tärkeä. Olen kiinnostunut eri tavalla ajattelevista ihmisistä. Arvostan kaikenlaisia kommentteja. Yleensä blogiini tulevat kommentit ovat tietenkin hyvin myötäsukaisia ja ystävällisiä, ja se on tietenkin ihanaa, mutta minulle kelpaavat myös kriittiset kommentit jotka pyrkivät haastamaan minua. Mielestäni en ole kovin montaa kertaa polttanut päreitäni kommenttien vuoksi.
Mitä haluaisit muuttaa?
Ehkä haluaisin olla vähän kirjallisempi ja kultturellimpi, mutta minkäs teet, olen aikamoinen juntti. Mutta tosi hienoa, että juuri nyt minulla on jakaa teille kulttuuriaiheinen linkki. Porissa liikkuvien kannattaa käydä katsomassa Satakunnan museon näyttely Pori, kesä ja kaupunki. En tiedä johtuuko se vain valokuvasta taidemuotona, vai mistä, mutta 60 - luvulla ihmisillä näytti olevan jotenkin paljon enemmän aikaa ja mielenrauhaa kuin nykyään.
perjantai 11. maaliskuuta 2011
Voi itku mikä postaus + muita tunnustuksia
Susu Petal haastoi minut kertomaan, millainen oli bloggaushistoriani kymmenen postaus ja mitä ajatuksia se minussa tai minusta herättää.
Kun kävin katsomassa, millainen tuo kymmenes postaus oli ollut, minulle tuli huono olo. Blogini kymmenessä postauksessa pohdin Virpi Hämeen-Anttilan jonkin haastattelun innoittamana rakkausromaanien imago-ongelmaa verrattuna esim. dekkareihin. Voisin sanoa näin, että olen kohtuullisen tympääntynyt tuohon aiheeseen, enkä halua puhua siitä enempää.
Kirjoittaessani kirjaa Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, minulla oli hiljaisena henkilökohtaisena toiveena kirjoittaa itseni ulos ja irti tuosta problematiikasta. Voin nyt todeta, että se on ilmeisesti jollakin tavalla onnistunut, koska enää aihepiiri ei minua sykähdytä.
Olen viime vuosina muutenkin pyrkinyt selvittelemään omia ajatuksiani kirjoittamalla aiheesta romaaneja. Olen selvitellyt omaa suhdettani luterilaiseen kirkkoon kirjoittamalla uhkarohkeasti kolme aiheeseen liittyvää romaania, joista viimeinen Ristiaallokkoa siis ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Uhkarohkeasti sen vuoksi, että luterilainen kirkko lienee hiukan vaikea ympäristö jos päämääränä on tehdä viihdyttävä romaani. Mielestäni olen onnistunut kirjoissani, mutta koen etten ole onnistunut herättämään mediassa suurta kiinnostusta aiheeseen liittyen. Ehkä luterilainen kirkko on liian lähellä suomalaisia, että he osaisivat nähdä sen jotenkin kiinnostavana.
Minullekin on käynyt kirjaa kirjoittaessa jotenkin hassusti, koska samalla kun olen kiinnostunut teologisista kysymyksistä olen kirjoittanut itseäni henkisesti irti luterilaisuudesta. Luther oli kyllä kiinnostava heppu, intohimoinen ja tosissaan, mutta luterilaisuus tuntuu kadottaneen kipinän jossain vaiheessa. Uskonnothan ovat olemassa maailmassa sen vuoksi, että koko olemassaolomme perusta lepää selittämättömän varassa. Me emme tiedä mistä olemme tulleet ja miksi. Emmekä myöskään tiedä mihin olemme menossa. Jos tämä asia yritetään ohittaa, seuraa kuolettavaa tylsyyttä.
Kun kävin katsomassa, millainen tuo kymmenes postaus oli ollut, minulle tuli huono olo. Blogini kymmenessä postauksessa pohdin Virpi Hämeen-Anttilan jonkin haastattelun innoittamana rakkausromaanien imago-ongelmaa verrattuna esim. dekkareihin. Voisin sanoa näin, että olen kohtuullisen tympääntynyt tuohon aiheeseen, enkä halua puhua siitä enempää.
Kirjoittaessani kirjaa Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, minulla oli hiljaisena henkilökohtaisena toiveena kirjoittaa itseni ulos ja irti tuosta problematiikasta. Voin nyt todeta, että se on ilmeisesti jollakin tavalla onnistunut, koska enää aihepiiri ei minua sykähdytä.
Olen viime vuosina muutenkin pyrkinyt selvittelemään omia ajatuksiani kirjoittamalla aiheesta romaaneja. Olen selvitellyt omaa suhdettani luterilaiseen kirkkoon kirjoittamalla uhkarohkeasti kolme aiheeseen liittyvää romaania, joista viimeinen Ristiaallokkoa siis ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Uhkarohkeasti sen vuoksi, että luterilainen kirkko lienee hiukan vaikea ympäristö jos päämääränä on tehdä viihdyttävä romaani. Mielestäni olen onnistunut kirjoissani, mutta koen etten ole onnistunut herättämään mediassa suurta kiinnostusta aiheeseen liittyen. Ehkä luterilainen kirkko on liian lähellä suomalaisia, että he osaisivat nähdä sen jotenkin kiinnostavana.
Minullekin on käynyt kirjaa kirjoittaessa jotenkin hassusti, koska samalla kun olen kiinnostunut teologisista kysymyksistä olen kirjoittanut itseäni henkisesti irti luterilaisuudesta. Luther oli kyllä kiinnostava heppu, intohimoinen ja tosissaan, mutta luterilaisuus tuntuu kadottaneen kipinän jossain vaiheessa. Uskonnothan ovat olemassa maailmassa sen vuoksi, että koko olemassaolomme perusta lepää selittämättömän varassa. Me emme tiedä mistä olemme tulleet ja miksi. Emmekä myöskään tiedä mihin olemme menossa. Jos tämä asia yritetään ohittaa, seuraa kuolettavaa tylsyyttä.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Jaaha, ollaanko sitä vähän tyhjäkäynnillä taas
Hahhaa, tässä kaikille kollegoille, joilla ei ole parempaa tekemistä. Aalto verkkokirjasto ylläpitää hauskaa tilastosivustoa, josta voi saada tarkat tiedot jokaisen kirjan liikkeistä. Tässä esimerkiksi Pappia kyydissä kirjani tilanne. Sitä on lainattu tänä vuonna 444 kertaa Aalto-kirjastoista, ja kaikkiaan sitä on lainattu 919 kertaa noista kirjastoista. Pelastusrenkaita on vähän jäljessä, koska sitä on lainattu vain 415 kertaa. Tosin se ilmestyikin vasta helmikuussa, niin että ehkä se vielä kirii Pappia kyydissä lukuihin. Tämän mainion linkin löysin kollegani Pasi Jääskeläisen sivuilta. Oikeasti ei ole minusta järki-ihmisen puuhaa syynätä tämmöisiä, mutta tulin eilen Orivedeltä, ja lähden huomenna Pohjanmaalle koulukierrokselle, joten ehkä tämä napanöyhdän kaivelu suodaan anteeksi. Se ei tietenkään kerro vielä kovin paljoa, jos kirjaa lainataan. Pistää miettimään, että onkohan se myös luettu, ja jos on luettu, onko myös tykätty, vai mitä on tapahtunut. Ehkä on ihan hyvä, kun en tiedä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
