Kun kohtalo piirittää, Tenavat lohduttavat -> Muistakaa vastata kesäkyselyyn-->

Tenavat, vieläkö niitä luetaan, vieläkö niitä ymmärretään?

Joku tutkija on määritellyt Tenavien teemoiksi julmuuden, pettymyksen ja loukatut tunteet.
Minulla oli elämässä kausi, jolloin Tenavat tuntuivat sanoittavan kaikki merkittävät elämänkokemukseni.

Kuten tämä: Eppu näyttää sisarelleen Tellulle piirustusta ja kysyy onko se hänen mielestään hyvä. Tellu tarkastelee piirustusta ja haluaa tietää kuka sen on piirtänyt. Minä piirsin sen, Eppu sanoo. No ei se sitten ole hyvä, Tellu vastaa.

Paljon on aina kiinni siitä, että asiat tekee, kirjoittaa tai sanoo oikea ihminen. Jos väärä ihminen tekee, kirjoittaa tai sanoo, niin ei ne sitten olekaan hyviä juttuja.

Lähden kohta postiin hakemaan Eksyneet näkevät unia kirjaani. Ilmoitus saapuneesta lähetyksestä tuli jo perjantaina, mutta oli vähän kiire lähteä hellettä pakoon mökille, joten en viitsinyt enää silpaista postiin. Joskus parikymmentä kirjaa sitten tämä ei olisi ollut mahdollista. Silloin olisin vaikka maan ääristä raivannut tieni postiin. Mietinkin osoittaako tämä jonkinlaista leipääntymistä. Miten sellaiset kollegat pärjäävät, jotka ovat julkaisseet useita kymmeniä teoksia. Jaksavatko he riemuita jokaisesta uudesta teoksestaan. Kyllä varmaan. Se on varmaan persoonasta kiinni.

Muuten, Hesarin vanhassa jutussa väitetään että Jaska Jokunen olisi ollut kalju. Ja että se olisi ollut ironiaa, koska Schulz oli parturin poika tms. Mutta juuri luin jostain Schulzin itsensä sanoneen, ettei Jaska Jokunen suinkaan ole kalju. Hän on vain niin vaalea, ettei tukka näy.

Minusta tämäkin on jotenkin metaforista.

Olen ollut hirveän iloinen siitä, että Eksyneet pääsi näkemään päivänvalon, koska olen työstänyt sitä niin pitkään, mutta jokin alakulo ja kaiken turhuuden tunne hiipii silti mieleen. Onneksi minulla on nyt Tenavista seuraa.

Kun kohtalo piirittää, Tenavat lohduttavat -> Muistakaa vastata kesäkyselyyn-->

Kaipaatko jotain?

Hei te fantasiasta kiinnostuneet bloggaajat! Eksyneet näkevät unia pullahtaa painosta näinä päivinä. Ilmoittaukaa, jos haluatte kirjasta arvostelukappaleen! Tämä julkaistaan nuortenkirjana, mutta tämä on KAIKILLE jotka tietävät mitä on kaipaus.

Kaipaatko jotain?

Lastenkirjan lukeminen voi joskus vaatia myös karaistunutta luonnetta

Kävin eilen Helsingissä kääntymässä, ja luin matkalla Sari Peltoniemen kissataksin. Olen suositellut aikuisille, että heidän oikeastaan kannattaisi lukea lastenkirjoja. Lastenkirjoissa on toiveikkuutta, jota meidän aikuisten pitää saada elämäämme ettemme tuuperru henkisesti ja jää lopullisesti sen kyynisyyden tsunamin alle, joka kuin itsestään syntyy maailmassa jossa viisaat insinöörit rakentelevat atomivoimaloita maanjäristysalueille meren rantaan.

Huomasin kirjaa lukiessani, että ympärilläni istui sliipattuja bisnesmiehiä joilla oli läppärit ja hienot puhelimet ja jotka hoitelivat matkan ajan tärkeitä asioita. Ja minä siinä taloudellisen toimeliaisuuden keskellä luin Kissataksia.

Lastenkirjan lukeminen junassa bisnesmiesten ympäröimänä vaatii jonkin verran itsetuntoa, jota minulta löytyi riittävästi, mutta kuitenkin sen verran niukasti, että piti ihan ryhdistäytyä. Ja mietin onko tässä syy, miksi aikuiset eivät yleensä junamatkoilla lue lastenkirjoja, vaikka se voisi olla järkevintä mitä voi tehdä.

Mitä itse kirjaan tulee, niin se tarjoaa minulle kovan vastuksen LukuVarkaus - kilpailussa, sillä kirja joka vilisee pörröisiä, pehmeätassuisia ja hyväntahtoisia kissoja on aika vaarallinen vastustaja. Elämän perusasioiden kanssa siinäkin ollaan tekemisissä. On mummo, jonka kissat huomaavat, että mummo on alakuloinen. Ja alakulo johtuu siitä, että mummolla ei ole urosta. Kyllä kissat tietävät mikä maailmaa pyörittää.

Lastenkirjan lukeminen voi joskus vaatia myös karaistunutta luonnetta

Ajatus kirjoittamisesta

Ehdin vierailla Arkangelilissa satusetä Stepan Pissachowin museossa. Neuvostoaikana jotkut kirjailijat pakenivat lastenkirjallisuuteen, kun he muuten olisivat saattaneet joutua työnsä vuoksi vaikeuksiin.

Tulin ajatelleeksi, että nykyajan suomalaisessa yhteiskunnassa haasteet ovat tietenkin toiset, mutta edelleen lastenkirjallisuus voi tarjota kirjailijalle pakopaikan. Itselleni on tärkeää, että lastenkirjoissa on luvallista olla lohdullinen, vaikka Turun sanomien kriitikko toivoikin Reettaan lisää verisiä yksityiskohtia.

Lohduttavat aikuistenkirjat ovat monien mielestä lällärikamaa, ja niitä julkaistessaan saa herkästi kannettavakseen tyhjäpään stigmoja. Matkallakin eräät kollegat kertoivat, etteivät ole kiinnostuneita mistään niin triviaalista kuin ihmissuhteista. Ajan kanssa paljastui, että kyllä he tietenkin ovat kiinnostuneita ihmissuhteista, he vain eivät välitä kirjoittaa niistä. Mutta lastenkirjoissa saa kirjoittaa ihmissuhteista ja onnelliset loput vielä saatetaan hyväksyä.

Olen ajatellut, että pitäisikö minun ryhtyä kirjoittamaan aikuisille kyynisempiä juttuja, niin ettei minua pidettäisi aina lällärinä, mutta toistaiseksi en ole pystynyt. Olen niin surkea, että tarvitsen paljon lohdutusta selviytyäkseni maailmassa toimintakykyisenä, siksi kai mielelläni kirjoitan lapsille, koska lapsille saa ihan luvan kanssa kirjoittaa lohdullisia juttuja.

Ajatus kirjoittamisesta

Aikuiset, impatkaa lohdutusta lastenkirjoista!

Pitäisiköhän ryhtyä määrätietoisemmin rummuttamaan sitä miten aikuisten ihmisten, joiden sielua ja päätä tämä nykymeno yleensä enemmän tai vähemmän puristaa, kannattaisi välillä jättää ne trendikkäät maailman pahuudessa pyöriskelevät murhatarinat sivuun, ja lukea ihan vaihteen vuoksi lastenkirjoja?

Pitäisikö tehdä kampanja? Sinä väsynyt aikuinen, jonka elämän päämäärä tuntuu häipyvän näkyvistä ja jota kohtalo piirittää, avaa lastenkirja.

Minäkin löysin monet lastenkirjat vasta aikuisena. Pikku prinssi, muumit, Astrid Lindgrenin tarinat, kaikki kuuluivat elämääni vasta aikuisena, ja nimenomaan hetkinä jolloin koin olevani henkisesti heikoilla. Ja niitä hetkiä oli paljon. Kun ensin oli saanut siipeen opiskeluissa, sitten rakkauselämässä, oli lohdullista pistää villasukat jalkaan, ja vetäytyä pimeänä syksyisenä iltana vällyjen väliin ja lukea Muumilaakson marraskuuta tai Mio poikani Mioa, ja tulla syvemmin lohdutetuksi kuin mistään trendikkäästä taideromaanista ikinä.

Aikuiset, impatkaa lohdutusta lastenkirjoista!

Eteenpäin Ruttuvaarin viitoittamaa tietä

Löysin muumit lukiolaisena. Ne kulkivat mukana läpi opiskeluaikojen, ja muistan vielä töissä käydessäni lukeneeni muumeja itselleni iltasaduksi. Mutta sitten kun lopullisesti aikuistuin, ehkä joskus 90- luvun puolivälissä, niin tosiaan vasta silloin, muumit jäivät.

Nyt luin kirjallisuuspiiriä varten Muumilaakson marraskuun. Vaikka vuorotellen samastuin Ruttuvaariin, Tuhtoon ja Vilijonkkaan, joskus ehkä jopa Mymmeliinkin, mutta en koskaan Nuuskamuikkuseen, huomioni kiinnittyi kirjan alakuloisuuteen. Koin sen oikeastaan hiukan kolkkona, mikä oli yllätys, sillä se oli sentään nuoruudessa kulkenut lohtukirjana mukanani asunnosta ja elämänvaiheesta toiseen.

Ahdistuin myös Tuhdon vuoksi, minua ärsytti hänen suhtautumisensa Hemuliin. Tuhtohan tiesi, ettei Hemuli koskaan purjehtinut veneellään, vaikka piti veneestään aina kovaa meteliä. Sen sijaan, että olisi sanonut suoraan, hän vain häpesi Hemulin puolesta ja vetäytyi omiin kuvitelmiinsa. Huomasin ärsyyntyväni tuollaisesta tuhtoilusta.

Oli erikoista ärsyyntyä kirjasta, joka on joskus ollut niin tärkeä. Ruttuvaari on kyllä edelleen paras. Kuten hän, otan pian itselleni oikeuden unohtaa mitä huvittaa.

Eteenpäin Ruttuvaarin viitoittamaa tietä

Lukijapalaute

Eilen puolituttu kapsahti kaulaani, ihan konkreettisesti. Hän on minua huomattavasti lyhyempi, joten hetken minusta tuntui kuin hän olisi tosiaan roikkunut varassani. Kiitos kiitos kiitos kirjoistasi, hän sanoi. Hän kertoi lukeneensa Isäni kodin, ja alkaneensa sen vuoksi muistella omia kansakouluaikojaan, oli kaivanut vanhat valokuvansakin esille. Nyt hänellä oli Emma-sarja menossa.

Mietin taas sitä, kuinka tärkeä olisi osata brändätä itsensä ja kirjansa oikein. Niin että oikeat ihmiset voisivat löytää ne. Minähän olen kirjoineni suoranainen varoituskolmio jokaiselle, joka ottaa ensi askeliaan kirjallisuuden jäisillä poluilla. Pelkään, että moni viihdehöttöä etsivä pettyy kirjojeni parissa, koska niiden romantiikka on niin kyseenalaista ja kimuranttia.

Onneksi on kirjastoja, joissa huomiottakin jääneitä kirjoja säilötään, ja joku voi ne sieltä löytää ja lukea ja ilahtua.

Lukijapalaute

Naisnäkökulmaa sarjakuvaan

Olen hihitellyt Susu Petalin Keskiäkäisen hajatelmille. Muistilista ennen treffejä tarjoaa hyviä ohjeita, vaikkei treffeillä kävisikään. Esimerkiksi "Vedä vetskari, kun tulet vessasta" ja "Älä änkeä jatkoille", ovat yleispäteviä ohjeita kenelle tahansa. Kirjavinkit esittelee kirjan perusteellisemmin, käykää sieltä katsomassa ja sitten kirjan voikin tilata nettikirjakaupasta. Tämä on pätevä ratkaisu monenlaisiin lahjapulmiin, suosittelen! Voi olla ettei jouluksi ehdi, mutta ensi vuonna tulee kuitenkin eteen monta tilannetta, joissa pitää muistaa keski-ikäistä ystävää.

***

Perinteiseltä sunnuntaikävelyltä palautuessani huomasin, että kirkonmäelle oli kertynyt viimasta piittamatta jos jonkinlaista hännänheiluttajaa eläinten joulurauhan julistusta kuuntelemaan. Jotkut koirista näyttivät hyvin uskovaisilta, mutta toiset olivat vähän tekopyhän oloisia, ja joitakin kiinnosti kaverin takapuoli enemmän kuin joulun sanoma.

Tehosikaloitten possuja siellä ei näkynyt. Kuinkahan suuren markkinointiapurahan Sorkka-Liisa aikoo junailla seuraaviin budjetteihin, että saadaan taas sianlihan menekki nousuun. Yhtenä päivänä huomasin, että sittarissa myytiin kinkkua alle kahdella eurolla kilo. Köyhän kannattaa nyt syödä possua.

Naisnäkökulmaa sarjakuvaan

Tie valitsi minut

Tuohon äskeiseen ketjuun ilmestyi anonyymi, joka tsemppasi minua vaihtamaan genreä. Hänestä alkoi näyttää siltä, että suhtaudun kirjoittamiseeni vakavasti ja haluaisin kirjoilleni niiden ansaitseman huomion, joten eikö nyt kannattaisi ryhdistäytyä ja alkaa kirjoitaa jotain ihan oikeita kirjoja.

Tuo ei ollut mikään ainutlaatuinen ehdotus, olen kuullut urani aikana samansuuntaisia ohjeita useamman kerran. Joskus niissä on takana ilkeyttä, joskus aitoa välittämistä ja pyrkimystä saada minut ymmärtämään kuinka maailma ja erityisesti sen kirjallisuussektori toimivat.

Ehdotus on järkevä ja miettimisen arvoinen. Ongelma on vain siinä, että joskus naisen on tehtävä mikä naisen on tehtävä.

Kyllä minä itsekin olen sitä koko urani ajan miettinyt, että miksi kirjoitan tällaisia kirjoja, vaikka olen niin valtavan syvällinen, luen ja mietin paljon ja olen vielä viisaskin. Viime vuosina olen alkanut ajatella, että ehkä en olekaan niin kovin syvällinen ja viisas, vaikka paljon luen ja mietinkin.

Joskus epäilen, että syvällisen maineen kirjailijana saa kun kirjoittaa kolkkoja, toivottomia kirjoja. Ja pinnallisen maineen, jos kirjoittaa lohdullisia kirjoja.

Joskus epäilen että uskoni rakkauteen ja lohdutukseen on urani suurin este. On älytöntä uskoa niihin, kun maailma on sellainen kuin on. Mutta en mahda uskolleni mitään, enkä voi kirjoittaa sitä vastaan. Jos yritän kirjoittaa lohduttomasti, sydämeni aloittaa välittömästi räytymisen ja sitä haluan välttää. Olen siis siinä mielessä pysyvästi kevytmielinen tuulihattu.

Tie valitsi minut