Osallistuin
pitkäperjantaina vanhusten virsilaulutilaisuuteen, joka järjestettiin
palvelutalossa. Reipas raitapaitainen toimintaterapeutti tai mikä lie laulatti
pääsiäisvirsiä. Osallistujat olivat 85-100 vuotiaita. Tilaisuus yllätti
toimintaterapeutin suosiollaan.
Kaikki läsnäolijat olivat saapuneet paikalle vapaasta tahdosta ja omin jaloin. Paitsi yksi, joka osallistui, koska minä sanoin, että nyt kuules mennään vähän laulamaan virsiä ja virkistymään.
Ohjelma aloitettiin virrellä 63 Oi rakkain Jeesukseni, piinattu, verinen. Muistan hyvin, että sitä laulaa luriteltiin kansakoulussa innolla. Olin kansakouluaikoihin enempi ateismiin kallellani, enkä muutenkaan innostunut yhteislauluista, koska tyhmä ryhmähengen lietsonta oli mielestäni vastenmielistä. Ja sitähän yhdessälaulaminen aina aiheuttaa, lietsoo yhteishenkeä. Minä en halunnut kuulua samaan porukkaan luokkakaverieni kanssa enkä varsinkaan olla mieliksi inhottavalle opettajalleni.
Kansakoulussa virsiä opeteltiin ulkoakin, tosin onnistuin skippaamaan nämäkin läksyt. Läksyjen väistely oli minulle toinen luonto, ehkä sitäkin voisi pitää lahjakkuuden lajina, vaikkei siitä arvosanaa saanutkaan.
Mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Nuorena en olisi osannut kuvitella tällaista pitkäperjantaina, että veisaan virsiä yhdeksänkymppisten ja satavuotiaiden kanssa.
Veisuu sujui muilta reippaasti. He olivat jo ehkä tehneet tilit niin selväksi, etteivät tällaiset säkeet aiheuttaneet nikottelua:
Kun joutuu viime retki,
oi Jeesus, vahvista.
Tuo kova lähdön hetki
armollas huojenna.
Mutta minun laulamiseni tyssäsi tähän. Sen jälkeen pystyin jokaisesta virrestä veisaamaan ensimmäisen säkeistön puoliväliin, loppu meni nyyhkimiseksi.
Siitä on jo useampi vuosi, kun virret alkoivat puhutella minua. Muistan sen tilanteen, kun pitkästymistä torjuakseni yhdyin veisaamaan virttä muiden mukana ja yhtäkkiä korva alkoi kuulla ja sydän ymmärtää, että mistä siinä puhuttiin. Tajusin, että siinähän puhutaan minusta, sinusta, meistä, meidän yhteisestä kohtalostamme. Matkasta jota teemme, joka on vielä meneillään, mutta päättyy aikanaan. Mihin se päättyy, maatumiseen ja kuolemaan, vai ylösnousemukseen.
Kristillinen vastaus on, että se päättyy ylösnousemukseen. Se on järjetön väite, ympäröivä todellisuus tuntuu musertavasti todistavan, ettei se voi mitenkään pitää paikkaansa.
Mutta toisaalta, monissa vaikeissa tilanteissa toistelemme itsellemme ja toisillemme, että ei saa menettää toivoa. Niin kauan kuin jaksamme toivoa, voivat asiat mennä parempaan suuntaan. Jos menetämme toivoimme, mikä meitä silloin enää auttaa.
Otsikko on lempivirrestäni 105, Leonard Typon huima sanoitus.
Kaikki läsnäolijat olivat saapuneet paikalle vapaasta tahdosta ja omin jaloin. Paitsi yksi, joka osallistui, koska minä sanoin, että nyt kuules mennään vähän laulamaan virsiä ja virkistymään.
Ohjelma aloitettiin virrellä 63 Oi rakkain Jeesukseni, piinattu, verinen. Muistan hyvin, että sitä laulaa luriteltiin kansakoulussa innolla. Olin kansakouluaikoihin enempi ateismiin kallellani, enkä muutenkaan innostunut yhteislauluista, koska tyhmä ryhmähengen lietsonta oli mielestäni vastenmielistä. Ja sitähän yhdessälaulaminen aina aiheuttaa, lietsoo yhteishenkeä. Minä en halunnut kuulua samaan porukkaan luokkakaverieni kanssa enkä varsinkaan olla mieliksi inhottavalle opettajalleni.
Kansakoulussa virsiä opeteltiin ulkoakin, tosin onnistuin skippaamaan nämäkin läksyt. Läksyjen väistely oli minulle toinen luonto, ehkä sitäkin voisi pitää lahjakkuuden lajina, vaikkei siitä arvosanaa saanutkaan.
Mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Nuorena en olisi osannut kuvitella tällaista pitkäperjantaina, että veisaan virsiä yhdeksänkymppisten ja satavuotiaiden kanssa.
Veisuu sujui muilta reippaasti. He olivat jo ehkä tehneet tilit niin selväksi, etteivät tällaiset säkeet aiheuttaneet nikottelua:
Kun joutuu viime retki,
oi Jeesus, vahvista.
Tuo kova lähdön hetki
armollas huojenna.
Mutta minun laulamiseni tyssäsi tähän. Sen jälkeen pystyin jokaisesta virrestä veisaamaan ensimmäisen säkeistön puoliväliin, loppu meni nyyhkimiseksi.
Siitä on jo useampi vuosi, kun virret alkoivat puhutella minua. Muistan sen tilanteen, kun pitkästymistä torjuakseni yhdyin veisaamaan virttä muiden mukana ja yhtäkkiä korva alkoi kuulla ja sydän ymmärtää, että mistä siinä puhuttiin. Tajusin, että siinähän puhutaan minusta, sinusta, meistä, meidän yhteisestä kohtalostamme. Matkasta jota teemme, joka on vielä meneillään, mutta päättyy aikanaan. Mihin se päättyy, maatumiseen ja kuolemaan, vai ylösnousemukseen.
Kristillinen vastaus on, että se päättyy ylösnousemukseen. Se on järjetön väite, ympäröivä todellisuus tuntuu musertavasti todistavan, ettei se voi mitenkään pitää paikkaansa.
Mutta toisaalta, monissa vaikeissa tilanteissa toistelemme itsellemme ja toisillemme, että ei saa menettää toivoa. Niin kauan kuin jaksamme toivoa, voivat asiat mennä parempaan suuntaan. Jos menetämme toivoimme, mikä meitä silloin enää auttaa.
Otsikko on lempivirrestäni 105, Leonard Typon huima sanoitus.
Tekstit
Minäkin olisin varmaan alkanut nyyhkiä, tuollainen tilaisuus, ne ihmiset, aika tunneherkkää, hyviä kyyneleitä.
VastaaPoistaMissä palvelutalossa kävit? Tepa on kova veisaamaan ja lujaa :D
Kävin Raumalla.
PoistaKyynelet ovat hyvä juttu, mutta ei oikein kuulu kulttuuriin avoimesti vollottaa. Tänään on ollut aika piesty olo...
Hyvää pääsiäistä Kirsti! Tuo otsikon virsi on tosiaan yksi kauneimpia niin sanoilta kuin säveleltään. Katsoin eilen arkkipiispa Kari Mäkistä Nojatuoli-kirkko-ohjelmassa. Hänen puhuttelevien sanojensa ja tämän tekstin myötä on hyvä laskeutua pääsiäiseen.
VastaaPoistatervesin Aila
Hei Aila! Virsi on tosiaan myös sävelmältään hienoa. Ja yhdessä sanoituksen kanssa siinä yhdistyy riemu keväästä ja luonnon heräämisestä ja elämästä, ja samalla haikea taju kaiken väliaikaisuudesta. Hyvää pääsiäistä!
VastaaPoista