Olen kyllästynyt murhiin, olen kyllästynyt loputtomiin identiteettikriiseihin, sukupuolenkorjauksiin, promiskuiteettiin kaikkien inhimillisten ongelmien ratkaisuna, sukupuolesta luopumiseen ratkaisuna tasa-arvo-ongelmiin, olen kyllästynyt tositarinoihin kaiken voittavasta masennuksesta josta pelastutaan syömällä lääkkeitä, käymällä terapiassa ja/tai kuuntelemalla omaa itseä. Olen kyllästynyt uhriutumiseen jota nousevat harrastamaan erilaiset marginaalisryhmät toisensa perästä. Olen siis kyllästynyt näihin aiheisiin liittyviin kulttuuriluomuksiin.
Milloin vyöryvät estradeille lihavien marginaalisryhmän uhriutujat. Mietin hetken, että pitäisikö seuraava kirja kirjoittaakin lihavan ihmisen elämästä. Asiasta taannoin nähtiin teatteriesitys Läski. Ja Iiu Susiraja on ansiokkaasti tehnyt lihavuudesta valtaväestöäkin kiinnostavaa friikkiyttä.
Joo ei, ei sovi minulle. En suostu olemaan tässä maailmassa läskit edellä, olen muutenkin ollut aina kiinnostuneempi sisäisestä kuin ulkoisesta. Kun olin nuori, silloin vielä puhuttiinkin sisäisestä kauneudesta, jotkut jopa tosissaan. Ja minä uskoin. Ja uskon edelleen. En väitä, että itse olisin sisäisesti kaunis, mutta uskon, että sellainen asia on olemassa, ja että monilla on sitä.
Sisäinen kauneus tuli mieleen, kun luin Suprapto Ismudjton Kipu ja kauneus omaelämäkerran. Suprapto on indonesialainen toimittaja, jotka koulupoikana osallistui hollantilaisten hallitsijoiden vastaiseen sissisotaan. Sitä ennen oli indonesiassa jonkin aikaa kärsitty japanilaisten hallinnosta ja sitä ennen taas hollantilaisista. Suprapton nuoruus meni sodassa ja sen jälkeen hän huomasi sairastuneensa lepraan. Lepra merkitsi joutumista hylkiöksi, koska kukaan ei tahdo olla tekemisissä leprasairaan kanssa.
Minua puhutteli kirjassa monikin asia, mutta muun muassa se, että kirjan kannessa on kuihtumassa oleva avautuva ruusu. Leprasairaan sielu on sellainen, kirjoittaa Suprapto. Se ei avaudu täyteen kukkaan, vaan kuihtuu. Oriveden leprassa iso-isotätini Matilda kasvatti ruusuja. Potilaat hoitivat niitä ja ruusutarhat kukoistivat. Tuntuu, että näillä asioilla on yhteys.
Pääsiäisen jälkeen lähden tekemään pientä taustatutkimusta. Oriveden lepraan sijoittuva romaani alkaa olla hyvässä mallissa, joskaan ei vielä ihan valmis. Sekin hyötyisi vielä jostain pienestä jutusta. Mutta alan tässä samalla hahmotella seuraavaa projektia. Olen innostunut, mutta samalla huolissani, että onko minusta siihen.
Milloin vyöryvät estradeille lihavien marginaalisryhmän uhriutujat. Mietin hetken, että pitäisikö seuraava kirja kirjoittaakin lihavan ihmisen elämästä. Asiasta taannoin nähtiin teatteriesitys Läski. Ja Iiu Susiraja on ansiokkaasti tehnyt lihavuudesta valtaväestöäkin kiinnostavaa friikkiyttä.
Joo ei, ei sovi minulle. En suostu olemaan tässä maailmassa läskit edellä, olen muutenkin ollut aina kiinnostuneempi sisäisestä kuin ulkoisesta. Kun olin nuori, silloin vielä puhuttiinkin sisäisestä kauneudesta, jotkut jopa tosissaan. Ja minä uskoin. Ja uskon edelleen. En väitä, että itse olisin sisäisesti kaunis, mutta uskon, että sellainen asia on olemassa, ja että monilla on sitä.
Sisäinen kauneus tuli mieleen, kun luin Suprapto Ismudjton Kipu ja kauneus omaelämäkerran. Suprapto on indonesialainen toimittaja, jotka koulupoikana osallistui hollantilaisten hallitsijoiden vastaiseen sissisotaan. Sitä ennen oli indonesiassa jonkin aikaa kärsitty japanilaisten hallinnosta ja sitä ennen taas hollantilaisista. Suprapton nuoruus meni sodassa ja sen jälkeen hän huomasi sairastuneensa lepraan. Lepra merkitsi joutumista hylkiöksi, koska kukaan ei tahdo olla tekemisissä leprasairaan kanssa.
Minua puhutteli kirjassa monikin asia, mutta muun muassa se, että kirjan kannessa on kuihtumassa oleva avautuva ruusu. Leprasairaan sielu on sellainen, kirjoittaa Suprapto. Se ei avaudu täyteen kukkaan, vaan kuihtuu. Oriveden leprassa iso-isotätini Matilda kasvatti ruusuja. Potilaat hoitivat niitä ja ruusutarhat kukoistivat. Tuntuu, että näillä asioilla on yhteys.
Pääsiäisen jälkeen lähden tekemään pientä taustatutkimusta. Oriveden lepraan sijoittuva romaani alkaa olla hyvässä mallissa, joskaan ei vielä ihan valmis. Sekin hyötyisi vielä jostain pienestä jutusta. Mutta alan tässä samalla hahmotella seuraavaa projektia. Olen innostunut, mutta samalla huolissani, että onko minusta siihen.
Tekstit
Olen kyllästynyt myös jatkuviin lesbojen,homojen ja kommunistien kuvauksiin. Sitähän suomalainen "kulttuuri" nykyään on, vaikka ne ovat vähemmistöilmiöitä. Luojalle kiitos osaan muitakin kieliä kuin suomea.
VastaaPoistaTai ehkä on kiittäminen koululaitosta ja hyvää kielipäätä, että osaat muita kieliä.
VastaaPoistaEnemmänkin BBC:n radio-ohjelmia, joita kuuntelin jo koululaisena, amerikkalaisia elokuvia ja britti-TV-sarjoja. Koulusaksa ja kouluruotsi eivät riitä romaanien lukemiseen.
PoistaKirsti, WAU mikä aihe sinulla, Orivesi ja lepra! Onko kirjan julkaisuaikataulusta vielä mitään osviittaa? Nuo ruusut, muuten, puhuvat omaa salaista kieltään. Ihan hiljan kun radiossa soi Scorppionssien kappale Will you send me an agel, kuulin ekaa kertaa, että siinähän sanotaan "seek the roses along the way". Jotenkin kolahti. Minulle tuo merkkaa sitä ikiaikaista symboliikkaa, ehkä ymmärrät? Vieläkö tässä hälyisessä ja likaantuneessa maailmassa voisi nähdä ruusuja polun varrella? Henry Nouwen puhuu maailmasta romutarhana. Tämä kaikki tuli mieleen kun luin tekstiäsi. Pääsiäistä kohti! Reetta
VastaaPoistaHei Reetta, kiitos viestistä! Ei ole julkaisuaikataulusta osviittaa. Yritän saada valmiiksi kässärin ensin. Minäkin muuten kuulin juuri äskettäin tuon saman biisin:-) Kyllä, meidän tehtävämme on nähdä niitä ruusuja:-)
VastaaPoistaMinä taas olen kyllästynyt siihen, että sosiaaliset kuviot ja ihmisten tunteet estävät kaiken järjellisen keskustelun. Esim. tämä ikuinen kysymys kauneudesta, ulkoisesta ja sisäisestä mikä aina keskusteluissa päättyy siihen, että sisäinen on tärkeintä ei koskaan sisällä sitä, että ulkonäkö on se millä me tutustumme, mihin me kiinnostumme eikä meidän sisäinen kauneutemme ehkä koskaa pääse näkymään kellekään ellemme ensin valloita jotenkin ulkonäöllämme. Ulkonäöllä voi olla myös suuri merkitys sille minkälaiseksi sisäinen kauneutemme tulee, koska ulkonäkö vaikuttaa siihen, miten meitä kohdellaan. Tässä siis kaksi ilmeistä tosiasiaa joista keskustelu on mahdotonta. Odotan mielenkiinnolla lukukokemusta Kasvonsa menettänyt mies - kirjasta, jos siinä vaikka olisi jotain tosiasiaakin eikä kaikkea olisi uhrattu kohteliaisuudelle ja hyvälle sosiaalisuudelle, jotka siis pilaa kaiken.
VastaaPoistaVarmasti kiinnostava kirja, oletan. En siis ole lukenut. Mitä sisäiseen ja ulkoiseen kauneuteen tulee, niin tavallaan on juuri niin kuin sanot. Mutta toisaalta meillä on kyllä instituutioita joiden piirissä kannustetaan ihmisiä ponnistelemaan sen puolesta, että ulkonäkööön asemaan ym ulkoiseen katsomatta nähtäisiin jokainen ihminen yhtä arvokkaana ja kiinnostavana. Tämä ei tietenkään koskaan täysimääräisesti toteudu, mutta pidän sitä arvokkaana tavoitteena. Olen samaa mieltä kanssasi siinä, että toisten tunteiden varomisen ei pitäisi antaa lamaannuttaa asiallista keskustelua vaikeista mutta välttämättömistä aiheista.
VastaaPoistaAjattelen, että tämä kysymys sisäisestä ja ulkoisesta kauneudesta on hieman monimutkaisempi. Joku henkilö puhtaasti ulkonäkökriteerein arvioituna ei välttämättä herättäisi kiinnostusta, mutta se mitä ihmisen suusta tulee tai se, mitä hän sanattomasti välittää olemuksellaan, voi olla mullistavaa. Jopa niin mullistavaa, että tämä ihminen vetää magneetin lailla puoleensa eikä hänen mahdollisia kauneusvirheitään enää edes huomaa. On monia tilanteita, missä puhtaasti ulkonäkö ratkaisee pelin, mutta yhtälailla on monia tilanteita, joissa ihmisen karisma on ratkaiseva. Mutta kiinnostava aihehan tämä toki on, josta harvoin osataan puhua loukkaantumatta.
VastaaPoista-Talvikki-
Joskus olen miettinyt, että miten pitkälle Mauri Pekkarinen olisi päässyt, jos olisi hiukan enemmän ulkoisia edellytyksiä. Karismassahan löytyy. On hän tietysti pitkälle päässyt näilläkin eväillä, pidemmälle kuin moni muu.
VastaaPoista