Järki-ihminen, lue romanttisia kirjoja

Roald Dahlilla on novelli Suuri automaattinen kielikone. Herra Knipe osaa rakentaa loistavia laskukoneita, mutta hän on epäonnistunut kirjailija. Hän on kirjoitellut novelleja ja lähettänyt niitä lehtiin, mutta ei ole saanut julkaistua yhtäkään. Tämä masentaa häntä kovasti. Yhtäkkiä hän saa neronleimauksen, jos hän kerran osaa rakentaa loistavan laskukoneen niin miksipä ei loistavaa kielikonetta jonka voisi ohjelmoida tuottamaan menestyksekkäitä romaaneja.

Herra Knipe ryhtyy toimeen ja suunnitelma onnistuu. Hän saa luotua koneen, johon voidaan ohjelmoida romaani. Ensin valitaan tehdäänkö histoiallinen, poliittinen, romanttinen, eroottinen jne romaani. Sen jälkeen päästään valitsemaan aihe: armeija, sisällisota, rotuongelma, lapsuusmuistot ym. Kolmantena vaiheena on valita tyyli: joycelainen, faulknerlainen, feminiininen jne. Sitten valitaan henkilökuvat, sanasto jne., kymmeniä erilaisia alkuvalintoja. Tällä metodilla romaanin pystyi kirjoittamaan viidessätoista minuutissa. Tuona aikana kirjoittamista oli ohjattava tavalla joka muistutti hiukan urkujen soittoa.

Metodi osoittautui menestykseksi ja näillä romaaneilla Knipe kumppaninsa kanssa ansaitsi paljon rahaa. Jolloin hänen mieleensä tuli, että hänen pitäisi pyrkiä ostamaan kilpailijat pois markkinoilta. Hän luuli ostamisen helpoksi, mutta osoittautuikin etteivät kirjailijat olleet valmiit luopumaan kirjoittamisesta, vaikka heille tarjottiin huomattavaa rahasummaa.

Ensimmäinen, joka suostui luopumaan kirjoittamisesta oli ROMANTTISIA SUOSITTUJA KIRJOJA KIRJOITTAVA NAISKIRJAILIJA. Myöhemmin Knipe huomasi, että juopot ja vanhat kirjailijat olivat myöskin suostuteltavissa luopumaan kirjoittamisesta.

Novellin viesti oli niin tuttu. Ainoa nainen, joka novellissa esiintyy, on romanttinen viihdekirjailija, joka tekee työtään pelkästään rahasta. Aivan kuin olisin vääntänyt tällaisesta aiheesta joitakin kertoja erilaisilla foorumeilla. Myös kirjoittajaryhmissä tämä juttu tulee vastaan tämän tästä. Se tulee vastaan myös sellaisilla kirjoittajakursseilla, joiden tarkoitus on nimenomaan opiskella romanttista viihdekirjallisuutta. Ihmiset tulevat sinne valmistautuneina vastustamaan kurssin tarkoitusta. Kolme kertaa olen vetänyt tällaista kurssia ja joka kerta kurssilla on ollut muutama, jotka ovat tulleet sinne kertomaan, ettei kukaan järki-ihminen pistä aikaansa romanttiseen viihdekirjallisuuteen.

Järki-ihminen varmaankin hermostuu tunteiden vuoksi, koska ne helposti sotkevat koko kuvion. Romanttinen viihdekirjallisuus onkin tarkoitettu niille, joilla järki ja tunne ovat tasapainossa, tai jotka ymmärtävät, että on tärkeä saada ne tasapainoon. Ja vasta, kun ne toimivat yhdessä, elämä on täyteläistä.

Knipen kehittelemä kielikone, olisiko se mahdollinen? Kyyninen mieleni välillä epäilee, että maailma toimii juuri näin kuin Dahl novellissaan esittää. Ihanteellinen mieleni taas väittää, että kaikki kirjat kuitenkin syntyvät kirjoittajansa suuresta rakkaudesta.

Järki-ihminen, lue romanttisia kirjoja

Köyhät lukemaan!

Olen somessa seurannut kadehdittavaa Pojatkin lukee kampanjaa. Hienoa, että tällainen idea on syntynyt ja saanut tuulta siipiinsä. Voi, kun syntyisi myös tyttöjen lukemista edistävä kampanja.

Totta kyllä, tyttöjen lukeminen on paremmalla mallilla kuin poikien, mutta kyllä sitäkin voisi hiukan tukea.

Voin olla väärässä, mutta minusta on pitkään näyttänyt siltä, että lukemisesta on tullut menestyvien nuorten naisten harrastus. Eikä se oikeastaan kaikille ole edes harrastus, vaan vapaa-ajalla suoritettavaa opiskelua, valmentautumista tulevaa varten. He ovat oppineet, että kirjoja lukemalla saavuttaa taitoja jotka ovat hyödyksi myöhemmissä opinnoissa ja yöelämässä ja myöhemmin työelämässä. Monissa lukukampanjoissa mielestäni painotetaan kuinka paljon hyötyä lukemisesta on. Nuori, joka haluaa pärjätä kilpailussa, pätevöityä elämässä, lukee kirjoja.

Okei, tämä kaikki on hyvästä. Mutta meillä on aina myös lapsia ja nuoria, jotka joutuvat vain selviytymään elämässä, syystä tai toisesta. He ovat köyhiä. Puuttuu pääomaa joko aineellista, henkistä, tai emotionaalista. Joko jotain noista, tai kaikkea yhdessä.

Tällaiset ihiset eivät pärjää koulussa, vaan lusivat koulua. He odottavat ja toivovat, että löytäisivät jostain pienen raon josta livahtaa karkuun, joko aivan konkreettisesti tai sitten mielikuvissa.

On lapsia ja nuoria, jotka ovat tavalla tai toisella heitteillä. Aikuiset eivät näe heitä, eivät jaksa kohdata heitä, koska ovat niin kiinni omissa haasteissaan tai ongelmissaan. Ehkä tätäkin ryhmää voisi yrittää lähestyä kirjoin?

En ajattele varsinaisesti selkokielisiä kirjoja, mutta rohkaisevia, lämminhenkisiä selviytymistarinoita, jotka on kirjoitettu vetävällä helppolukuisella tyylillä. Voisi olla myös ihmissuhteita ja rakkautta ja luottamusta oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden voittoon. Mikä voi tämän nykyisen ajan hengen keskellä tuntua todella lällyltä, koska kuka tahansa näkee jo otsaluullaan, ettei elämässä käy niin. Siksikin tällaisten kirjojen lukemiseen pitäisi kannustaa.

Puhutaan etsivästä sosiaalityöstä. Siis siitä, että ei odoteta ongelmatyyppien varaavan aikaa vastaanotolle, vaan lähdetään hakemaan niitä ja pyritään luomaan näihin ihmisiin kontakti jotta heitä voitaisiin auttaa. Mietin olisiko sieltä suunnalta omittavissa asennetta ja menetelmää jolla voisi tehdä etsivää kirjallisuustyötä. Siis etsiä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue, ja yrittää auttaa oikeita kirjoja oikeiden lukijoiden luokse.

Joo tiedän, on kirjavinkkarit. Ja arvostan kirjavinkkausta. Mutta sen oheen ehkä voisi yrittää luoda jonkin toisen menetelmän, tällaisen kohderyhmätietoisemman. Siis etsiä ne, jotka eivät oikein jaksa kiinnostua ja lukea. Ja me voisimme huolellisemmin miettiä miksi he eivät lue.

(No itsestään selvä vastaushan on, että kun tarjolla on viihde-elektoriniikka ja paljon harrastuksia. Mutta missä määrin lukemattomuus johtuu siitä, ettei löydy kiinnostavaa kirjaa? Sekin on nimittäin mahdollista, että jotkin kirjat eivät kiinnosta, kun sitten taas joku toinen kiinnostaisi.)

Köyhät lukemaan!

Kikkelikortin paluu

Ylioppilaslehti on siis lähettänyt hyvinvoinnista kirjoittavalle Maaret Kalliolle dildon.

Minulla on vielä tuoreessa muistissa kun Tupolevin veljekset lähettivät Marianne Laxenille kikkelikortin. Siitä näyttää olevan yli neljännesvuosisata. Paljon ei siis ole maailma tuosta muuttunut, vaikka jossain välissä ehdin jo luulla, että kaikki olisi muuttunut.

Ylioppilaslehden toimittajien korvien välissä ei taida olla muuta kuin etäisyys.

Kikkelikortin paluu

Myykö vai eikö myy?

Viime vuonna myytiin yli miljoona kirjaa vähemmän kuin vuotta aiemmin, uutisoi yle. Ihan erikseen vielä todetaan, että kotimainen kaunokirjallisuus ei vedä.

Toisaalta Anna Baijars kustantajana julkisessa Facebook-päivityksessään erittelee näin:

Kustannusyhdistyksen tarkennetut luvut viime vuodelta kertovat, että kaunokirjallisuuden kappalemääräinen myynti kasvoi kuusi prosenttia. Kotimainen proosa kasvatti myyntiään 11%, kotimaiset lastenkirjat 7%, käännetty kaunokirjallisuus 7 % ja ja käännetty nuortenkirjallisuus niin ikään 7 %. 

Miten se nyt mahtaa olla, vetääkö vai ei vedä? 

Minulla on nyt sellainen strategia, että turvaan entistä tietoisemmin kirjastolaitokseen. Sanastokorvaukset ovat nimittäin mullistaneet maailmankuvani. Mutta jotta voisin olla täysverinen viihdekirjailija minun pitäisi luopua uskonnollisten ja yhteiskuntapoliittisten asioiden kommentoinnista vastakarvaan. Luulen, etten kuitenkaan pysty siihen, koska maailman silittäminen vastakarvaan on yksi keskeinen syy siihen miksi minusta tuli kirjailija.

Tuossa Ylen uutisessa mainittiin, että filosofia, psykologia ja rajatieto ovat kasvattaneet myyntiä. Kuuluvatkohan värityskirjat tähän segmenttiin? En nyt edes ala puhua siitä, mitä minä ajattelen sellaisen kansakunnan henkisestä tilasta, joka hankkii aikuisten värityskirjoja ja hoitaa stressiä tai mitä nyt sitten hoitaakin tuhertamalla väreillä ääriviivojen sisäpuolelle.

Susukin teki värityskirjan, tosin tässä on sentään muutakin sisältöä. Joten jos on pakko hoitaa stressiä värityskirjalla, niin suosittelen tätä! Kirjaa myy vaikkapa adlibris.

Myykö vai eikö myy?

Minulle jokainen päivä on All inclusive kirjailijaristeily

Innostunut ihminen soitti ja kertoi olleensa kirjailijaristeilyllä. Oli ollut mahtavan mielenkiintoista.  Lähde sinäkin joskus kirjailijaristeilylle, hän riemuitsi.

On ihanaa, kun ihmiset ovat innostuneita kirjailijaristeilyistä ja kirjailijoiden esitelmien kuuntelemisesta, mutta minä en kuule lähde kirjailijaristeilylle, paitsi jos minulle maksetaan siitä.

No juu, tajuan, minulla on asenneongelma. Minun varmaan kuuluisi ihan vaan mielenkiinnosta haluta lähteä kirjailijaristeilylle, mutta suoraan sanoen, vaikea keksiä vastenmielisempää tapaa viettää aikaa, kuin juomalla ruotsinlaivalla drinkkejä, mättämällä meri-illallista ja kuuntelemalla kirjailijoita kertomassa miten heidän kirjansa ovat syntyneet. Voin olla kiinnostunut ihmisten kirjoittamista romaaneista, mutta en ole tätä nykyä kauhean kiinnostunut siitä kuinka ne syntyvät. Paitsi tietenkin omien romaanieni syntymisestä olen aina valmis kertomaan.

Minähän siis tunnustin jo, että minulla on asenneongelma.

Minulle jokainen päivä on All inclusive kirjailijaristeily

Laumaeläin pitää siitäkin, mistä se ei oikeastaan pidä

Pistän itseäni varten muistiin tämän Tiina Raevaaran kolumnin. Hän varmaan huumorimielessä ehdottaa kauppaketjujen omia kirjavalikoimia, edulliset Pirkka-kirjat, Euroshopper-kirjat, Rainbow-kirjat, mutta minä otin sen tosissani. Eikö siinä olisi ideaa?

Kirjat ovat Suomessa liian kalliita sen lisäksi niitä ei ole missään tarjolla, lukuunottamatta niitä muutamaa nimekettä joiden oletetaan kiinnostavan kaikkia.

Minun on ollut vaikea hyväksyä, että kirjallisuuskin on niin voimakkaasti laumailmiö. Joku kirja ja kirjailija vain saa sen aseman, että kaikki kokevat saavansa siitä itselleen jotain, kun kertyvät suitsuttamaan samaa tyyppiä, vaikka eivät henkilökohtaisesti niin välittäisikään. Miten monta kertaa minäkin olen kuullut jonkun sanovan: Oli se tosi hyvä kirja, minä tosin en oikein tajunnut siitä mitään. Jätin sen kesken, koska se oli niin inhottava, mutta tiedän, että vika on minussa, ei kirjassa.

Siis ihminen lukee kirjan, josta hän tietää, että se on tosi hyvä. Hän uskoo sen olevan hyvä, vaikkei oikeastaan pysty itse sen hyvyyttä arvioimaan. Hän uskoo sen hyväksi, koska se on arvovaltaisilta tahoilta julistettu sellaiseksi.

Jos jostain ilmiöstä tulee suosittu, siitä pitävät nekin jotka eivät pidä siitä. Vasta sitten, kun ilmiön suosio alkaa hiipua, ihmiset tulevat ulos kaapeistaan ja ilmoittavat, etteivät itse asiassa koskaan niin kauheasti pitäneet siitä. Tämä on se lainalaisuus, joka pitäisi hyväksyä.

Laumaeläin pitää siitäkin, mistä se ei oikeastaan pidä

Voi Sandra minkä teit!

Kerroinko jo, että päähenkilöni vaihtui.

Olen koko ajan ajatellut, että romaani kertoo pääasiallisesti sisar Matildasta ja hänen sisäisestä taistelustaan. Myös sisar Sandralla oli rooli kaavailuissani, mutta ajattelin hänet taustahahmoksi. Sandra on hurmahenki, joka hengellistää diakonissan palvelutyön ja uuvahtaa sitten lopulta aika totaalisesti. Matilda on järkevä, kylmäpäinen, kunnianhimoinen tapakristitty. Hän kestää koettelemukset. Olin siis suunnitellut hänelle sankarittaren roolin lepratarinassa. Johtuu varmaan siitä, että minulla on aika suuri kunnioitus Matildan esikuvaa kohtaan. Kyllä minä Sandraakin kunnioitan, mutta pidän häntä vähän yliherkkänä, tunteellisena ja herkkäuskoisena tyyppinä.

Mutta sitten, loppusuoralla, lupaa kysymättä Sandra kiilasi ohi. Yhtäkkiä hän vain ryösti koko tarinan itselleen. Ja hyvä, että ryösti, koska parempihan tästä stoorista nyt tuleekin.

Voi Sandra minkä teit!

Paikka esittäjälle

Olen urakoinut Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisia silmiä. Luen sitä kuin piru Raamattua ja syynään syitä suosioon. Tavallaan tykkään Pancolin tyylistä, joskin täytyy sanoa, että elämän tässä vaiheessa näin paksujen kirjojen lukeminen koettelee kärsivällisyyttä.

Pancol kehittelee kolmen sukupolven tarinaa, joten hyvin eri ikäiset ihmiset löytävät siitä samastumispintaa. Päähenkilöt ovat nelikymppisiä, mutta heidän lapsillaankin on merkittävä rooli, kuten myös heidän vanhemmillaan, joten periaatteessa voi ajatella, että kaikista noista ikäryhmistä löytyisi lukijoita.

Samalla, kun kirja on aika tavanomaista chicklittiä, siinä sivutaan kulttuurihistoriaa, teologiaa ja filosofiaa, tässä on siis mahdollisuus juonittelujen ja muotikatsausten ohessa saada hiukan yleissivistystä ja aineistoa omien elämänkatsomuksellisten pohdintojen tueksi.

Se ärsyttää, että tässä on taas yksi lukemattomista romaaneista joissa kirjoitetaan romaania. Positiivinen juonne on se, että sisaruksista toinen kirjoittaa romaanin ja toinen esiintyy romaanin kirjoittajana. He tekevät siis vastaavan sopimuksen kuin Tuula Sariola ja Ritva Sarkola. Sariola antoi nimensä käyttöön ja Sarkola kirjoitti kirjat, mutta siitä saatiin täällä Suomessa käräjät aikaiseksi.  Sariola oli anonut ja saanut kirjastoapurahoja, mitä pidettiin siis petoksena, koska hän ei ollut niitä kirjoja kirjoittanut. Muutenkin kaikki olivat kauhean loukkaantuneita tapauksen vuoksi. Luottamus oli petetty ja muuta sellaista mitä en ihan täysin ymmärtänyt.

Krokotiilin keltaisissa silmissä ei tuhrata tämmöisten juttujen kanssa. On selvää, että tarinassa syntyy menestysteos. Käsikirjoitus on mahtava ja sisaruksista kauniimpi ja valovoimaisempi esiintyy mediassa ja myy persoonallaan kirjoja kuin siimaa. Tämä aika odotuksenmukainen ja tavanomainen sekä toisaalta epäuskottava juonikuvio minua vähän rasittaa, vaikka totta kai, tämähän on viihderomaani, joten tottahan asioiden pitää siinä sujua näin lennokkaasti.

Minäkin ehdotin joskus vuosituhannen alussa eräälle näyttelemistä harrastavalle ystävälleni, että lyötäisiin hynttyyt yhteen. Minä kirjoittaisin romaanit ja hän esiintyisi puolestani kirjailijana. Harmi kyllä hän ei suostunut. Ja olin niin lälly, etten pitänyt pintaani ja etsinyt toista parempaa uhria, sillä se olisi voinut olla ihan hyväkin idea.

Mehän elämme sellaista aikaa, että parhaimmin kaikilla aloilla pärjäävät näyttelijät. Näyttelijät tekevät myyvimmät kirjat ja parhaat poliitikotkin ovat näyttelijöitä. Olennaisintahan on pitkään ollut, että miltä asiat näyttävät.

Paikka esittäjälle

Mielenhallintatekniikoita

Huomenta. Kuten kuvasta näkyy olen ulkoistanut oman tulevaisuutta kohtaan potemani kauhun koiraan. Se värisee, vinkuu, piiloutuu, kyyhöttää minun puolestani, joten minä voin keskittyä tekemään rohkeita ja näyttäviä tekoja.

Mutta mistä voisi löytää otuksen, joka kadehtisi minun puolestani, niin ettei minun tarvitsisi myrkyttää ainutkertaisen elämäni kauniita päiviä kateudella.

Kateushan ei kannata, se vie kalatkin vedestä, mutta entä jos on saanut sellaiset eväät, että on kokenut aina jäävänsä paitsi asioista, jotka muille tulevat luonnostaan ihan pelkän olemassaolon perusteella.
Mitä jos on elämässään aina saanut kokea, että syrjitään, koska oma olemus nyt vaan on niin kerta kaikkiaan väärä ja sopimaton ja ajatukset, mielipiteet, maailmankuva, se vasta väärä onkin. Eikä pelkästään väärä, vaan naurettava. Entä jos on aina saanut kokea, että toiset pääsevät etenemään. Toiset ovat suosittuja. Toisille avautuu mahdollisuuksia, mutta minulle avautuu vain ulko-ovi. Joku nyt tietysti ajattelee, että tuo vaan kuvittelee. Juu, se voi olla, mutta kokemus on vahva siitä huolimatta.

Kateus on syväänjuurtunut paheeni. Mielelläni ulkoistaisin kateuden johonkin objektiin, jonka sitten murskaisin. Nlp-tekniikassa harrastetaan sellaista mielikuvien tasolla, mikäli olen oikein ymmärtänyt, mutta se on ihan liian laimeaa minulle. Rippituolissa näitä juttuja tulee käsiteltyä. On helpottavaa, kun voi suoltaa ulos kaikki myrkkynsä kaunistelematta, ja sitten toinen määrää katumusharjoitukseksi pari Ave Mariaa.

Mielenhallintatekniikoita

Romanttinen viihde, uhka vai mahdollisuus?

Runouden ympärillä on pöhinää. Lehtiä julkaistaan, tapahtumia järjestetään. Runoilijat saavat kulttuurisivuilla huomiota. Myös spekulatiivinen fiktio on interaktiivista. Järjestetään tapahtumia, julkaistaan lehtiä, järjestetään koulutusta. Samoin dekkarien ympärille rakennetaan kaikenlaista häppeningiä.

On rasittava tällä tavalla toistaa itseään, mutta jotenkin harmittaa, kun romanttisen viihdekirjallisuuden ympärille ei ole syntynyt mitään samankaltaista.

Aloitteellisin olin, kun yhdessä Tuiman kanssa perustin Hömpän helmet blogin. Jokin Vuodatuksen uudistus poisti blogista sinne suunnitellun ulkoasun ja nielaisi kommentit, mutta jutut ovat edelleen paikoillaan. Voimat näyttävät loppuneen vuonna 2010 jolloin blogi jäi lopulliselta vaikuttavalle tauolle.

Olin eilen hautajaisissa ja siellä minulle ilmoittautui kolme naishenkilöä, jotka toisistaan riippumatta kertoivat lukeneensa kaikki kirjani ja kyselivät, että onko nyt uutta kirjaa tulossa.

(Toisaalta eräs sukulainen tuli siihen surkuttelemaan, että ajattele Kirsti minä en ole yhtään sinun kirjaasi lukenut, vaikka olen kuullut, että sinulta on ilmestynyt jo monta. Kuinka monta sinulta onkaan ilmestynyt. Ajatella, ja minä en ole lukenut yhtään. Olisin voinut vastata, että ajatella, miten monelle ihmiselle sinä olet jo myöntänyt lainaa pankista, mutta minä en ole käynyt kertaakaan hakemassa sinun pankistasi lainaa, voi hyvänen aika sentään. No olisi ihan pöljää sanoa pankinjohtajalle tuollaisia, mutta kirjailijalle voi tulla päivittelemään, että voi sentään, kun sinä vaan noita kirjojasi julkaiset ja minua ei ole yhtään kiinnostanut lukea.)

Mutta siis nuo naiset, jotka lukevat kirjojani, saivat minut taas miettimään.

Välillä haaveilen siitä, että yksinkertaisesti ryhtyisin vain puuhaamaan. Rupeaisin hakemaan rahoitusta ja perustelisin hakemuksia aikuisten lukutaidon ylläpidolla ja työllä sen hyväksi, että kotimainen kirjallisuus voisi olla mahdollisimman monipuolista. Koska on kaikkien etu, jos suomenkielellä ilmestyisi mahdollisimman monenlaisia kirjoja, jotta mahdollisimman monenlaiset ihmiset voisivat löytää heitä kiinnostavia kirjoja.

Haaveilen siitä, että romanttisen viihdekirjallisuuden ympärilläkin voisi olla jotain pientä koulutustoimintaa, tapahtumia, voitaisiin julkaista lehteä jne. Pitäisi tietenkin hyväksyä, ettei romanttiikkaskenessä pyörisi sen isommat rahat kuin runoudessa tai spefissä. Tai että pyörisi jopa pienemmät, koska runoutta tuetaan auliimmin kuin viihdettä, josta ajatellaan, että viihteen kuuluu tulla toimeen omillaan. Ja jopa tuottaa rahaa muun kirjallisuuden tarpeisiin.

Tällä hetkellä myyntitilastoja hallitsevat ulkomaiset nimet. Kotimainen romanttinen viihde on muutaman naisen heiniä. Uusia tekijöitä on tullut, Laura Paloheimo ja Veera Vaahtera nyt ainakin tulee mieleen tyylipuhtaan chicklitin tekijöinä. Ja Kaisa Haataja kalkkunakirjallisuuden edustajina. He ovat pärjänneet markkinoillakin huomattavasti minua paremmin. Sitä voisi tietenkin taas kerran analysoida, että miksi minulla menee niin huonosti, mutta ehkä jätän johonkin toiseen kertaan.

Tämän postauksen pointti on nyt siinä, että huomasin jälleen kerran tietyn sosiaalisen tilauksen. On ihmisiä, jotka työn, levon tai sairauden vuoksi kaipaavat hyvän tuulen kirjoja. Kirjoja jotka viihdyttävät, herättävät tunteita, lohduttavat, rohkaisevat, voimauttavat. Tällaisia kirjoja voi olla monenlaisia, mutta myös romanttisella viihdekirjallisuudella voi olla tämä rooli. Edelleen romanttinen viihdekirjallisuus kuitenkin mataa jossain alhossa. Voisiko sitä hypettää edes hiukan? Kiinnostaako ketään? Olen ihan sillä hilkulla, että voisin alkaa puuhata jotain, mutta ihan yksin en haluaisi ryhtyä. Kaipaisin kumppaneita. Ihmisiä, jotka näkevät tässä tilanteessa mahdollisuuden. Huhuu, onko teitä?

Romanttinen viihde, uhka vai mahdollisuus?

Lempi leiskuu leprassa tänään

Tajusin eilen, että minun pitää kirjoittaa leprapotilaiden seksikohtaus. Lopetin työt tähän oivallukseen.

Onneksi ystävä tuli kylään joten ei tarvinnut ryhtyä siihen heti. Sain hänestä myös syyn osallistua erään indie-kirjan, nimittäin Mielen korvat, murhan kuiske julkkareihin.

Tilaisuus oli pienimuotoinen, kirjoittaja oli tyylikäs mikkihiirikorvineen, harmi etten tullut ottaneeksi kuvaa. Kirjassa on hyviä ideoita ja pidän siitä, että joku minun lisäkseni suhtautuu nuivasti murhaviihteeseen. Mutta muuten kirja vaikuttaa melkoiselta tajunnanräjäytykseltä. Lupasin laittaa sen kiertämään, tämän kirjan kanssa pitää vaan miettiä huolellisesti, että kenelle sen uskaltaa antaa.

Julkkarien jälkeen lähdin juhlimaan ystäväni oleskelulupaa, joka tuli parin vuoden odottelun jälkeen. Ilo kuitenkin notkahti, kun kävi ilmi, että hänen aviomiehensä odottaa omaa oleskelulupaansa edelleen. Tilaisuus oli muutenkin erikoinen, tai ainakin erilainen kuin olin odottanut. Sain mm. kuunnella esitelmän enkeleistä, mikä oli kiinnostavaa. Osallistuin itsekin keskusteluun aktiivisesti. Aloin miettiä pitäisikö tehdä joku enkelikirja. No Lorna Byrneksi en ala.

Tänään kävin vielä laboratoriossa kupattavana. Kilpirauhasarvoni heittelehtivät edelleen ja veikkaan ettei lisääntynyt tyroksiinin rouskutus ole vieläkään ratkaissut ongelmiani. Tohtori soittaa huhtikuun lopulla.

Nyt kello on kohta yhdeksän. Olen juonut kupin kahvia ja aloitan kohta toista. Sitten minun on pakko käydä sen seksikohtauksen kimppuun. Miten se onnistuu potilashuoneen rautasängyssä. Jotain hallitsematonta, hillitöntä, groteskia ja riipaisevaa pitäisi saada aikaiseksi. Minä en ole kovin hyvä sellaisessa, minähän olen romantikko, mutta nyt ei niin kuin olisi kysymys romantiikasta.

Lempi leiskuu leprassa tänään

Välitilinpäätös kloaakkiongelmasta

Kloaakkirottajuttu on edelleen aktuelli. Mitä ihmeen elukkaa tohtori Helme on voinut tarkoittaa puhuessaan kloaakkirotasta. Viemärirotaltahan se kuulostaa juu, mutta en usko hänen tarkoittavan viemärirottaa. Rottia nyt on syytetty kaikkien maailman tautien levittämisestä, tietämätön kansanihminen voisi tietenkin ajatella, että tottamaar rotta lepraakin levittäisi. Mutta tiedemies tietää ettei leprabasilli hyväksy ketä tahansa isännäkseen ja tohtori Helme tuntui olevan hyvin tietoinen tästä asiantilasta.

Perinteisesti on ymmärretty, että ihmisen lisäksi lepraa esiintyy vain yhdeksänvöisessä vyötiäisessä. Nykyään kyllä tiedetään, että lepraa saattaa esiintyä myös joidenkin hiirien jaloissa ja joissakin apinoissakin, mutta nyt on puhe 20-30 luvusta. Helme sanoo vuoden 1937 Seurassa, että ihmisen lisäksi lepraa esiintyy vain ja ainoastaan kloaakkirotassa. Hän siis toistaa silloin vallinneen käsityksen yhdestä ainoasta oliosta joka ihmisen lisäksi kantaa lepraa. Mutta mainitsee tässä yhteydessä nykyihmiselle tuntemattoman elikon.

Jotta menisi sekavaksi, niin sain sellaisenkin tiedon, että vyötiäisen ja lepran yhteys olisi tullut tietoon vasta 70-luvulla. Se ei toisaalta tarkoita, etteikö jotain yhteyttä olisi arveltu jo aiemminkin.

Luulin ensin, ettei vyötiäisellä olisi ollut vielä vakiintunutta suomalaista nimeä tuohon aikaan ja siksi tohtori puhuisi kloaakkirotasta tarkoittaessaan vyötiäistä. Mutta 30-luvun tietosanakirja ainakin tuntee vyötiäisen, joten eikö siitä voisi olettaa, että vyötiäinen olisi ollut tuttu tohtorillekin.

60-luvun tietosanakirjassa kuulemma mainitaan kloaakkieläimet ja tarkoitetaan niillä pussieläimiä. Tämä vihje tuntuu minusta kiinnostavalta. Olisiko 30-luvulla niputettu kaikki pussieläimet ja muut oudot fossiilit yhteen kloaakkirotiksi, ja sitten myöhemmin alettu suhtautua asiaan erittelevämmin ja huomattu että on sellaisiakin kuin vyötiäiset ja erityisesti yhdeksänvöiset vyötiäiset, joka nimenomaan on se otus joka lepraa kantaa.

Tämmöisiin spekulaatioihin menee tolkuttomasti aikaa ja kuitenkin kysymys on vain parista päiväkirjamerkinnästä, jossa lepran johtaja pohdiskelee lepran, ihmisen ja vyötiäisen kohtalonyhteyttä. Haluan välttää räikeitä asiavirheitä, kuten myös ns. anakronismeja, joista Anneli Kanto kirjoittaa. Helpoin olisi pyyhkäistä romaanista pois koko vyötiäis-spekulaatio, mutta kun tämä kirjoittaminen on tämmöistä taiteellista toimintaa ja itsensä ilmaisua, niin en millään tahtoisi.

Minun pitäisi nyt siis jollakin tavalla selvittää mitä 30-luvun tohtori saattoi tietää tästä vyötiäisasiasta, ilman että joudun kahlaamaan läpi koko lääketieteen historian. Onneksi on avuliaita ihmisiä, jotka auttavat.

Välitilinpäätös kloaakkiongelmasta

Lupaan tykätä tekotaiteellisimmastakin kaikkitietävästä harrastajakirjoittajasta

Aiotko osallistua kirjoittajakoulutukseen? Saara Henrikson pohdiskelee postauksessaan kuka on paras vetäjä kirjoittajakurssille. Ihminen, joka on itse kirjailija, vai ihminen, joka on saanut pedagogista koulutusta, kenties jopa koulutettu kirjoittamisen opettajaksi.

Itse olen vetänyt ryhmiä vuodesta 1998. Oma kirjoittajanurani alkoi ilman kursseja. Ei niitä yhdeksänkymmentäluvun alussa vielä niin kovin paljon järjestettykään, ainakaan siellä Punkalaitumen suunnalla missä minä asuin. Kokemäellä kävin yrittämässä ns. Dante-akatemiassa, mutta  eräänä lauantai aamuna olin ainoa, joka tuli paikalle, vetäjääkään ei näkynyt. Kurssi oli siis peruttu ilman, että olin saanut siitä tiedon. Joten jatkoin siis kirjoittamista omatoimisesti.

Oma kiinnostukseni kirjoittajaryhmiin johtuu omasta kirjoittamisestani. Kun en aikanaan päässyt kursseille, minä osallistun niihin nyt, tosin vetäjänä. Lukiessani ja kommentoidessani kässäreitä, mentoroidessani uransa alkutaipaleella olevia ymmärrän mielestäni koko ajan enemmän romaanin kirjoittamisesta ja samalla opin tuntemaan itseänikin, mutta onko tämä hyvä lähtökohta vetää kirjoittajakurssia?

Olen opiskellut ryhmien vetämistä teorian tasolla, myös jotain kirjoittamisen ohjaamiseen liittyviä viikonloppukursseja on takana. Oppaitakin on tullut luettua.

Oma tyylini ei ainakaan sovi kaikille. Olen tuttavallinen, epämuodollinen, suhtaudun tahattoman ironisesti kovin korkeakirjallisiin pyrkimyksiin. Olen lukenut paljon kirjallisuutta elämäni aikana, mutta en ole kirjallisuustieteen tohtori. En myöskään luovan kirjoittamisen tohtori. Mikä ei kaikkien järkeen käy. Minä vaan kirjoitan kirjoja ja se on ollut pääasiallinen ammattini 24 vuotta. Omastakaan mielestäni urani ei ole mennyt kuin Strömsössä, mutta täällä sitä edelleen pyöritään ja heinäkuussa ilmestyy uusi romaani. Ei se ehkä järisytä maailmaa, eikä varsinkaan luovan kirjoittamisen opiskelijoiden maailmaa, mutta minulla on tähtäimessä tienata sillä kuitenkin jotain ja jokainen kirjastolainoista kertyvä 16 senttinen on kotiappäin.

Ryhmien vetäminen kiinnostaa koska minun on itseni ollut niin vaikea olla ryhmässä. Muut ihmiset ovat olleet elämäni suurin kivun tuottaja. Nuorena vietin pitkiä aikoja täysin eristyksissä, ilman ainuttakaan positiivista ihmiskontaktia. Aina kun yritin solmia kontakteja koin tulleeni torjutuksi, loukatuksi. Kävikö niin oikeasti, vai tuntuiko minusta vain siltä, sitä voisi tietenkin pohtia loputtomiin. Ja se oli silloin ja nyt on nyt. Oman kirjoittamiseni myötä 80-luvun lopulta lähtien aloitin joka tapauksessa oman kapuamiseni kohti ihmisten maailmaa ja pääsyä elävien kirjoihin. Minulla oma kirjoittaminen liittyy täysin elimellisesti persoonan kehittymiseen ja vähitellen rakentuvaan kykyyn olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Olen ajatellut, että oma taustani on tehnyt minut aika herkkävaistoiseksi ihmisten suhteen ja siitä on apua ryhmän vetämisessä. Mutta määrätietoiset kirjoittajauraohjukset eivät tyylistäni tykkää, se on tullut selväksi.

Itse en koskaan mieti, että kuka on paras vetämään kirjoittajaryhmiä. Ei kai siihen mitään vastausta olekaan. Oma tyylini sopii joillekin, toisille ei. Olennaista varmaan olisi, että kursseilleni päätyisivät lähinnä ne, jotka sietävät minua. Minä lupaan sietää jokaista, kaikkein tekotaiteellisinta tuubaakin tuuttavaa ylimielistä kaikkitietävää kirjoittajaa jolla on vain taivas rajana. Enkä vain siedä, vaan lupaan myös kiinnostua hänen teksteistään ja yhdessä hänen kanssaan miettiä, että mihin suuntaan niitä voisi kehittää.

Lupaan tykätä tekotaiteellisimmastakin kaikkitietävästä harrastajakirjoittajasta

Voihan kloaakkirotta

Typerää kyllä, mutta juuri tämän vuoden alussa siivosin huushollista 1900-luvun alun suuren tietosanakirjasarjan pois. Kun siis ajattelin, että en tarvitse sellaista vanhentunutta kirjasarjaa, netistähän löytyy kaikki. Muutenkin olen ulkoistanut muistini nettiin.

No nyt sitten juuri olisinkin tarvinnut tuota kirjasarjaa, vaikka eihän siitä ole varmuutta, että se olisi tuonut avun tähän dilemmaan, mutta olisin voinut edes yrittää. Luin lehtiartikkelia vuodelta 1937 ja siinä puhuttiin kloaakkirotasta. Piti siis vain äkisti tarkistaa, että mikä otus se semmoinen on. Minulla on kyllä oletus, mutta pitäähän nyt jokin varmistus saada omille luuloille, ei sitä sovi kirjailijan ihan mitä tahansa huttua kirjoittaa ja syöttää herkkäuskoisille lukijoille totena.

Kaikkitietävä netti tietää kyllä mikä on kloaakki, mutta kloaakkirottaa se ei tunne.

Miksi on aina niin, että kun heittää pois jotain, mitä ei ole tarvinnut vuosiin, niin heti sitä sen poisheiton jälkeen tarvitsee.

Kloaakkirotta, kloaakkirotta, tunteeko joku?

Voihan kloaakkirotta

Henkisesti kirkastunut

Tein pienimuotoisen taustatutkimus-ja virkistyturneen suunnalla Orivesi, Velkeakoski, Sastamala, Anttoora, Alastaro.

Normaalisti taustatutkimus kai tehdään ennen kirjoitustyöhön ryhtymistä, mutta minulla on lepraromaania kasassa jo hyvää vauhtia kolmatta sataa liuskaa. Nyt siihen tuli uusi henkilö, muuan leprapotilas, päähenkilö Matildasta tulikin sivuhenkilö ja pääosaan nousi hänen sisarensa Sandra.

Harmittaa, kun työprosessi etenee niin sekavasti, mutta näillä mennään. Huomenna jatkuu kirjoitustyö.

Henkisesti kirkastunut

Maailman syntipukit, liittykää yhteen

Antti Heikkilä avautuu, hänen äitinsä oli vaarallinen ihminen.

En ole lukenut Heikkilän kirjaa, enkä muutakaan kirjaa, jossa avaudutaan narsistisesta ex-puolisosta, isästä, äidistä, pomosta, omasta masennuksesta, purnutista, vaikeasta elämänkohtalosta, jonka on aiheuttanut vaikea lapsuus, nuoruus, koulu, työ, ylipäätään elämä maailmassa, jossa muut ihmiset ovat tietämättömiä, tyhmiä, ilkeitä, suorastaan pahoja tai sitten vain eivät olleet riittävän hyviä ymmärtääkseen kirjan herkkää kirjoittajaa.

Eihän se tietenkään minulta pois ole, jos ihmiset elämäkerroissaan sättivät elämänsä ihmisiä. Eikä ole pois minulta sekään, että lehdet tekevät heistä juttuja, ja ihmiset ostavat kirjaa. Hyvähän se on, että kirjoja menee kaupaksi, nyt kun siis tässä markkinataloudessa eletään.

ET:n lukijoiden joukossa on varmaan paljon äitejä. Mietin mitä he mahtavat miettiä lukiessaan juttua. Ehkä he miettivät jotain tämmöistä. Aijaa, Antti Heikkilän äiti oli vaarallinen ihminen, onpas järkyttävää. Onneksi minä en ole sellainen äiti. Minä olen lasteni paras kaveri. On se vaan kamala, kun maailmassa on tuollaisia vaarallisia ihmisiä kuin Antti Heikkilän äiti. Mutta hienoa, että pojasta tuli niin menestyksekäs, vaikka äiti oli niin vaarallinen.

Kun Antti Heikkilän äiti on vaarallinen ihminen, niin minun ei tarvitse miettiä, että olenko minäkin mahdollisesti vaarallinen ihminen. Siksi tämmöiset jutut ja kirjat ovat varmaan niin suosittuja. Me tykkäämme lukea paljastuksia ikävistä ja vaarallisista ihmisistä, koska ne ovat aina jotain muita, kysymys ei koskaan ole meistä. Kirjat eivät johdattale meitä itsetutkiskeluun, vaan ne johdattavat meitä tutkimaan muita. Onneksi minä en ole tuollainen ihminen. Kukas niin sanoikaan, ai niin, se fariseus.

Maailman syntipukit, liittykää yhteen