maanantai 20. kesäkuuta 2016

Voiko pihtipolvet antaa anteeksi?

Erilaisilla hyvinvointisivuistoilla puhutaan usein anteeksiantamisesta. On tärkeä antaa itselleen anteeksi. Olen välillä miettinyt, että mitä se oikein on. Sitäkö, että ihminen rikkoo itseään vastaan, sortaa itseään ja antaa itselleen anteeksi sen mitä on itselleen tehnyt.  Minä voisin esimerkiksi antaa itselleni anteeksi sen, että söin taas liikaa.

Joissakin jutuissa saatetaan joskus astua askel edemmäksi. Puhutaan siitä, että on tärkeä antaa anteeksi myös niille, jotka ovat tehneet meille jotain pahaa. Sivustoilla neuvotaan
että anteeksi antaminen on tärkeää oman itsen vuoksi, ihmisen on oman hyvinvointinsa vuoksi päästettävä irti ikävistä ihmissuhteista. Anteeksiantaminen on siis tässä ajatusmallissa lempeää irrottautumista haavoittavista suhteista.  Anteeksiantaminen on tärkeää ihmisen oman hyvinvoinnin vuoksi. Sillä ei ole ontologisia ulottuvuuksia. Ei mietitä onko olemassa sellaista asiaa kuin anteeksiantamus, ja kuka antaa anteeksi asiat, jotka ovat tietyllä tavalla anteeksiantamattomia. Sanotaan nyt vaikka murhattu ja murhaaja. Heidän välisensä anteeksiantamuksen mahdollisuus. Mitä se on, miten se toteutuu. Tarvitaanko sitä. Kuuluuko murhaajan edes saada anteeksi. Voiko murhaajakin antaa itselleen anteeksi? Monen mielestä ei. Ainakin jos on tehnyt jotain kauhistuttavaa, kuten raiskannut ja tappanut lapsen, niin sitten vaan hirteen mielellään.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että ihmiset oppivat antamaan asioita itselleen anteeksi, yritän itsekin opetella sitä. En vastusta sitäkään, että annetaan anteeksi muille ihmisille, vaikka nämä eivät anteeksi pyydäkään, eikä asiaa koskaan käsitellä yhdessä millään tavalla. Tätä harjoittelen itsekin. Elämä tuo vastaan kaikenlaista väkeä, monesti tulee loukatuksi ilman, että loukkaaja koskaan tunnustaa tai tunnistaa tekoaan. Ei siinä ole mitään muuta järkevää tietä kuin irrottautua, antaa anteeksi, jatkaa matkaa.

Mutta huomaan, että aika vähän puhutaan ja opastetaan ihmisiä pyytämään anteeksi. Mikä on vähän harmi. Anteeksi antamiseen tulee ihan toinen tvisti jos kohtaa ihmisen joka pyytää anteeksi ja joka katuu tekoaan. Tarkoitan nyt ihmissuhteita, jotka eivät ole patologisia narsistin ja narsistin uhrin välisiä ihmissuhdepelejä, tai vastaavia.

Olen alkanut miettiä, että osaanko pyytää anteeksi. Anteeksi voi pyytää  vain se joka tunnistaa tehneensä väärin.

Minun ikäluokkani on varmaankin enimmäkseen saanut sellaista kasvatusta, johon on kuulunut anteeksipyytäminen. Muistan lapsuudesta tilanteita, joissa minut on kasvatuksellisessa tarkoituksessa pakotettu pyytämään anteeksi jotain, missä en ole kokenut toimineeni väärin. Sellainen on jäänyt pitkäksi aikaa mielenpohjalle kaivelemaan. Ehkä näin on muillakin. Itsekin olen lähes koko aikuisen elämäni elänyt siinä ajatuksessa, ettei kannata pyydellä anteeksi. On toimittava niin kuin parhaaksi näkee ja jos siinä joku sitten loukkaantuu niin omapa on häpeänsä.

Meidän kulttuurissamme näyttäisi siis painottuvan pyrkimys opetella antamaan anteeksi, sekä itselle, että muille. Ja tämä tapahtuu niin, ettei muilta edellytetä anteeksipyytöä, paitsi jossain poikkeustapauksissa. Emmekä me itsekään velvoita itseämme kovin paljon pyytelemään anteeksi, paitsi jos tönäistään jonossa toista tai muuta sellaista, niin kohteliaisuus edellyttää sanan anteeksi tuntemista ja lausumista ääneen.

Anteeksi pyytämisen kulttuuri vaikuttaa mielestäni vähän alikehittyneeltä. Meillä on kyllä aika vahvaa anteeksipyytelyn kultturia. Ihmiset siis pyytelevät anteeksi sitä että ovat liian lihavia, rumia, tyhmiä, haisevat hieltä, eivät ole lukeneet uusinta Finlandia-voittajaa tai syövät liikaa suklaata ja juovat liikaa viinaa. Ihmiset siis syyllistyvät neuroottisesti yhdestä jos toisestakin tyhjänpäiväisestä asiasta. Ja häpeävät sitä, että ovat niin puutteellisia. Tämä häpeä ja tyhjänpäiväisistä asioista syyllistyminen muodostavat modernin ihmisen ympärille hyllyvän ameebamaisen suojakuoren, joka tehokkaasti estää häntä kysymästä itseltään, että olenko oikeasti syyllinen johonkin pahaan tekoon. Lisääntyykö pahuus maailmassa sen vuoksi, että minä teen jotakin tai olen tekemättä jotakin. Ihmiset eivät yleensä ottaen tunnu jaksavan miettiä oikeita syyllisyyskysymyksiä, koska heidän voimansa menevät siihen, että he taistelevat neuroottisen syyllistymisentunteen kanssa ja pyrkivät antamaan itse itselleen anteeksi jotain, missä ei edes ole mitään anteeksiantamista. Mikä on pelkkää ihmisyyttä. Kuten pihtipolvet ja ylipaino.

Share/Bookmark

12 kommenttia:

  1. Aikamoista vyyhteä selvittelet. Oma kokemukseni on, että Suomessa pitkään vallinnut häpeäkulttuuri on vienyt pohja todelliselta oman syyllisyyden kohtaamiselta.

    Nyt siitä kaikesta vapaudutaan oikein urakalla, eikä siksi saa enää yhtään syyttää ketään. Tehdään hartiavoimin töitä, ettei kukaan vain joudu syyllistymään.

    Toisaalta poliitikoilta sun muilta julkisilta henkilöiltä penätään julkisia anteeksipyyntöjä milloin mistäkin.

    Henkilökohtaisesti olen kokenut, että ihmisten on hyvin vaikea kohdata ja kestää omaa syyllisyyttään. Ja kiertoteitä onkin runsaasti tarjolla. Ihminen osaa usein selittää asiat itselleen ja muille parhain päin.

    Miten vapauttava kokemus voisi olla se, että kerrankin myöntäisi: olen toiminut väärin.

    Elli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Elli kiitos kommentista! Nimenomaan se vapauttaa, kun myöntää syyllisyytensä. Ja se taas auttaa erottelemaan noita oloja niin ettei tarvitse neuroottisesti kantaa kaikesta syyllisyyttä, ainoastaan niistä asioista joihin on oikeasti syyllistynyt

      Poista
  2. Aito todellinen syyllisyys muuttaa ihmistä. Tulee tietoiseksi tekonsa seurauksista. Tätä itsetutkiskelua eivät kaikki jaksa (tai osaa tai halua) harjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai kenties eivät myöskään uskalla. On pelottavaa muuttua.

      Poista
  3. Mielestäni hyvin sanottu, että anteeksi pyytämisen kulttuuri on meillä alikehittynyttä.

    Nykyään puhutaan paljon armollisuudesta ja etenkin tuosta itse itselleen anteeksi antamisesta. Mutta miten on silloin, kun ihminen ihan oikeasti tarvisi armoa? Toisinaan vaikuttaa siltä, että ihmisillä on paljon patoutunutta vihaa, jonka he sinkoavat ilmoille kun sopiva maalitaulu löytyy. Tämä tulee minulle mieleen aina evankeliumitekstin pääsiäisen tapahtumia kuvaavassa jaksossa, jossa kansa huutaa "ristiinnaulitse!!". Ihmisillä on myös merkillinen veren jano.

    Lähimenneisyyden esimerkkinä tulee mieleen Alexander Stubb, joka ei millään meinannut saada anteeksi sitä, että oli heittänyt hatusta väärän prosenttiluvun. Hänen asemansa tietysti vaikutti tilanteen jyrkkyyteen. Oli äärettömän kiinnostavaa seurata psykologisesta kulmasta tapahtumien etenemistä.

    Kirsti, blogipostauksesi herättävät aina tavattomasti ajatuksia, siksi tämä pitkä pohdinta. Hienoa, että jaksat stimuloida meidän lukijoiden aivosoluja! Hyvää kesää, Sanni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanni! Tätähän jaksaa tehdä, koska saan niin hyviä kommentteja palkaksi. Stubb on tosiaan kiinnostava esimerkki. Hän näyttäisi myös varsin yllättävästi olevan aika hyvä häviäjä, joka on todella harvinainen ominaisuus ihmisessä. Olen aina suhtautunut häneen epäluuloisen negatiivisesti, mutta tappionsa hetkellä hän yllätti minut.

      Patoutunutta vihaa tosiaan on liikkeellä paljon, ja oletan sen johtuvan ainakin osittain siitä, että asioita ei kohdata ja käsitellä, vaan viihteellä ja toisaalta erilaisilla pintapuolisilla mielenhallintamenetelmillä yritetään ikään kuin luistella elämän läpi. Välillä kuppi sitten kiehahtaa. No tämä on pintapuolinen analyysi, jota ehkä pitäisi pohdiskella ja perustella paremmin.

      Poista
  4. Osuvasti todettu, että ihmisillä on "veren jano". Mikä lie alkukantainen mekanismi ihmisissä? Vai tekeekö elämä meistä sellaisia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se kyllä näyttäisi olevan aika synnynnäinen ja universaali. Olen myös sitä hämmästellyt kuinka vahvana syntipukkiajattelu elää meidän aikanamme. Siis tuo alkukantainen ajatus, että yhteisö lataa syntinsä eläimen kannettavaksi ja tappaa eläimen, tai ajaa erämaahan kuolemaan. Ja näin vapautuu hetkeksi pahaata. Kunnes pahaa taas kertyy ja pitää hankkia uusi syntipukki. Tämä metodi elää ja voi hyvin, tosin vaihtelee ihmisryhmittäin, että kuka milloinkin nähdään sopivana syntipukkina.

      Poista
  5. Otsikkosi sai minut suuren huvituksen valtaan! Se johti ajattelemaan anteeksiantoa uskonnollisessa kontekstissa, jossa armo ja anteeksianto ovat vastauksia kaikkeen, kuin lappu jonka voi liimata asian kuin asian päälle ja sitten se on kunnossa.

    Kuitenkin suurempi ongelma on minusta siinä, että synnintunnusta ja anteeksiantoa käytetään tilanteessa, johon se ei kuulu. Eli hieman otsikkoosi viitaten, voiko pihtipolvetkin saada anteeksi, voiko oman ominaislaatunsakin saada anteeksi, pitääkö itseään pyytää anteeksi? Siis pointti, voiko ihminen ajautua vääränlaiseen anteeksipyytelemisen kierteeseen ja voidaanko uskontoon pohjautuvaa armahdusta tarjota liian nopeasti lääkkeeksi asiaan kuin asiaan, vaikka oikeasti pitäisi pysähtyä selvittämään mistä asiassa on kyse. Arja

    VastaaPoista
  6. Hei Arja! Minusta anteeksi annon tarjoaminen lääkkeeksi huonoon oloon ei kuulu uskonnolliseen kontekstiin muuten kuin väärinkäytöksenä tietämättömyytenä tai huonolaatuisena sielunhoitona. Olennaista mielestäni on kyky erottaa asiat. Tunnistaa syyllisyys silloin kun sitä on eikä sotkea ns puuroa ja vellejä kuten niin usein tapahtuu.

    VastaaPoista
  7. Kylhän isolta osalta ihmisistä on koko anteeksiantamisen tai pyytämisen konteksti täysin hukassa, sitä ei yksinkertaisesti ole. Syy voi olla kokemuksellinen, ei ole kasvanut sellaiseen, mutta luulen että isompi syy on, että siinä pitäisi tunnustaa jonkin sortin virheellisyyttä. Sen seurauksena sitten meillä on paljon aikuisia, jotka käyttytyvät ihan samoin kuin Kätyrit elokuvien lapsi, joka pidättää hengitystään kunnes saa tahtonsa läpi.

    Aikuissovelluksena se on mykkäkoulua, yhteydenpidon lopettamista, haukkumista, mutta etenkin sitä, ettei omassa toiminnassa suosututa näkemään mitään virheitä. Syntyy tällainen kädet puuskassa oleva aikuinen, joka selittää ettei hän yhtään ymmärrä. Kyllä hän ymmärtää, mutta odottaa sitä, että asiat ratkeavat ja laukeavat itsestään, siten ettei itse anna periksi mistään, koska se on se tyyli millä hän on oppinut hoitamaan tilanteen. Mikään ei tietysti näin muutu, joten kohta ollaan samassa tilanteessa, jos vielä yhteen tullaan, yhdessä ollaan.

    Tämähän on nyt muotia, että pitää olla itselle kiltti ja anteeksiantava, mutta samoin kuin sinä en oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Ihminen on kuitenkin niin rakennettu, että helposti hetkellinen kovuus itseään kohtaan tuottaa sen kiltteyden. Hyöty kun ei siitä tule heti, kun lopettaa donitsien syömisen mutta se tulee myöhemmin jne. Jatkuvasti donitsien syömisensä itselleen anteeksi antava ei ole itseään kohtaan oikeasti kiltti. Tosin onhan siitä se hyöty, ettei paineet eli stressi kasva kilojen mukana, kun kovasti myötäsukii itseään. Kenties jopa liittyy johonkin läskiyhteisöön ja kerhotoimintaan.

    Sellainen aivan oleellinen hyötyhän siitä on, että kun antaa anteeksi sille, joka on tehnyt itselle jotain ikävää. Siis antaa anteeksi ihan itsekseen sille toiselle ilman, että se tai itse pyytää on se, että saattaa kuitenkin kuvitella, että se vääryyttä tehnyt kokee tehneensä väärää. Oikeastihan se menee usein niin, ettei se toinen ymmärrä mitään väärää tehneensä. Esimerkiksi jos ääneen sanoisi sille toiselle, että annan anteeksi sinulle, niin sitten se toinen pyytäisi selittämään että minkä ja sitten kun olisi aikansa selittänyt se kertoisi, ettei hän yhtään ymmärrä, ei hän mitään ole tehnyt. Ja sittenhän sen toisen vasta haluaisikin kuristaa.

    Syinä kyllä sekin, ettei se toinen välttämättä ole edes tavoitettavissa kuten rikoksissa. Ehkä se ulkopuolisin silmin tuntuu sietämättömältä, että esim. raiskattu antaa anteeksi raiskaajalleen, mutta se raiskattuhan siinä on se, jonka pitää jatkaa elämäänsä kokemastaan vääryydestä huolimatta. Kyllä se vaan on raskasta elämää, jos jotain itselle tehtyjä vääryyksiä hautoo vuodesta toiseen. Anteeksiannossahan on mukana suloista unohdusta.

    Mutta vaikea on aihe. En ihmettele että sinulla muutama kirjoitusmerkki meni.

    VastaaPoista
  8. Hei Marko, kiitos pohdiskelustasi! Donitsien syöminen on hyvä esimerkki. Tällaisessa yhteydessähän meidän kulttuurissamme puhutaan anteeksiannosta useimmin. Mutta pitääkö donitsien syöminen antaa anteeksi, se on toinen juttu. Onko se ylipäätään asia joka kuuluu anteeksipyytämisen ja antamisen piiriin. Keneltä pyydetään ja kenelle annetaan anteeksi, kun syödään donitseja. Ja mitä siitä seuraa. Ja se on ihan totta, että turha on ryhtyä kenellekään sanomaan, että annan sinulle anteeksi tuon mitä teit, koska yleensä ihminen ei tajua, eikä tunnusta mitään tehneensä, vaan loukkaantuu sydänjuuria myöten siitä, että häntä tällaisilla syytöksillä loukataan.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!