Pelästyin liivimyyjää

En ihan ymmärrä mistä se johtuu mutta inhoan rintaliivejä, joissa on hakaset. Tykkään mallista, jonka voi kiskoa pään yli. Minulla on ollut tietty urheilurintsikkamerkki, joka on ollut mieluisa, mutta nyt sellaisia ei enää valmisteta.

Poikkesin arvovaltaisen turkulaisen kauppaliikkeen liiviosastolle katselemaan urheilurintsikoita. Pirtsakka myyjä siihen heti tarjoamaan apua. Sanoin että näitä urheilujuttuja tässä katson. Hän halusi tietää, mitä liikuntaa harrastan. Minä sanoin, että käytän tämmöisiä muuten vain. Hän sanoi, ettei urheilurintaliivejä kannata käyttää muuten kuin urheilussa. Koin sen moitteeksi. Sitten hän halusi tietää kuppikokoni. Minä pakenin paikalta.

Tiedän, että jo lapsesta lähtien tyttöjä kasvatetaan siihen, että he reippaasti ja kakistelematta ilmoittavat kuppikokonsa liivimyyjälle. Minuakin on kasvatettu siihen. Mutta en muista koskaan tunteneeni itseäni yhtä häväistyksi kuin seistessäni erään porilaisen liivikaupan sovituskopissa yläruumis paljaana, äitini pitäessä vieressä vahtia ja myyjän arvioidessa kuppikokoani. Olin silloin kolmetoista. Päätin, että mikäli vain minusta riippuu, tämä ei tule toistumaan.

Olenkin sen jälkeen ostellut rintaliivini sellaisista kaupoista, joissa myyjät eivät tule kysymään kuppikokoani. Siksi olen salaa saanut pitää urheilurintaliivejä myös niinä päivinä joina en urheile, ja tätä syntiä olen salaa harrastanut jo toistakymmentä vuotta.

Mutta eniten minä kyllä nytkin ihmettelen omaa psyykenrakennettani. Mistä johtuu, että viaton, palveluammatissa toimiva tissienkyttääjä tuntuu minusta niin ahdistavan uhkaavalta olennolta? Miksi hän sai minut tuntemaan, ettei minulla oikeasti ole oikeutta käyttää urheilurintaliivejä?

Pelästyin liivimyyjää

Tarina lähtee ihmisistä

Mikäli muistan oikein, urani alkuvaiheissa oma elämä ja kirjoittaminen olivat selkeästi erillään, olkoonkin ettei minulla siihen aikaan ollut elämää. Asuin maalla, en tavannut ketään. Vaikka kai koiran kanssa ajeleminenkin oli elämää. Oli kirjoitustyö, joka eteni aika vaivattomasti, niin minä sen ainakin nyt muistan. Yleensä oli yhteen mennessä iltapäivällä jo kymmenen liuskaa kasassa, mitä pidin normina, ja normi oli jäänyt päälle Mika Waltarilta, tyhmää sinänsä. Yhdeltä alkoi vapaa-aika ja se oli selkeästi erillään kirjoittamisesta.

Mutta nykyään kirjoittaminen sotkeutuu elämääni ja elämäni kirjoittamiseen. Kaikki on yhtä mylläkkää. Joku ihminen alkaa vaivata ajatuksiani ja hups vaan, seuraavaksi huomaan että hänhän on ilmestynyt käsikirjoitukseeni.

Sinänsä kaikki kirjani ovat muistaakseni syntyneet ihmisten ympärille. Toisin sanoen jossain olen törmännyt ihmiseen, vaikka ihan vilahdukselta, hän on alkanut pyöriä mielessä ja lopulta olen kehitellyt ympärille tarinan. Mutta alkuperäinen ihminen on ollut pelkkä kimmoke, ja lopputulos on erkaantunut alkuperäisestä mallistaan. Nyt minusta tuntuu, että työtyylini on muuttumassa. Todelliset kiinnostavat ihmiset saavat yhä suuremman osan sinänsä täysin kuvitteellisissa jutuissa. Pistän heidät vain erilaisiin tilanteisiin ja alan miettiä mitä heille niissä tapahtuu.

Mutta on jotenkin kummallista sitten, kun tapaan näitä ihmisiä ja huomaan, että tosiaan, hehän ovat oikeita ihmisiä, elävät jossain muuallakin kuin minun tietokoneeni tiedostoissa.

Tarina lähtee ihmisistä

Raha vai henki

Turun sanomissa oli juttu eilisistä julkistusjuhlista. Nopealla silmäilyllä en koko sivun jutusta erottanut monta sanaa kulttuurista, vaan tilan vei sponsorien esittely. Kun siis puhutaan koko vuoden jatkuvasta kulttuuritapahtumien sarjasta, olennaisinta on, että Finnair sponsoroi.

Elettiinpä nousukautta tai lamaa, nykyisessä uskomusjärjestelmässä kaikki riippuu hänestä jolla on rahat taskussa. Äkkiä katsoen asia ehkä onkin niin. Mutta toisaalta finnairit ja muut eivät saa sponsorirahoilleen katetta ilman ruohojuuritason uurastavia kulttuurintuottajia. Joten kumpi lopulta ratkaisee, raha vai henki?

Raha vai henki