Olenko vähän aasi ihaa

Kuulin tänään, että Reetasta tehdään toinen painos. Ilahduin ensin, mutta sitten heti ilahtumisen perään tuli ajatus: eihän se toisen painoksen tekeminen mitään ratkaise, se pitäisi saada myös myytyä.

Ilahtumisen ja huolestumisen välillä oli ehkä noin viisi iloista minuuttia.

Sitten jatkoin syksyllä ilmestyvän kirjan editointia ja takaraivossa tykytti: mitä järkeä tässäkin, ei kukaan ymmärrä kuitenkaan. Muita kehutaan, minua ei koskaan. Minä vain raadan ja ihmiset pitävät minua pilkkanaan. Kirjoistani tehdään vessapaperia, nimeni tallataan lokaan.

Ja miksi minun pitää aina kirjoittaa näin tyhmistä aiheista? Entä jos tosiaan olen huono kirjailija, tai keskinkertainen, mikä on vielä kamalampaa, ja tyhmien aiheiden valinta on juuri osoitus huonoudestani.

Miksi mietin tällaista juuri nyt, kun kahdesta kirjastani on tulossa toinen painos ja novellini lähtee valloittamaan Venäjää? Minunhan pitäisi puhkua voitonriemua.

Niin, sitä Arkangelin matkaakin olen alkanut miettiä. Tiistaina 22.2 olisi lähtö, ja takaisin kotiin pääsisin vasta sunnuntaina 27.2. Mutta voiko tällainen ihminen lähteä mihinkään, kun jo pelkällä helsinkireissulla huomasin riutuvani koti-ikävässä ja minulla oli sentään halinalle mukana.

Olenko vähän aasi ihaa

Elävää elämää

Jokin aika sitten kauhistelin täällä teatteriesitystä, joka kestää neljä ja puoli tuntia ja olin sitä mieltä, etten pystyisi istumaan niin kauaa paikallani ottamassa vastaan. Mutta eilenpä illalla pääsin osalliseksi kokoukseen, joka kesti neljä ja puoli tuntia! Ja koko ajan tuntui pahalta. Eikä se ollut teatteria, vaan todellisuutta.

Opin taas paljon ihmisluonnosta. Esimerkiksi sen, että kun ihmisellä on paha olla, kun hän tuntee tehneensä virheen ja häntä ottaa aivoon ihan älyttömästi, niin silloin on pakko löytää syntipukki vaikka kiven silmästä.

Sitten vaan vängätään ja vängätään, että miksi ei jo alunperin tehty niin ja näin. No ei tehty, kun ei tiedetty. Eikä tiedetty, kun ei voitu tietää. Mutta joidenkin mielestä olisi vaan pitänyt voida tietää. Sitten kolmekymmentä ihmistä istuu neljä ja puoli tuntia puimassa laskua, joka on kokonaismenoista parin prosentin luokkaa.

Eilisestä kokouksesta saisi kyllä hienon näytelmän. Ensin ihmiset purkavat kiukkua, ja lopuksi viime hetkillä hierotaan kompromissi, joka on aika lähellä sitä päätöstä joka alunperinkin tehtiin joskus pari kuukautta sitten.

Elävää elämää

Rujoa Suomi-kuvaa ja väkivaltaa

Finlandia ehdokkaat on julkistettu.

Raadin puheenjohtaja marisi sitä miten romaaneissa on tätä nykyä harmillisen usein väkivalta- tai jännitys-juoni ja hän kommentoi seulontaurakkaansa näin:

"Ei toisin sanoen uskota kirjallisuuden olevan kiinnostavaa muuten kuin viihteen kaavoja noudattaen. Tämä tekee niistäkin kirjailijoista, jotka voisivat puhua meille merkittäviä asioita nykyihmisestä ja hänen maailmastaan, kaupallisen viihdytyskoneiston osia."

Jos raadille olisi tarjottu myös naisten lukuromaaneja olisi rujo Suomi-kuva voinut yllättäen saada lisää sävyjä, mutta niin törkeä ei kukaan varmaankaan ole, että tarjoaisi arvovaltaisen raadin tutkailtavaksi suloista hömppää.

Mikä minua tuossa kommentissa ihmetyttää on se, että miksi kaupallisen viihdyskoneiston osana oleminen on niin turmiollista. Minä nimittäin olen ajatellut, että myös valtakunnallisen piiripienipyörii apurahakoneiston marionettina oleminen voi olla joskus aika tuhoisaa. Kirjailijat jotka voisivat puhua meille merkittäviä asioita nykyihmisestä ja hänen maailmastaan eivät sitä tee, koska heidän pitää miellyttää erilaisia raateja joilla on perverssi intohimo tylsiin tarinoihin.

Rujoa Suomi-kuvaa ja väkivaltaa

Pelästyin liivimyyjää

En ihan ymmärrä mistä se johtuu mutta inhoan rintaliivejä, joissa on hakaset. Tykkään mallista, jonka voi kiskoa pään yli. Minulla on ollut tietty urheilurintsikkamerkki, joka on ollut mieluisa, mutta nyt sellaisia ei enää valmisteta.

Poikkesin arvovaltaisen turkulaisen kauppaliikkeen liiviosastolle katselemaan urheilurintsikoita. Pirtsakka myyjä siihen heti tarjoamaan apua. Sanoin että näitä urheilujuttuja tässä katson. Hän halusi tietää, mitä liikuntaa harrastan. Minä sanoin, että käytän tämmöisiä muuten vain. Hän sanoi, ettei urheilurintaliivejä kannata käyttää muuten kuin urheilussa. Koin sen moitteeksi. Sitten hän halusi tietää kuppikokoni. Minä pakenin paikalta.

Tiedän, että jo lapsesta lähtien tyttöjä kasvatetaan siihen, että he reippaasti ja kakistelematta ilmoittavat kuppikokonsa liivimyyjälle. Minuakin on kasvatettu siihen. Mutta en muista koskaan tunteneeni itseäni yhtä häväistyksi kuin seistessäni erään porilaisen liivikaupan sovituskopissa yläruumis paljaana, äitini pitäessä vieressä vahtia ja myyjän arvioidessa kuppikokoani. Olin silloin kolmetoista. Päätin, että mikäli vain minusta riippuu, tämä ei tule toistumaan.

Olenkin sen jälkeen ostellut rintaliivini sellaisista kaupoista, joissa myyjät eivät tule kysymään kuppikokoani. Siksi olen salaa saanut pitää urheilurintaliivejä myös niinä päivinä joina en urheile, ja tätä syntiä olen salaa harrastanut jo toistakymmentä vuotta.

Mutta eniten minä kyllä nytkin ihmettelen omaa psyykenrakennettani. Mistä johtuu, että viaton, palveluammatissa toimiva tissienkyttääjä tuntuu minusta niin ahdistavan uhkaavalta olennolta? Miksi hän sai minut tuntemaan, ettei minulla oikeasti ole oikeutta käyttää urheilurintaliivejä?

Pelästyin liivimyyjää

Vaihdevuosia

Jouduin eilen ammatilliseen kriisiin. Itkin muutamia tunteja ensin hiljaa itsekseni ja sitten kun mieheltä alkoi herua myötätuntoa, itkin ulvomalla. Sattui vain niin monta pientä ikävää asiaa ja uutista perätysten, mutta voi olla että vaihdevuosillakin oli osuutensa asiaan. Varsinkin, kun oikeasti ei ole kysymys mistään uutisista, koska kyllähän minun kirjoistani jokainen asiantunteva kulttuuri-ihminen lukemattakin tietää että ne ovat roskaa.

Jostain syystä vain on niin, että kun saa taas kuulla, että lukematta kirjaa on tehty tällainen johtopäätös, se kirpaisee.

On myös niin, että joidenkin vanhojen ystävien mielestä minusta on tullut omituinen. Olen kiinnostunut kummallisista asioista, puhun hassuja, enkä ole enää sellainen normaali ihminen kuin joskus aikaisemmin. Enkä minä silloinkaan ollut ihan niin normaali kuin olisi voinut toivoa. Sellaisestakin tulee vähän outo olo, koska tuntuu hankalalta nähdä niin hämmästynyt ja vähän kauhistunut ilme ystävän kasvoilla. Silloin joutuu kysymään itseltään, että haluanko tosiaan olla hullu ja onnellinen, vai olenko sittenkin mieluummin tervejärkinen ja normaali ja onneton. Koska minulla se jako tuntuu menevän näin. Jos elän niin kuin ihmiset keskimäärin, se tuottaa minulle ahdistusta ja lopulta masennun.

Jouduin eilen myös pyytämään tuttavalta apua eräässä minulle hankalassa sähköpostilaatikoiden luomiseen liittyvässä asiassa, mutta hänen oli mentävä tekemään munavoita ensin. Itkin sitäkin pitkään, joten joo, kaipa tämä jotain vaihdevuosivaivaa on.

Nyt olen mökillä. Vieraat nukkuvat vielä. Olen juonut jo kaksi mukillista murukahvia. Lasken juoneeni eilen kuusi annosta alkoholia. Olutta, siideriä, viskiä ja jotain karvasmantelilta tuoksuvaa kahvilikööriä, mikäli oikein ymmärsin. Tänään pitäisi heitellä polttopuita liiteriin, niin että ensi keväänä olisi kuivia puita ja voisi taas lämmittää mökkiä.

Aamulehdestä soitettiin ja pyydettiin lupaa lainata äskeistä vanhuspostausta. En ole laskenut miten monta kertaa oikeat mediat ovat halunneet lainata blogikirjoitustani, aika monta. Ihmeellistä, että näin mielenkiintoinen bloggaaja edes pystyy kirjoittamaan niin mielenkiinnottomia kirjoja kuin kirjoittaa.

Vaihdevuosia

Havainto

Eikö ole kummallista, että ihmiset elävät elämäänsä siitä oletuksesta käsin, että kaikki jatkuu samana maailman tappiin asti. Että me olemme aina tässä, tekemässä näitä samoja asioita joita nytkin teemme, ja ihmiset jotka ovat meille tärkeitä, ovat myöskin tässä ja heidänkin elämänsä jatkuu samana maailman tappiin asti. Koko ajan me kuitenkin näemme millä tavalla muiden ihmisten maailmat järkkyvät. He sairastuvat, menettävät omaisuutensa, kuolevat. Heidän elämänsä muuttuu, kaikki turvallisuus riisutaan pois ja jäljelle jää pelkkä hauras olemassolo, matka jonka päämäärä ei ole kenenkään tiedossa, mutta me vain jatkamme niin kuin ennenkin. Jokin turvallisuuden harha ympäröi meitä, mutta ehkä se on välttämätöntä.

Havainto

Tytötkin on tuhmia

Lehdessä oli pieni uutinen siitä kuinka kolmen murrosikäisen tytön porukka oli pahoinpidellyt ja raiskannut tytön, joka oli aikaisemmin kuulunut samaan kaveriporukkaan, ja jonka kanssa oli tullut riitaa. Tyttö oli huumattu diapamilla, sitten häntä oli useiden tuntien ajan rusikoitu.

Olen itse kasvanut sellaisen propagandan ympäröimänä, jonka mukaan naiset luonnostaan ovat helliä ja suloisia, luopuvat omastaan muiden hyväksi ja tämä on heille pelkkä ilo. Tällaiseen naiseuteen minua on kasvatettu ja kasvatus herätti minussa lapsena ja nuorena vihaa ja ahdistusta, joka tosin kääntyi sisäänpäin, enkä kyennyt käsittelemään sitä muuten kuin tukahduttamalla. Ajoittain saattoi olla jotain pieniä itsensä vahingoittamispyrkimyksiä, kerran esimerkiksi talloin paljain jaloin nokkospuskia, jotta sisäinen kipu korvautuisi konkreettisella, fyysisellä kivulla.

Koin aina, etten ole hellä enkä suloinen, enkä luonnostani luovu omastani muiden hyväksi. Halusin kyllä olla hyvä, useimmiten, mutta olisin halunnut että hyvyyttäni arvostettaisiin. Ymmärrettäisiin sen hinta. Mutta sitähän ei ymmärretä jos nähdään, ettei ihmisellä muuta vaihtoehtoa olekaan kuin iloiten uhrautua muiden hyväksi.

Olisin voinut hyväksyä, että omasta muiden hyväksi luopuminen olisi asia, johon jokaisen pitää pyrkiä ja josta tunnustetaan, että se on luonnostaan vaikeaa jokaiselle, niin tytöille kuin pojille. Jos omasta edusta luopuminen olisi nähty jokaisen velvollisuutena, olisin varmasti sopeutunut siihen. Mutta ajatus, että minun pitäisi jotenkin luonnostani kyetä panemaan muiden tarpeet omieni edelle sen vuoksi että olin syntynyt tytöksi, täytti minut aina järkyttävällä katkeruudella.

Huomaan, etten vieläkään ole sinut tämän asian kanssa, koska tuo uutinen herätti minussa halun huutaa: näettekö nyt, eivät tytöt ole yhtään sen herttaisempia kuin pojatkaan. Me olemme kaikki kauheita.

Minulle on vapauttavaa tajuta, etten ole luonnostani yhtään hyvä ihminen. Koska vain silloin hyvän tekeminen voi olla tietoinen valinta. Olen vapaa valitsemaan hyvän tai pahan ja päätän valita hyvän. Ideologia, jossa naiset nähdään suloisina hoivaajina mielestäni riistää meiltä meidän vapautemme.

ugh, en yhtään ymmärrä miksi kirjoitin tällaisen jutun.

Tytötkin on tuhmia

Kirjallinen pissis miettii

Eilisessä Hesarissa oli juttua siitä, ketkä olivat saaneet suurimpia kirjastoapurahoja Suomessa. Kiinnitin huomiota, että tuhdin rahoituksen arvoiseksi oli noteerattu vain pari naiskirjailijaa. Vinoutuma voi käsittääkseni johtua kahdesta eri syystä.

Syy numero yksi: Naiset ovat huonoja kirjailijoita verrattuna miehiin.
Syy numero kaksi: Raadilla on pientä klappia niissä kriteereissä joilla se kirjailijoita arvottaa.

Olen edellispäivien haastattelujen jälkeen jälleen äkämystynyt siitä, että joudun jatkuvasti puolustautumaan genreni vuoksi. Toissapäivänä Porissa Ruusun ja kirjanpäivien haastattelija tivasi, että onko tämä oikeaa kirjallisuutta kun niin monet ovat sitä mieltä ettei ole, ja sama toistui, joskin eri sanoin Kotimaan haastattelussa.

Kotimaan Olli Seppälä äimisteli myös aiheenvalintaani. Viihdettähän kirjoitetaan luksuselämän säihkyvistä sankareista, ei kummallisista vanhakantaisten jääräpäiden porukoista.

Jälkeen päin tajusin, että uskonnolliset yhteisöt käyvät aiheeksi vakavaan kaunokirjallisuuteen ja myös dekkareihin. Vakavan kaunokirjallisuuden aiheet ovat vakavia. Sitten on joitakin loistavasti meritoituneita kirjailijayksilöitä, jotka ovat häkellyttäneet yleisöä kirjoittamalla vakavaa kaunokirjallisuutta pintakulttuurista. Esim. Pirjo Hassinen ja Kjell Westö.

Viihderomaanien tonttina on pidetty pintakulttuuria.

Jostain syystä minua ei kiinnosta pintakulttuuri ollenkaan. Haluan kirjoittaa aiheista, jotka ovat olleet vakavan kaunokirjallisuuden tonttia, mutta kevyemmässä ja mielellään vähän ilkamoivassa hengessä. Se sitten tekee minusta tällaisen höpsön hömppäkuningattaren. Höpsön siinä mielessä, että enhän minä tällä linjallani ole saavuttanut valtaisaa ja vastaanpanematonta kansansuosiota. Olen pysynyt hengissä ja saanut tehdä tätä työtä, se on jo paljon. Se on enemmän kuin koskaan uskalsin haaveillakaan, mutta höpsöhän minä siitä huolimatta olen.

Eilisessä Hesarissa oli toinenkin kiinnostava juttu. Anna Kontula on julkaissut uuden kirjan, jossa hän kertoo, että uuden polven feministit haluavat olla pissiksiä, ja samalla tulla otetuksi vakavasti. Kontula ei nimittänyt näitä feministejä pissiksiksi, se on minun tulkintani. Yhtäkkiä tajusin, että minähän teen sitä samaa. Olen kirjallinen pissis, joka ajattelee että pissiskirjat ovat kirjallisuutta niin kuin kaikki muukin kirjallisuus. Ja siihen pitäisi suhtautua kirjallisuuteena. Jos pissiksen tekemä hömppäkirja kertoo oikeista asioista, on hyvin kirjoitettu ja hauska, niin se on sitten ihan oikea romaani. Feministipissiksetkin haluavat, että heihin suhtaudutaan täysivaltaisina kansalaisina, vaikka he meikkaavat ja käyttävät korkokenkiä ja työntävät tissit törölleen.

En vielä osaa oikein täsmällisesti ilmaista mitä tarkoitan, mutta lukekaa eilisestä Hesarista Kontulan uusimman kirjan arvio, ja miettikää. Miettikää. Kaikki te, jotka tulette aina ystävällisessä hengessä sanomaan minulle, että olet lahjakas ihminen, miksi tuhlaat lahjojasi tällaiseen genreen, niin miettikää tekin. Miettiminen tekee hyvää ihmiselle. Minäkin mietin jälleen.

Kirjallinen pissis miettii

Tyhmä valittaa

Nyt on vuorossa hetki vanhaa kunnon angstinpurkua, suokaa anteeksi jo etukäteen. Toiseksi viimeinen kouluviikonloppu ja tajusin yhtäkkiä, että olen viimeinen valittaja, joka on pysynyt mukana porukassa.

Kun kurssi alkoi, meitä valittajia oli useampia. Siis meitä jotka emme oikein hanskanneet näitä juttuja ja joille koodaamiset tulivat shokkina, ja joilla ei ollut etukäteisosaamista liittyen kuvien käsittelyyn, grafiikkaohjelmiin, flashiin, sisällönhallintajärjestelmiin. Oli lohdullista valittaa yhdessä, joskin valittaminen sai välillä kilpalaulannan muotoja kunkin yrittäessä pakkomielteisesti osoittaa olevansa porukasta se joka kärsii eniten, joille nämä jutut ovat kaikkein vaikeimpia.

Yksi kerrallaan valittajat ovat antaneet periksi, vain minä olen enää jäljellä. Eikä siinä mitään. On hienoa olla sitkeä. Mutta tajusin tänään, tai oikeastaan jo eilen, että olen käyttänyt loppuun kurssilla vielä jatkavien myötätuntovarannot. Heitä siis ei enää yhtään kiinnosta kuulla, miten vaikeaa tämä on minulle. Ei niin tippaakaan. Ja kyllähän minä sen ymmärrän, en minäkään jaksaisi kuunnella itseäni. Mutta en mahda mitään sille, että kun aina tipahdan opetuksesta kärryiltä jo ihan alkusekunneilla, niin se ahdistaa ja minusta alkaa ihan huomaamatta purkautua valitusta. Vaikka kuinka ajattelen, että nyt seuraavaksi sanon jotain fiksua, niin eikö mitä, pelkkää valitusta tulee ulos.

Meille opetettiin nyt Illustratorin käyttöä ja olin etukäteen koppava, koska mielestäni olen hanskannut Photoshopin aika hyvinkin ja pystyn hommaamaan sillä kaikenlaista. Kuvittelin, että Illun oppiminen olisi pelkkä kakunpala. Mutta eikö mitä. Jämähdin heti kättelyssä johonkin triviaaliin ongelmaan ja kun viimein selvisin siitä, muut olivat jo kaukana edellä ja kehuivat keskenään, että voi kun on kiinnostavaa ja niin hyvä ja selkeä opettaja. Ja minun oli sitten pakko olla ihan hiljaa, koska itsetuntoni ei kestänyt kertoa, etten minä taaskaan ehtinyt mukaan mihinkään.

Onneksi on kirjoja olemassa, joten kaipa minä nyt ostan sen Illuoppaankin sitten, oppaista minä oikeastaan olen kaikki muutkin asiat oppinut. Etukäteen ajattelin että kurssi on kätevä kun opettaja näyttää, eikä tarvitse tylsiä kirjoja tihrustaa. Mutta minä en kyllä näiden opettajien opetuksesta ole kostunut paljon paskaakaan. Sitä voi tietenkin miettiä, että kenessä on vika. Perinteisesti olen tietenkin oppinut, että vika on aina oppilaan tyhmyydessä ja varmaan se on niin tässäkin tapauksessa.

Tyhmä valittaa