Mutta nykyään kirjoittaminen sotkeutuu elämääni ja elämäni kirjoittamiseen. Kaikki on yhtä mylläkkää. Joku ihminen alkaa vaivata ajatuksiani ja hups vaan, seuraavaksi huomaan että hänhän on ilmestynyt käsikirjoitukseeni.
Sinänsä kaikki kirjani ovat muistaakseni syntyneet ihmisten ympärille. Toisin sanoen jossain olen törmännyt ihmiseen, vaikka ihan vilahdukselta, hän on alkanut pyöriä mielessä ja lopulta olen kehitellyt ympärille tarinan. Mutta alkuperäinen ihminen on ollut pelkkä kimmoke, ja lopputulos on erkaantunut alkuperäisestä mallistaan. Nyt minusta tuntuu, että työtyylini on muuttumassa. Todelliset kiinnostavat ihmiset saavat yhä suuremman osan sinänsä täysin kuvitteellisissa jutuissa. Pistän heidät vain erilaisiin tilanteisiin ja alan miettiä mitä heille niissä tapahtuu.
Mutta on jotenkin kummallista sitten, kun tapaan näitä ihmisiä ja huomaan, että tosiaan, hehän ovat oikeita ihmisiä, elävät jossain muuallakin kuin minun tietokoneeni tiedostoissa.
Tekstit
Minunkin teksteissäni on ihmisiä, joilla on todellinen persoona jossain. Mutta eivät tekstieni tyypit koskaan ole yks yhteen todellisia ihmisiä, usein liitän 2 tai 3 samantapaista ihmistä yhteen henkilöön.
VastaaPoistaOnko kenellekkään muulle käynyt niin, että on elämässään tavannut yhden Raijan, sitten tapaa Riitan ja Eilan ja kaikki nuo ovat "raijatyyppiä". Tuollaisista kahden/kolmen kimpuista rakentuvat henkilöt teksteihin. Eetu/Heikki/Ari, Mia/Kristiina, Jussi/Tomi, Johanna/Johanna/Karoliina.
Eihän ihmisiä saisi niputtaa, mutta jotkut ihmiset vain muistuttavat toisiaan niin ulkoiselta olemukseltaan, käytökseltään kuin mielipiteiltäänkin. Kun etsin tekstiin henkilöitä on mukava käyttää tuollaisia multipersoonia, toisaalta he kaikki ajattelevat päässeensä tekstiin, toisaalta kukaan ei tunne olevansa ihan kuin tekstihenkilö.
Kyllä mullakin ehkä suurin osa henkilöistä on tuollaisia koosteita. Monet vielä niinkin, etten kirjoittaessa tajua mistä he tulevat, he vain tulevat. Jälkikäteen sitten vasta tajuan, että ai niin.
VastaaPoistaMutta sitten on näitä tapauksia, joissa joku tyyppi tulee käsikirjoitukseen nimenomaan sen vuoksi, että se on oikeassa elämässä alkanut jotenkin vaivata. Yritän ikään kuin ottaa elämän hallintaan pistämällä palan siitä käsikirjoitukseen.
Täytyy tunnustaa, että on minunkin teksteissäni pari tyyppiä, joilla ei ole sivupersoonallisuuksia. Nämä kaksi henkilöä kuleksivat useissa teksteissäni hyvinkin erilaisissa rooleissa. Vasta puolivälissä huomaan ajattelevani heitä kirjoittaessani. Luulen että kyse on tuosta "Otan elämäni haltuun" yritän kirjoittaa heidät ulos elämästäni, mutta he ovat sitkeitä, pysyvät elämäni laitamilla halusin tai en.
VastaaPoistaOlen itse huomannut että kirjoitan usein maisemista. Sijoitan tarinan johonkin olemassaolevaan maisemaan,joka muuntuu mielikuvituksessani paremmin tarinan tarpeita vastaavaksi.
VastaaPoistaSitten kun oikeasti kävelen sen todellisen maiseman keskellä, putoan syvälle. Ikään kuin oikean todellisuuden takana olisi toinen todellisuus - minun keksimäni, silti ihan oikea ja käsinkosketeltava. Se on hyvin epätodellinen ja hieno tunne, ja sellaisissa tilanteissa tuntuu kuin kaikilla maiseman yksityiskohdilla olisi joku syvä merkitys ja sanoma (luovuus ja hulluus lie silloin vain piirun verran erossa toisistaan...)
Niinpä Satujose, elämää ei voi hallita, jotkin ihmiset ja asiat pysyvät elämämme laitamilla, eivätkä kysele meiltä lupia.
VastaaPoistaKristiina, minullakin on tuollaisia maisemia ja miljöitä. Palaan mielikuvissani uudestaan joihinkin tiettyihin pihoihin ja rakennuksiin. Uudestaan ja uudestaan. En tiedä miksi. Ehkä se on vähän niin kuin unissakin, joissa myös saattaa päätyä aina johonkin samaan maiseman. Oletko muuten ajatellut, että se sinun keksimäsi maisema ei ehkä välttämättä olekaan pelkkää keksintöä, vaan se tuleekin jostain toisesta todellisuudesta ja jokaisella yksityiskohdalla onkin merkitys ja sanoma...
Kariston romaanikilpailu kangastelee mielessä ja olen löytänyt henkilöiksi kaksi hyvin erilaista naista jotka ovat oikeasti olemassa. Alan työstä tekstiä ensi viikolla ja koen tavallaan helppona sen että henkilöilläni on kasvot. En tiedä heidän kodeistaan enkä elämästään kuin sirpaleita sieltä täältä ja voin laittaa heidät kohtaloihin joista alkuperäiset eivät ikinä tuntisi itseään.
VastaaPoistaEn tiedä onko yksikään hahmoista ollut täysin imaginäärinen, mutta kuten Satujosella, minullakin on klusterihenkilöitä. Joskus saatan tehdä henkilön ajattelemalla tuntemaani ihmistä vanhuksena tai lapsena.
Hei Reine! Tuo on kiinnostavaa, että ajattelee tuntemaansa ihmistä vanhuksena tai lapsena, minä en ole koskaan keksinyt sellaista tehdä, mutta joskus olen vaihtanut sukupuolen. Menestystä kilpailuun!
VastaaPoista