Korahtelua

Sain luettua Timo Montosen Kirjoita tarinasi. Kirjoitusoppaana tämä oli sellainen vähän erilainen kirja, koska teoreettiseen pohdisteluun limittyy kirjoittajan oman elämäntarinan kirjoittaminen. Se teki kirjasta sympaattisen.

Sitten tyhmä juttu perään. Tämä on silkkaa häiriöklinikkaosastoa. Mutta huomasin jotenkin lähtökohtaisesti kunnioittavani Montosta kovasti. Hän vetää kirjoittajakoulutusta Palmeniassa, vau. Ajattelin, että Montonen on loistava kirjailija. Hän tosin ei ole julkaissut kovin monta (löysin yhden, Kaksitoista aamua, joka kuuluu Palmenia sarjaan, mitä se sitten tarkoittaakin) romaania, mutta siitä ei olekaan kysymys. Jotkut vain ovat loistavia runoilijoita ja kirjailijoita, vaikka eivät koskaan julkaisisi mitään.

Itse mietin jatkuvasti sitä, onko minulla oikeutta opettaa kirjoittamista, kun en itsekään osaa. Sillä ei ole merkitystä, että olen elättänyt itseni kirjoittamisella kohta 18 vuotta. Tähän ikään mennessä olisi pitänyt saada jo muutama kirjallisuuspalkinto, tai edes ehdokkuus, jotta voisi hyvällä omallatunnolla opettaa kirjoittamista. Minua ihan oikeasti nolottaa mennä ihmisten eteen ja puhua heille kirjoittamisesta. Odotan aina sydän kylmänä milloin joku pistää minut seinää vasten, sanoo etten osaa mitään. Minun osaamiseni ja osaamattomuutenihan on kenen tahansa arvioitavissa. Kirjojani löytyy kirjastoista ympäri Suomen. Tällaisissa valoisissa tunnelmissa lopettelen vanhaa vuotta ja valmistaudun tulevaan. Kiitoksia että olette jaksaneet kulkea kanssani.

Korahtelua

Kansanvaltaa

Joskus sitkeä kansalaistottelemattomuus vie voiton vallanpitäjien sitkeästä jästiydestä, sen huomasin eilen kävelylenkilläni. Rautatiesilta Raunistulan ja Ylioppilaskylän välillä on jälleen ihan laillisesti auki kävelijöitä varten. Ylitin tyytyväisenä Aurajoen ja ihailin verkkoaitoja, jotka suojelivat kulkuani. Ei ollut vaaraa junan alle joutumisesta, sen paremmin kuin jokeen tipahtamisesta.

En tiedä milloin ylikulkusilta suljettiin kevyeltä liikenteeltä. Silloin kun kahdeksankymmentäluvulla asuin Ylioppilaskylässä, reitti oli vielä auki, mutta myöhemmin silta luokiteltiin vaaralliseksi. Pölkyt kestivät ilmeisesti juuri ja juuri junan painon, mutta jalankulkijat olivat jo liikaa.

Ihmiset eivät kuitenkaan totelleet kieltoa. Kurittomat jalankulkijat purkivat esteet pois. Kissa ja hiiri -leikki jalankulkijoiden ja siltaa hallinnoivien instanssien välillä jatkui vuosia. Silta suljettiin eri tavoin, mutta yön pimeinä tunteina rakennelmat laittomasti purettiin, ja kulkeminen jatkui. Totuin itsekin pujahtamaan sillalle milloin verkkoaitaan leikellystä raosta, milloin harppomalla kaadetun aidan yli, joskus muistan kiivenneeni aidan ylikin.

Tänään luin lehdestä, että uusi jalankulkusilta luovutetaan kävelevälle yleisölle välipäivinä. Pääsin siis eilen aivan tuoreeltaan korkkaamaan sillan.

Usein tuntuu, että yläpuolellamme on hallintokoneisto, joka jyrää meidät ilman että mahdamme asioille mitään. Mutta ylikulkusillan tapaus muistuttakoon meitä siitä, että kyllä kansallakin on valtaa, kunhan se on yksimielistä.

Kansanvaltaa

Mieli elää jo uutta aikaa

Olen koomassa, jos joku ihmettelee miksi täällä ei tapahdu mitään. Flunssa alkaa onneksi vähitellen hellittää ja henki kulkee, joskin pihisten.

Kevään kirjoituskursseja varten lainasin kirjoitusoppaita. Kirjoita kosmoksen sain luettua. Se opastaa kirjoittamaan spekulatiivista fiktiota, mutta mielestäni ohjeissa on paljon yleispätevyyttä. Artikkelit pistivät kyllä ihmettelemään, että olen pärjännyt näinkin hyvin tietämättä mitään kaikista noista sudenkuopista, jotka kirjoittajaa vaanivat.

Nyt on meneillään Timo Montosen Kirjoita tarinasi ja sen rinnalla Juha-Pekka Koskisen Täydellinen murha. Lukeminen on hidasta, teen muistiinpanoja, että voisin hyödyntää saamaani oppia.

Pakollisen joulutauon aikana mieli askartelee omassa kirjoittamisessa. Olen jo pitemmän aikaa tuntenut vetoa spekulatiivisen fiktion suuntaan. En välitä puhtaasta fantasiasta, enkä scifistä, mutta haluaisin irtaantua realismin perinteestä, koska olen vähitellen tajunnut miten latteaan, ja minun nähdäkseni myös virheelliseen maailmankuvaan se perustuu. Nyt onkin sopiva sauma muiden levätessä vähän peukaloida syksyllä ilmestyvää saturomaaniani. Aika näyttää jääkö se yksittäiseksi erikoisuudeksi ns. urallani, vai alkaako tästä jokin uusi tuotannollinen linja. Onkohan tämä nyt kahdeskymmenes kirjani jota teen. Teen sitä niin kuin ensimmäistä ja viimeistä kirjaani. On korkeammassa kädessä miten urani jatkuu. Yritän ottaa vastaan nöyrästi kaiken sen, mitä elämä ja maailma minulle antaa. Olkoon tämä samalla myös hiukan ennen aikaisesti annettu uuden vuoden lupaus.

Hyviä joulunjatkoja teille blogini mahdolliset lukijat!

Mieli elää jo uutta aikaa