Ujosteluni ei ollut turhaa, ensimmäisellä tunnilla kerroin, että Oriveden opiston kanssa kerran suunnittelimme romanttisen viihteen kirjoittamisen kurssia, mutta osallistujia ei ollut riittävästi. Ryhmän nuoret naiset sanoivat heti, että eihän kukaan kehtaisi ilmoittautua sellaiselle kurssille. Olisi kauhean vaikea omassa tuttavapiirissä selittää, että on nyt lähdössä Orivedelle opettelemaan romanttisen rakkausromaanin kirjoittamista, se olisi mahdoton yhtälö. Näin siis sanovat nuoret, emansipoituneen oloiset naiset.
Kuitenkin moni haaveilee kirjoittamisesta ammattina, tai puoliammattina. Onnistuneella rakkausromaanilla voisi pärjäillä yhtä hyvin kuin onnistuneilla dekkareilla. Lukijoita riittää. Mutta naiset ujostelevat aihetta. Olenkin huomannut, että hävyttömimmin romanttisten romaanien kirjoittajat ovat miehiä. Siis nämä Hiljaiset sillat, Hevoskuiskaajat ym. kaipuutuubakirjat. Kun naiset kirjoittavat romanttista viihdettä, sen kai pitää olla itseironista tyyliin Bridget Jones.
Tekstit
Hävyttömimpien romanttisten romaanien? Hiljaiset sillat? Selitä vähän.
VastaaPoistaSiellä oli kirjoitusvirhe. Korjasin: hävyttömimmin romanttisten. Siis kirjojen, joissa romantiikkaa ei nolostella, vaan paisutellaan suorastaan yli äyräiden, ja lukijat kyynelehtivät nestuukinsa märiksi.
VastaaPoistaSiis että miehet ovat romanttisen viihteen tekijöinä sentimentaalisempia kuin naiset?
VastaaPoistaHmmm-hmmm. Onkohan tuo nyt karkea yleistys?
Kyllä näitä silmänkulmankostuttaja kirjoja joita itse olen lukenut on kirjoittanut myös naiset, mutten kauhean laajasti tunne tätä genreä. Ehkä nuorehkoilla naisilla on sellainen vaihe etteivät haikaile nyyhkykirjojen perään. Elämässä kun on niin monia vaiheita, niitäkin jolloin torjuu kaiken sentimentaalisen romanttisen lässytyksen ja viihdekirjallisuuden, vaikka sitten salaa jossain lukisikin niitä.
On varmaan karkea yleistys, mutta nojaan omaan havaintooni nykyviihteen todellisuudesta. Kun miehet ryhtyvät romanttisiksi, he todella tekevät sen pohjanmaan kautta, niin kuin varmaan oikein onkin.
VastaaPoista... miehet saavat myös helpommin arvonantoa romanttisesta kirjoittamisestaan. Hiukan sa kuin koti-isyys: siinä kyseisene toimeen tarttunut mies on laajalti juhlittu sankari, vaikka tavallista kotiäitiä ei muista ihailla kukaan :)
VastaaPoistaSe voi kyllä olla ihan oikeutettuakin, että romantiikkaa, tai lastenromaaneja kirjoittava mies saa vähän ylimääräistä arvonantoa, koska kyllähän se tietysti vaatii mieheltä usein aika syvällistä prosessointia, ja vakiintuneiden rooliodotusten vastustamista, että tohtii sellaiseen ryhtyä. Ja samasta syystä koti-isyyskin on suoritus. Monet varmaan koti isää kunnioittavat, mutta voipa olla, että jotain kuittailuakin saa siitä hyvästä kuulla joissain tilanteissa.
VastaaPoistaNiin, onkohan koti-isillä vähän sama kuin vaikkapa naisilla rock-muusikkoina...että on se söpöä kun tytöt soittaa ja kyllähän sillä huomioarvoa on, mutta uskottavuudesta joutuu oikeasti kamppailemaan...koska tiedetäänhän se että kodinhoitoasioissa naiset ovat aina oikeassa ja miehet väärässä.
VastaaPoistaJa naisten ujoudesta ja arkuudesta: vaikken nyt haluakaan liiaksi lähteä sille "women are from Venus" linjalle ja tiedän että poikkeuksia on sen verran paljon että erotteluista voidaan puhua korkeintaan suuntaa-antavina niin...luonnontieteiden opetuksen puolella huomaa kyllä ajattelutavoissa nopsaan yhden asian joka on pitänyt ne miesvaltaisina luultavasti tehokkaammin kuin mikään muu: pojat menee sörkkimään asioita "mitäköhän tapahtuu kun mä teen näin" asenteella ja tytöt ei (ja siihen kaiken yrittämisen estävään "enmäosaa"-lukitustilaan joutuvista huomattava enemmistö on tyttöjä).
Vaikka puhutaankin kovasti siitä kovin rajoittuneesta miehen sosiaalisesta mallista verrattuna naisten hieman laajempaan, niin sanoisin myös että miehissä löytyy myös enemmän niitä jotka astuvat ulos siitä sosiaalisesta mallista ja lähtevät omille teilleen.
Niin, vaarallisilla vesillähän sitä liikutaan aina kun ryhdytään puhumaan että miehet ovat sellaisia ja naiset ovat tällaisia. Mutta väkisinkin olen alkanut ajatella että on siihen varmaan syynsä, miksi naiset kaikkialla maailmassa ovat olleet historiansa aikana niin alistettuja ja toisarvoisessa asemassa. Muitakin syitä kuin heikommat fyysiset voimat. En epäile älyä puuttuvan, mutta jokin ihme ominaisuus on, joka tekee naisista ryhmänä lällyn.
VastaaPoistaAivan yksiselitteistä. Suomalaisessa miehessä on romantiikkaa enemmän kuin suomalaisessa naisessa.
VastaaPoistaVai niin Alastalo. Mutta nyt ei kyllä tule mieleen yhtään suomalaisen miehen kirjoittamaa hävyttömän romanttista, tai joo, tulee sittenkin, Levolan Tahdon oli aika häpeämättömän romanttinen.
VastaaPoistaOlisikohan kyse myös siitä, että nykyisin ei monikaan kirjoittaja enää pitäydy kovin tiukasti yhdessä ja samassa genressä. Hyvä tai ei, näin se kuitenkin menee. Itse kirjoitan melko viihteellistä tekstiä ja mukana on myös rakkautta, mutta myös paljon muuta. Siksi tuommoinen kurssi kattaisi vain osan tarpeistani.
VastaaPoistaSe ettei mukamas kehtaa kertoa menevänsä tuommoiselle kutssille...ihmettelen suuresti. Miksi omia tekemisiä ylipäätään pitäisi niin tarkkaan toisille tilittää? Ja mitä väliä sillä on, mitä muut ajattelevat, jos haluaa tilittää? Kirjoittajalle, joka kuitenkin haluaa useimmiten tekstinsä muiden luettavaksi, olisi tässä kasvun paikka.
Siperiina, en usko, että kirjoittajat koskaan ovat itse halunneet tiukasti luokittautua johonkin tiettyyn genreen. Genreajattelu on kyllä tullut muualta kuin kirjoittajan tarpeista käsin. Vaikka sinä kuinka kirjoitat genret ylittävää kaunokirjallisuutta, joudut genren kanssa silmätyksin siinä vaiheessa kun käsikirjoituksestasi uhkaa tulla kirja. Kustantamossa mietitään genreä, jotta markkinointi osaisi pukea kuolemattoman tarinasi mieluiseen pakettiin, sitten kirjakaupat ja kirjastot miettivät kirjasi kohdalla samaa. On tietenkin kaatoluokka, yleinen kaunokirjallisuus, jota ehkä pidetäänkin tavoteiltavimpana genrenä. Mutta jos kirjoitat viihteellistä tekstiä, et sinne pääse.
VastaaPoistaTämä että romantiikka nolostuttaa, ei kyllä ollut ensimmäinen kerta kun moista kuulen.
Niin, mutta eikös joku (en nyt muista kuka) suomalainen mieskirjailija kirjoittanut pinon rakkausromaaneja salanimellä ja naisena, vai muistanko ihan väärin?
VastaaPoistaJa palaan vielä, kun muistikin palautuu pätkittäin, siis Jorma Kurvinenko se oli Elsa Anttila-salanimellä?
VastaaPoistaKirsti Ellilä: "....Mutta jos kirjoitat viihteellistä tekstiä, et sinne pääse."
VastaaPoistaEn ole sinne pyrkimässäkään:)
Kirjoitan tietoisesti viihdettä, mutta arvelen, että se lokeroidaan jännityksen eikä romantiikan puolelle, joskaan ei ole dekkari, muttei myöskään toimintajännäri. Nähtäväksi jää.
Outi Pakkanen sanoi jossain lehtihaastattelussa, että ei ole ihan helppoa kirjoittaa helppolukuista tekstiä, joka kuitenkaan ei ole pinnallista. Allekirjoitan. Kyllä viihteen tekemisessä pätevät monet samat "säännöt" kuin kaunokirjallisempien tekstienkin.
Oikein muistat kahil, ja ne olivatkin oikein traditionalisia Karjalanneito kimpaantuu tyyppisiä viihdepläjäyksiä.
VastaaPoistaSiperiina, eli palaamme siihen mistä lähdimme, sihen että kirjat ovat josain lokerossa, ja jostain syystä on helpompi tunnustaa kirjoittavansa viihderomaania, jota ajattelee jännityskirjaksi, jossa on romantiikkaa, kuin romanttista kirjaa jossa on jännitystä.
Harva kirja on pelkkää romantiikkaa tai pelkkää jännitystä. Erilaiset teemat niissä risteilevät.
Kirsti, en tiedä meneekö jankuttamisen puolelle, mutta kommentoin vielä.
VastaaPoistaMielestäni kyse ei ole "tunnustamisesta", tunnut nyt kovasti hakevan sitä. Se mikä erottaa romantiikan muusta on mielestäni se, että romantiikassa suhde - yleensä yksi tai harvoja - on erotettu irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta, kenties tapahtumista jotka muuttivat maailman, vieraan kulttuurin erityispiirteistä jne. Itselläni suhteet (useita) kulkevat siinä rinnalla, mutta näkökulmia on monia muitakin, esimerkiksi ulkomaalaisen virkamiehen, terroristin....Ja loppu on avoin.
Voisimme kai nimittää montaa ns. vakavaakin kirjaa romanttiseksi sillä perusteella, että mukana on rakkautta, missäpä sitä ei olisi?
Mielestäni ei ole silti hullummaksi omistaa osiota kirjoittajakurssista romanttisille suhteille/parisuhteille, miten niitä kutsutaankin. Ihan riippumatta siitä, mikä niiden osuus ja merkitys tekstissä on. Kaunokirjallisuudessa on sikahuonoa = kökköä ja mitäänsanomatonta suhdekuvausta riittämiin.
Siperiina, me sitten varmaan olemme lukeneet erilaisia romanttisia kirjoja, koska minun mielestäni hyvissä romanttisissa kirjoissa käsitellään monia muitakin asioita kuin romantiikkaa. Rikoskirjoissa ei ole pelkästään rikosta, vaan ihmissuhteita, intohimoja, yhteiskunnallisia teemoja, siten myös romanttisissa kirjoissa ei ole pelkkää romantiikkaa, vaan rikoksia, intohimoja ja yhteiskunnallisia teemoja. Sekoitussuhde tietysti vaihtelee teoksittain.
VastaaPoistaVirpi Hämeen-Anttila muuten valitteli joskus juuri tuota, ihmiset puhuvat romanttisesta kirjallisuudesta, aivan kuin siinä olisi pelkkä rakkausjuoni, vaikka todellisuudessa hyvässä romanttisessa kirjassa on paljon muuta, Hämeen-Anttilalla itsellään historiaa, taidehistoriaa, kirjallisuutta, jopa siinä määrin että minun mielestäni tuntuu välillä vähän brassailulta.
Hassua, minä olisin lähtenyt kiljuen, jos jossakin olisi romanttisen viihteen kirjoittamisen kurssi. Mutta haussua sanoa tämä: en osaisi etsiä sitä Oriveden nettisivuilta.
VastaaPoistaKuten Siperiina, myös itse kirjoitan tietoisesti viihdettä. Allekirjoitan sen, mitä Siperiina (tai Outi Pakkanen) sanoi: ei ole ihan helppoa kirjoittaa helppolukuista tekstiä, joka ei ole pinnallista.
Jospa siis miettisi tuollaisen romanttisen viihteen kirjoittamiskurssin nimen ja "markkinointiviestinnällisen" esittämistavan uusiksi. Tai enhän minä ole nähnyt tähänastistakaan esitystapaa... Ajattelin vain, että itsellä kiinnostaisi enemmän, kun joku ottaisi kurssin aiheeksi tuon Pakkasen kiteyttämän asian, joka on kuitenkin tyypillistä myös romanttiselle viihteellekin mutta jota nyt voisi kuvitella soveltavansa muuhunkin kirjoittamiseen.
Vaivanpalkka, oletan että jokainen ammatikseen mitä tahansa kirjoittava ajattelee omasta alastaan noin: se ei ole helppoa hoitaa sitä hyvin. niin kuin ei olekaan.
VastaaPoistaJa nimenomaan, romanttisen viihteen kirjoittamiskurssi pitää harkita markkinointiviestinnällisesti erittäin tarkasti. Dekkarikurssille saa porukkaa ilmoittamalla, että täällä opiskellaan dekkarinkirjoittamista, mutta jos haluaa romanttisen viihteen kurssille porukkaa, niin sitten pitääkin ottaa jo ovelammat keinot käyttöön.
Kirsti ja muutkin,
VastaaPoistaYksi romanttiseksi viihteeksi mielletty kirja, jota en itse näe pelkästään viihteeksi on Tuulen viemää. Näen sen yhteiskunnallisen murroksen kuvauksena, erään elämänmuodon katoamisena, jossa kaaoksessa päähenkilö pyrkii selviytymään ja myös selviytyy, kun sen sijaan monet hänen ympärillään ovat kiinni vanhassa, eivät löydä paikkaansa uudessa maailmassa. Rakkauromaanina se sen sijaan on mielestäni melko surkea: minua eivät ole koskaan kiehtoneet tarinat, joissa ihmiset eivät tunnista omia tunteitaan kuin ehkä vasta liian myöhään.
Romanttisen viihteen puolelle voitaisiin mielestäni lukea perustellusti monet Ken Follettin teokset, jotka kuitenkin luokitellaan jännitykseksi. Esimerkiksi Leijonien laaksossa asetelma nainen ja kaksi miestä on hyvin keskeinen. Yhtä lailla vaikkapa Neulansilmä, Aavikkoleijona ja mitä niitä on, en muista. Hänellä on taustalla myös ympäröivä yhteiskunta, toinen maailmansota esimerkiksi, ei tosin siinä merkityksessä kuin Margaret Mitchellillä, että yhteiskunnallinen tilanne muokkaisi päähenkilön persoonallisuutta ja ajatusmaailmaa.
Olisiko niin, että kun mies kirjoittaa, se pyritään kustantajan taholta helpommin sijoittamaan jännityksen puolelle kuin romantiikkaan?
Itseäni kyllä riepoo nämä raja-aidat. Eihän niitä ole oikeassa elämässäkään.
Äijät ajaa vaununsa kustantajan talliin varmemmin, ja erityisesti super-sentimentaalikot.
VastaaPoistaMiksi mun on vaan niin vaikea uskoa tätä?
Siperiina, ilman muuta kirjoittaja vaikuttaa siihen millä tavalla teos luokitellaan. Ei pelkästään sukupuoli, vaan koulutus, ammattitausta, sukutausta. Et ole ainoa jota raja-aidat riepovat, mutta kaipa ne sitten lukijoita ja luokittelijoita palvelevat, ett niitä on.
VastaaPoistaHirlii, en minä tiedä tuosta varmemmasta, mutta mielestäni sentimentaalisimmat rakkausromaanit ovat miesten tekemiä.
Kirsti,
VastaaPoistatarkoitatko tuolla sitä, että ne selvittävät esikoiskirjoittajan koulutuksen ja ammatin ennen kuin ne luokittelevat? Sukutausta? Kun sitä ei ole, sekin siis vaikuttaa.
Siperiina, saatekirjeeseen esikoiskirjailija yleensä kirjoittaa itsestään joitakin mielestään tietämisen arvoisia asioita. Eivät kustannustoimittajat välttämättä sen enempää selvittele. Mutta jos tarjokkaalla on mielenkiintoinen koulutus ja mielenkiintoinen työ, tai mielenkiintoinen sukunimi, niin tokihan se herättää kustannustoimittajan kiinnostuksen aivan automaattisesti.
VastaaPoistaTietenkin kiinnostus lässähtää, jos kässärissä ei ole minkäänlaista itua. Mutta vaatimattomampikin kässäri ponnahtaa kevyesti tuntemattoman ja vähemmän mielenkiintoisen kirjoittajan luomuksen ohi. Tämä on siis minun käsitykseni asiasta, ja perustuu 16 v. jatkuneen urani aikana kertyneisiin havaintoihin, juoruihin ja kuulopuheisiin, mutta ei tämä tietysti mitään jumalansanaa ole.
VastaaPoistaKirsti,
VastaaPoistalähtökohta kysymykselleni tietenkin oli se, että esikoiskirjoittaja tulee täydestä tuntemattomuudesta eikä edes sattumalta ole samansukuniminen kuin joku, jonka nimellä voisi olla merkitystä.
Kirjoitin toiseen ketjuun pohdintaa siitä, miten tuntemattomuudesta voisi erottua, koska kuten tiedetään, on arpapeliä, kenen pöydälle kässäri tipahtaa, ellei osoita sitä nimetylle kustannustoimittajalle.
Tässä keskustelussa jäin miettimään sanaa "pinnallinen".
VastaaPoista"Helppolukuinen, muta ei pinnallinen"
Millainen on pinnallinen? Voiko olla joka genressä pinnallinen, vai onko tuo sana varattu vain viihteeseen? Onko pinnallisuus aiheen valinnassa, asioiden käsittelyssä vai kielessä?
Jos ajattelen kirjoittajakurssia, oppi pinnallisuuden välttämisestä voisi olla houkuttelevampi kuin romantiikan oppiminen.
Vai onko pinnallisuus peräti haluttu piirre viihteessä ja niin ollen jotain, mitä pitäisi opetella käyttämään eikä välttämään?
Siperiina, kuvittelisin, että käsikirjoituksen lisäksi myös esittelyviestiin kannattaa panostaa.
VastaaPoistaMm, itse ajattelen että "pinnallisuus" on huonon kirjan merkki, ihan sama onko kysymys genrekirjallisuudesta tai ns. yleisestä kaunokirjallisuudesta. Mielestäni taideromaaneissa on usein järkyttävää pinnallisuutta, mutta siihen ei ehkä kiinnitetä samalla tavalla huomiota kuin viihdekirjoissa, koska koukeroinen kieli, hämäryys ja rakennekikkailut vievät huomion sisällön pinnallisuudelta, tai onttoudelta.
Itselleni pinnallisuus merkitsee sitä, että kirjoitetaan tarina, jossa ohitetaan ihmiselämän lainalaisuudet. Sanotaan nyt vaikka, että kirjoitetaan lottovoittajan tarina, ikään kuin rikastuminen olisi täysin ongelmatonta. Se on minusta pinnallista.
Mielestäni pinnallisuus on lähestulkoon synonyymi sanalle ristiriidattomuus. Teksti soljuu eteenpäin ilman että pysähdytään, kyseenalaistetaan ja jätetään aukkoja. Arjen kopiointi ja stereotyyppiset henkilöhahmot ovat sitä pinnallisuutta. Mielestäni tylsät, loppuunkalutut aihevalinnat ovat erityisen hyvä kasvualusta pinnallisuudelle.
VastaaPoistaKirsti on mielestäni oikeassa siinä, että tähän voidaan syyllistyä muuallakin kuin viihteessä. Viihteessä ongelmattomuus on läpinäkyvämpää, kun sitä ei kuorruteta sekavalla tajunnanvirtatekniikalla ja muulla hämärtämisen keinoilla.
Kiehtova kysymys kyllä tuo pinnallisuus, että mitä se on. Siperiinalta tosiaan aika kattavaa pinnallisuuden määrittelyä. Kiitos!
VastaaPoistaOlen seurannut tätä keskustelua,ja en kovinkaan paljon rakasta näitä genre-rajamuureja.
VastaaPoistaMitä on pinnallisuus?
Se on kovin hyvä kysymys koska nämä asiat eivät ole vastakkaisia, siis tarkoitan tässä sitä etteivät ne ole luontaisesti ihmisessä vastakkaisia, vaan sisäkkäisiä "sekä-että asioita", ja nämä asiat yleensä myös yhdistyvät ihmisessä kuin ihmisessä. Usein, ei aina.
Elämme kaikenaikaa rinnakkaisissa (sekä aika monimuotoisissa) todellisuuksissa suhteessa ja yhteydessä toisiimme, ja tarvitsemme ne erilaiset todellisuudet.
Sitä en kuitenkaan hyväksy, että "tajunnanvirtamaisuus" olisi jotenkin täysin ristiriidatonta tai symbioottista taidehömppää, koska se on eräs näistä inhimillisen ulottuvuuden tavoista kuvata (tai hahmottaa) elämää.
Ihmiselämän lainalaisuudet kiinnostvat minua kovasti, ja minusta sosiaalinen todellisuus rakentuu monimuotoisesti, että kaikki ei ole aina niin yksiselitteistä. Ja se siinä onkin mielenkiintoista.
Niin paljon kun olen kirjallisuuttakin lukenut, niin se moninaisuus, se miten ihminen voi toiselle ihmiselle asiaansa viestittää, se on tavattoman rikas ja moninainen.
Jos puhumme luonnon monimuotoisuuden puolesta, niin sen kautta voisi myös ajatella tämän pikkuruisen osa-alueen tässä ekosysteemissä, tämä "ihmiskulttuurin" olevan aivan yhtä moninaista kuin luonto itse on.
Hirlii, en ainakaan itse tarkoittanut sanoa, että tajunnanvirtamaisuus olisi taidehömppää, tarkoitin että sillä ja muilla vastaavilla keinoilla voidaan joskus peittää kirjan "pinnallisuus", hämätä lukijaa. Tai ehkä kirjoittajakin on jo hämännyt sillä itseään. Näin ei siis aina ole, mutta joskus, joidenkin kirjojen kohdalla tällainen epäilys hiipii mieleen.
VastaaPoista