Jossain kaukaisessa maassa oli viisiviikkoinen kissanpentu eksynyt viemäriputkeen, eikä osannut sieltä ulos. Pennun hätäinen maukuna viilsi sydäntä. Pelastuspartio yritti saada pentua ulos erilaisin menetelmin, mikään ei onnistunut. Kiirekin oli, sillä säätiedotus lupasi rankkasateita, joilloin viemärit täyttyisivät, ja pentu hukkuisi.
Kun mikään lempeämpi keino ei tehonnut, kutsuttiin paikalle palokunta, joka alkoi ruiskuttaa viemäriin vettä, niin että pentu huuhtoutuisi veden mukana ulos viemäristä. Ankara menetelmä tepsi, ja henkihieverissä oleva pentu pullahti ihmisten ilmoille. Kaikki riemuitsivat, mutta sitten tuli hätä, sillä pentu oli eloton. Se käärittiin pyyhkeeseen ja sitä alettiin elvyttää.
Kissa virkosi, se tutkittiin, todettiin kuivuneeksi ja nälkiintyneeksi. Se nesteytettiin, sille annettiin ruokaa. Se oli niin nälkäinen, että yritti syödä kupin reunatkin. Pentu sai uuden kodin miehen luona, jolla oli ennestään pari kissaa. Lopussa näytettiin virkku pentu pyörimässä vimmatusti ympäri huushollia. Ikävä koettelemus viemärissä ei näyttänyt painavan mieltä.
Kirjoitan tästä asiasta siksi, että tämä ihmisen olemuksessa oleva syvä ristiriita hämmentää minua aina. Ihmiset ovat toisaalta niin julmia, että ylläpitävät lihateollisuutta, joka merkitsee helvetillisiä oloja esimerkiksi sikojen kaltaisille älykkäille olennoille, mutta toisaalta ovat valmiita käynnistämään ison koneiston pelastaakseen yhden kissanpennun.
Ihmiskunnan historia on julmuuksien historiaa, vaikka toisaalta meissä on tämä järjetön ulottuvuus, että voimme yhtäkkiä tuntea kaiken voittavaa myötätuntoa jotain yhtä surkeaa pientä olentoa kohtaan, jonka ehkä voimme pelastaa.
En oikein osaa päättää, onko tämä ihmisyyteen kuuluva piirre kaunis vai kauhistuttava.
Tekstit
Minusta se on kauhistuttava. Sitäpaitsi se ei rajoitu pelkästään eläimiin. Kaltaisiaan ja lähisukulaisiaan kohtaan ihminen voi olla hyvinkin empaattinen ja hellä, mutta vieraita ja erilaisia on paljon helpompi kohdela julmasti. En käsitä millä oikeudella ihminen asettaa oman kiintymyksensä ja "pitämisensä" toisen elollisen arvon mittariksi.
VastaaPoistaNiinpä kyllä. Joskus on myös toisin päin. Ihminen on julma perhettään kohtaan, mutta suuri hyväntekijä muualla.
VastaaPoistaMutta kiehtovaa minusta on, että ihmisessä on näin voimakas empatiakyky. Mitä se saisikaan aikaan, jos se voisi muuntua jotenkin yleiseksi elämänasenteeksi, eikä kohdistuisi pelkästään yksittäistapauksiin.
Tuotanoin, kyllähän eläinsuojelijoitten kuvaamat videot eläinten kärsimyksistä tässä lihatuotantoketjussa herättävät ihmisessä kuin ihmisessä myötätunnon, halun säästää eläin kärsimykseltä, mutta lihaa syödessään ihminen unohtaa tuon kärsimyksen. Jos ihmisen pitäisi syödä lihaa ja samalla katsoa eläimen kärsimyksiä, suurin osa todennäköisesti laskisi haarukkansa.
VastaaPoistaEttä siinä mielessä, ajattelen niin, että ihminen on kykenevä tuntemaan suurtakin myötätuntoa eläimiä kohtaan ja jopa toimimaan niin ettei tuota tuota kärsimystä.
En väitä etteikö meistä olisi raadollisia puolia, jopa omia lajitovereitamme kohtaan, mutta pitkälti on kyse myös siitä eettisestä ja moraalisesta "koodista" jonka mukaan toimimme.
Vieraaseen ja outoon ihminen suhtautuu varauksellisesti tai jopa pelkää sitä. Se on kaiketi aika atavistinenkin tunnetila, se pritiivinen puolemme, koska pelko voi myös suojella meitä.
Hirlii, tuo juuri on pelottavaa miten nopeasti ihminen sen kärsimyksen unohtaa. Hän myös tottuu pelottavan helposti kaikkeen kaltoinkohteluun, jota ympärillään näkee. Pelkäänpä, että jos videoita eläinten pahoinvoinnista alettaisiin esittää päivittäin, niiden vaikutus himmenisi nopeasti.
VastaaPoistaAa, tuo onkin tärkeä juttu, tuo tottuminen. Kaltoinkohteluun tottuminen. Kaltoin kohtelemiseen tottuminen. Suoranaiseen julmuuteen ja sadismiin tottuminen.
VastaaPoistaMinua nimittäin hieman ärsyttää tämän itsestäänselvyyden hokeminen: "olemme raadollisia", "elämä on raadollista" jne jne.
Eikö silloin olisi syytä kysyä itseltään, jos alkaa olla jo liian turtunut ja tottunut kovuuteen/julmuuteen/raadollisuuteen, että mihin tämä elämänasenne johtaa minut, lähimmäisseni ja kaiken sen mitä ympärillämme on.
Sillä tuolla "raadollisuudella" selitetään jo aivan liikaa, puolustellaan tekoja jotka ovat mielettömiä. Kuitenkin tosi tilanteessa, jos esimerkiksi meitä joku vahingoittaa, me emme suinkaan tyydy vain toteamaan: "elämä on raadollista" vaan kärsimme ja mahdollisesti puolustaudumme tai haemme oikeutta tai haluamme teon tekijän kantavan vastuun teoistaan, mahdollisesti annamme myös anteeksi jos teko on sellainen että sen voi antaa anteeksi.
Mihinkäs se nyt katosi, laitoin kommentin ja se vaan katosi ...
VastaaPoistaHirlii, kyllä täällä ainakin joku viesti on. Niin, raadollisuuden esiin nostaminen on usein puolustelua, sen avulla voi olla ottamatta vastuuta asioista. Ehkä raadollisuuteen vetoaminen on kyynistymistä, väsymistä. Kaipa sitä omallakin kohdalla voi tottua kaltoinkohteluun, jos saa sitä kokea pienestä pitäen ja jos se lisääntyy vähitellen hivuttamalla.
VastaaPoistaNo niin se näytti putkahtavan esille kuitenkin, tuo kommentti.
VastaaPoistaVäsyttää, kyllä vain, jopa itkuun asti. Ehkä juuri se pitää kyynisyyden kovettavan vaikutuksen kaukana. Ei ole turtunut.
Hei,
VastaaPoistaminusta 'raadollisuudessa' on eri tasoja. Minusta normaali juttu on se, että yksi kuolee kun toinen syö sen. (toiselle se jo voi aiheuttaa väristyksiä?) Mutta tässä yhteydessä käytetään sanaa 'raadollisuus'. Toki myös kyynisemmin ja tilanteissa, jotka ovat raakoja ja julmia.
Äh, nyt ajatus katkesi, kunminulta kysyttiin, onko lentomuurahaisia...
Lentsu, en ole varma ymmärsinkö mitä tarkoitat, mutta sait minut ainakin havahtumaan tuohon sanaan "raadollisuus".
VastaaPoistaNiinno, ihminen tasapainottelee kahden äärimmäisyyden välissä. Toinen on se että osataan laittaa rationaalisesti kaiken oikeaan mittasuhteeseen ja toimia sen mukaan, ja tämä on se mistä Linkola puhuu (vaikka itsekään ei ihan toteuta). Ja toinen on se että ei voi tehdä mitään koska kaikella on jotain seurauksia...
VastaaPoistaAhaa, jään pohdiskelemaan kommenttiasi hdcanis.
VastaaPoista