Toivoisin, etten reagoisi asioihin näin ennalta arvattavasti, mutta minkäs teet.
Ihminen hylkäsi tänään kaveripyyntöni Facebookissa. Hän lähetti perään viestin, jossa pyysi, etten pahoittaisi mieltäni. Sanoin, etten pahoittanut mieltäni, mutta pahoitin tietenkin mieleni siitä huolimatta. Hän sanoi, että ottaa kavereiksi vain ihmisiä, joiden kanssa on ollut muutenkin tekemisissä viimeisen viiden vuoden aikana. Olin vilpittömän hämmästynyt siitä, että me emme muka ole olleet tekemisissä viimeisen viiden vuoden aikana. Juurihan hän kävi meillä kylässä! Muistan vieläkin, mitä ruokaa laitoin, ja miten se ei kelvannut hänen lapsilleen, koska en osaa laittaa lapsiruokaa. Mutta tosiaan, hän kävi kylässä siellä entisessä asuinpaikassani, ja Turussakin olen asunut jo viisi vuotta.
Jos hän olisi hyväksynyt kaveripyyntöni, ajattelisin, että tämä oli hyvä päivä. Nyt ajattelen, että tämä oli aika tavanomainen päivä. Näin se siis menee. Kehu minua, ole kaverini, ja minä heilutan häntää. Arvostele minua, käännä minulle selkäsi, olen alakuloinen.
Mutta ei hätää. Jotain voitin tänäänkin, jotain menetin. Tänään oli koulua, huomenna on kirjoituspäivä. Olen alkanut ajaa itseäni sisään Auliksen ajatusmaailmaan.
Tekstit
Meinasin jo tuonne aiemmin kirjoittaa, että PIDÄN paljon kirjoistasi, ja odotan jatkoa.
VastaaPoistaJa meinasin kirjoittaa, että vaikket saa niin paljon julkisiakehuja kuin minusta ansaitsisit ja lukijasi ansaitsisivat myös, niin älä välitä. Siitäkin huolimatta, että nämä genreasiat (joista en lukijana niin välitä) ovat mitä ovat.
Kirjoita se kolmas osa. En ole ainoa joka odottaa.
No kiitos kiitos Hirlii. Mut ihan oikeasti mietin ja vähän kyseenalaistankin sitä miten paljon palaute vaikuttaa. Tai eihän sille mitään voi, enkä tiedä tarvitseekokaan voida, mutta ehkä jotenkin kannattaa pysyä tietoisena siitä, että tällainen ominaisuus on. No joo, kuulosti ehkä aikamoiselta häröilyltä.
VastaaPoistaEikö kannata mieluumminkin miettiä tässä maailman masentuneimpien ihmisten maassa, että miksi niin usein, ja niin turhaan, jätetään ilmaisematta se myönteinen: työpaikoilla, kouluissa, naapurustossa, ystäville ja mieluisten kirjojen kirjoittajillekin. Ei kehdata, ajatellaan että se on jotenkin hölmöä, hävetään ja kätketään oikein syvälle se hyvä sana.
VastaaPoistaEikä kyseenalaistettaisi silloin kun kehutaan, kyllä niitä moitteita ja kritiikkiä, sekä muutakin ylämäkeä on monilla ihan riittävästi. Niiden antaminen on huomattavasti helpompaa, koska siihenhän meidät miltei lapsesta asti kasvatetaan: arvostelemaan toisia, nolaamaan ja häpäisemäänkin tai kiusaamaan kuoliaaksi.
Mullakin oli tänään depispäivä, joten haluan piristää muita. Ensinnäkin, sä olet HYVÄ kirjoittaja, niin kirja- kuin blogipuolellakin (tunnustaudun olevani tähän blogiin vähän koukussa).
VastaaPoistaToisekseen, aika moni kuulemma Facebookissa rajoittaa ystävämäärää kuka milläkin kriteereillä, aika tyypilliseksi voisin kuvitella tuon perusteen, että ollaan ns.oikeassakin elämässä säännöllisesti tekemisissä. Sitä ei siis kantsi ottaa henkkohtaisesti.
Eikä tämän ole tarkoitus painostaa sua tekohymyyn ja pakkohyväntuulisuuteen! Jos harmittaa ja masentaa, niin sekin pitää kokea, ehkä on suorastaan tarpeellista ja jopa terveellistä rypeä silloin tällöin sielua puhdistavassa surkeudessa. Niinhän moni viisas väittää, että pilvisen jälkeen aurinko paistaa kirkkaammin jne ;)
Äh, unohdin tärkeimmän pointin. KAIKKI ihmiset reagoi muiden antamaan palautteeseen (ellei nyt satu olemaan psykopaatti tai vastaava), toiset vaan kätkee sen herättämät tunteet tarkemmin kuin toiset.
VastaaPoistaMun mielestä on hienoa että joku sanoo suoraan että nytpäs muuten v***ttaa - kunhan ei pura sitä muihin, ainakaan sellaisiin jotka on tilanteeseen syyttömiä - ja samalla tavoin iloitsee avoimesti hienoista fiiliksistä :)
Miksiköhän monetkin meistä tosiaan on kasvatettu siihen, että pitää kyseenalaistaa sekin vähä hyvä, mitä joku vilpittömästi tai vaikka ketunhäntäkin kainalossa haluaa antaa? Pienistäkin hyvänrippusista voisi olla vain iloinen kuin pieni lapsi.
VastaaPoistaOttaisitkohan sinä minut facebook-kaveriksi? Täällä anonyymi, siellä livenä. Mietin tätä jo eilen, mutta pyyntö lähtee nyt. Ai-jai miten häntäni heiluisi, et arvaa miten mukavasti. Hyväksyn kyllä pakitkin, mutta sitä en takaa vaikka irvistäisin. Anonyymisti.
Hirlii, kyllä minä sitäkin mietin, että miksi jätetään hyvä sana sanomatta. Enkä minä tosiaankaan kyseenalaista, jos joku kehuu. Mutta ujostuttaa vaan tällä tavalla julkisesti ottaa kehuja vastaan, varsinkin jos näyttää siltä että olen ensin niitä lypsänyt.
VastaaPoistaKivaa, että olet koukussa Anu:-) Niin, kyllä tiedän ettei noita FB juttuja kannata ottaa itteensä, mutta kun sisällä on se pieni Kirsti, joka tunteenomaisesti ottaa itseensä kaiken, niin sekin pitää vain käydä läpi. Lupaan etten vedä kuonoon tätä ihmistä, joka torjui kaveruuteni, mikäli joskus tapaamme. Ja joo, olen sama mieltä, kaikki tosiaankin reagoivat palautteeseen, eikä kukaan ole sille immuuni, vaikka meitä koulitaan siihen, ettei tällaisia asioita sovi näyttää. Mutta mulla on pitkään ollut ihan päinvastainen projekti. Olen päättänyt ottaa todesta, jos joku pahoittaa mieleni. Totean silloin, että näin kävi, eikä se häivy noin vain. Voin tietenkin olla näyttämättä tunnettani, voin toimia niin ettei se vaikuta tekemisiini. Mutta itse kokemus katoaa vasta jonkinlaisen oman prosessoinnin jälkeen.
Villiviini, toki hyväksyin kaveripyyntösi. Hyväksyin sen jo ennen kuin yhdistin että keneltä se tuli. Katsoin vain, että mitä yhteisiä kamuja meillä on ja totesin, että tää on varmaan kiva ihminen. Niin, lastenkaltaisuutta voisi kyllä pitää tavoitteena tietyissä asioissa.
Hylkyjä tulee mutta niin tulee myös yllättäviä pyyntöjä. Välillä joku saa tarpeekseen: minulle mm. tapahtumahetkellä melko käsittämätön kommenttikielto, joka johti luontevasti parin välivaiheen kautta fb-ystävyyden purkautumiseen. Ja voisiko olla ystävä, jos ei voi olla fb-ystävä? Kas siinä pulma. IRL ja fb-lives kohtaavat tietysti näissä hauskalla mutta haastavalla tavalla.
VastaaPoistaHyväksymiskriteerit ovat mielenkiintoisia siksi, että nykyisin fb sallii erilaisten rinkien perustamisen. Kaikkea ei tarvitse avata kaikille. Se vaatii kyllä sitten sorminäpräämistä. Mutta siten voi perustaa piirin, jossa leikkivät vain ne, jotka on tuntenut ennen kuin täytti viisi vuotta. Onhan se maksimi-ikä näihinkin ajatuksiin.
Minusta tuo mielen pahoittuminen kaveripyynnön torppaamisesta jne. kertoo jotain hyvin syvää ihmisyydestä. Samasta asiastahan on kyse, kun päiväkoti-ikäinen vajoaa syvään depikseen, kun leikkikaveri kieltäytyy leikkimästä hänen kanssaan ja valitseekin toisen kaverin. Kaikissa ihmisen ikäkausissa se sama hyväksymisen ja yhteisöllisyyden tarve. Ehkä herkkä ihminen voisi ponnistella vähän ylimääräistä erilaisten henkisten "kainalosauvojen" rakentamiseen. Kirjailija, joka on vailla työyhteisöä ja nopeaa, jokapäiväistä palautetta työstään, eritoten.
VastaaPoistaNuoren aikuisena muistan hokeneeni, joidenkin erityisen kipeiden ihmissuhde-erojen jälkeen, niiden ihmisten nimiä, jotka _varmasti_ pitivät minusta. Alkaen suunnilleen joistain isovanhemmista :-)
Kristiina, se minusta onkin jännä, että se päiväkoti-ikäinen on edelleen olemassa sisimmässä, ei se ole kadonnut mihinkään, vaikka minäkin olen kyllä välillä sen käärinyt sellaiseen pakettiin, etteivät sen pulinat ole paljon kuuluneet. Ajatus henkisistä kainalosauvoista on kyllä kehittelemisen arvoinen, kiitos:-)
VastaaPoistaHehhee Sedis, eikös mennävuosina ollut jokin sellainen kirjakin, että Kaiken mitä minun tarvitsee tietää elämästä, opin lastentarhassa. Tämä nyt vapaasti referoiden. Ja siis samaa olen miettinyt, kuinka ollaan ystäviä irl, jos ei olla sitä Fb:ssä. Kyllä se varmaan mahdollista on, luulisin. Tähän asti luulin, että kaveripyynnön hylännyt ihminen on kaverini, me vain emme nyt sattumoisin ole olleet muutamaan vuoteen tekemisissä. Mutta nyt tajusin kaveruuden tosiaan jossain vaiheessa katkenneen, en vain ollut tiennyt sitä ennen. Tappio ikään kuin realisoitui nyt fb:n myötä. Mutta olisiko siis tosiaan mahdollista jatkaa kaveruutta FB:n ulkopuolella. Ei se nyt ainakaan helpottunut. Mutta eihän se helppoa ollut ennenkään, jos kerran viisi vuotta on vierähtänyt ilman yhteydenottoja puolin, toisin.
Olen aivan äskettäin mennyt mukaan Facebookiin. Syynä oli tyttäreni muutto Intiaan ainakin puoleksi vuodeksi. Hänelle on kätevää ja pohjoisamerikkalaisittain luontevaa laittaa kuvia sinne ja kommunikoida hyvin laajan eri puolilla maailmaa asuvan tuttavapiirinsä, ystäviensä ja meidän sukulaisten kanssa Facebookin avulla.
VastaaPoistaMinusta Facebook on hyvin vaikea nimenomaan siksi, kun elämäni aikana kertyneet tuttavuudet, ystävät, kollegat, bloggaamiskontaktit jne ovat todellisuudessa omissa lokeroissaan, jotka eivät normaalisti kohtaa lainkaan!
Facebookissa täytyisi laittaa kaikki yhteen, vaikka heidän maailmankuvansa saattavat törmätä rajustikin. Minua ei häiritse se, että jollakin on täysin erilainen maailmankuva kuin minulla (paitsi aivan äärimmäiset tapaukset), mutta pelkään, että Facebookissa tulee ongelmia. Ehkäpä tästä syystä Facebookiin on kehittynyt aika pintapuolinen rupattelutyyli. Ainakin siltä vaikuttaa. Tyydyttääkö sellainen pitemmän päälle?
facebookista voi olla tietenkin kovasti hyötyä monissa ammateissa. Tähän ryhmään kuulun osaltaan itsekin.
Sediksen mainitseman sorminäppäryyden lisäksi täytyisi olla enemmän tietoa ja taitoa siitä, mitä Facebookissa voi tehdä, mutta sen säännöt ovat monimutkaiset ja epäselvät.
Teen myös kotona etätyötä, enkä näe ihmisiä juuri lainkaan. Kaikki kontaktit ovat sähköpostin kautta tai puhelimella.
VastaaPoistaJoskus olen niin riippuvainen palautteesta, että hymyilevä ja ystävällinen kaupanmyyjä pelastaa koko päiväni. Ja taas toistepäin.
Olet mahdottoman sympaattinen kertoessasi tällaisia asioita blogissasi. Taidan käydä kirjakaupassa kysymässä kirjojasi. :)
Emilia, kotona yksin työskentely varmaan altistaa kaikenlaisella palauteriippuvuudelle:-) Niin, saahan niitä kirjoja kirjastostakin, ei tarvitse ostaa sikaa säkissä:-)
VastaaPoistaAnna, mainitsemasi asiat ovat tietenkin aitoja ongelmia. Tosin minulle ne eivät ole erityisiä ongelmia, koska jos minulla on jotain intiimiä sanottavaa, en kailota sitä koko kaveripiirille, vaan kerron esim. sähköpostissa niille joiden haluan tietävän. En vielä osaa varsinaisesti käyttää FB:tä esim kirjamyynnin edistämiseen, en ole jaksanut opetella, mutta ehkä lähitulevaisuudessa. Niin, olen itse ajatellut, ettei FB:ssä tule ongelmia, jos pitä jutut riittävän pinnallisella tasolla. Onhan se vähän vaikeaa, mutta yllättäen siinä on oma viehätyksensä.
Helpottavaa luettavaa, olen simppeli kone minäkin, niinkuin ilmeisesti suuri osa. Päiväkodissa haavoitun äitinä myös siitä että lapseni torjutaan, ja muistan sen torjujan aina... Toisaalta, kun en itse ole koskaan päiväkodissa ollut, onko nahkani siksi jäänyt yliherkäksi? Fb - siellä tosiaan pitää pysyä pinnallisena. Muu on lähinnä kiusallista. Koukuttavaa joka tapauksessa.
VastaaPoistaTuutikki, simppeleitä ollaan. Kyllä lapsen torjunta varmaan äidin sydäntä viiltää, voin vain kuvitella. Lapsi itse ehkä toipuu nopeammin, ainakin jos torjunta ei ole pysyvää. Niin, yllättävän kivoja ovat FB:n pinnalliset viestit, vaikka aluksi ajattelin ajanhukaksi.
VastaaPoista