Olen lueskellut kirjoja. Tänään sain loppuun Taina Sampakosken Ikonin.
Kirja oli ollut finlandiaehdokkaanakin, moniko muistaa? Minulla oli aika suuria odotuksia kirjan suhteen. Vähän petyin, kun päähenkilö Sonja ei tehnytkään oikeita ikoneja, vaan käytti vain ikonimaalausmenetelmää töissään. Kirjassa sivuttiin kyllä ortodoksisuutta, mutta jotenkin valjulla tavalla. Ihmiset jäivät mielestäni vähän varjomaisiksi ja heidän sielunmaailmaansa olisi pitänyt avata minulle vähän enemmän. Voisin silti lukea Sampakoskelta muutakin, pidin kirjan tunnelmasta. Googlettelin, mutta ei nyt ainakaan heti osunut muuta haaviin. Tämä oli esikoisteos ja sen ilmestymisestä taitaa olla useampi vuosi.
Sitten luin, tai oikeastaan harpoin myös Catherine M:n seksuaalielämän jatko-osineen, ja tunsin kylmiä puistatuksia ajatellessani moista elämää. Kaikenlaisia kärsimysnäytelmiä, mutta sehän sopii näin paastonaikana ja piinaviikon lähestyessä.
Päivitin taas sarjakuvabloginkin.
Kirja oli ollut finlandiaehdokkaanakin, moniko muistaa? Minulla oli aika suuria odotuksia kirjan suhteen. Vähän petyin, kun päähenkilö Sonja ei tehnytkään oikeita ikoneja, vaan käytti vain ikonimaalausmenetelmää töissään. Kirjassa sivuttiin kyllä ortodoksisuutta, mutta jotenkin valjulla tavalla. Ihmiset jäivät mielestäni vähän varjomaisiksi ja heidän sielunmaailmaansa olisi pitänyt avata minulle vähän enemmän. Voisin silti lukea Sampakoskelta muutakin, pidin kirjan tunnelmasta. Googlettelin, mutta ei nyt ainakaan heti osunut muuta haaviin. Tämä oli esikoisteos ja sen ilmestymisestä taitaa olla useampi vuosi.
Sitten luin, tai oikeastaan harpoin myös Catherine M:n seksuaalielämän jatko-osineen, ja tunsin kylmiä puistatuksia ajatellessani moista elämää. Kaikenlaisia kärsimysnäytelmiä, mutta sehän sopii näin paastonaikana ja piinaviikon lähestyessä.
Päivitin taas sarjakuvabloginkin.
Tekstit
Joskus olen miettinyt, valitseeko ihminen itse kärsimyksensäkin, jotenkin pinnanalaisesti, ei varmaan tahtoen. Ajatus muistui mieleen viimeisen kappaleen kommenteistasi.
VastaaPoistaLuulen, että valitsee. Kierkegaardkin puhui mielestäni siihen suuntaan ja myös kokemus puhuu sen puolesta. Myös oma kokemus.
VastaaPoistaCatherine M. taitaa olla railakasta seksi-"ilottelua".
VastaaPoistaMiksi puistatus? Eikö pikemminkin suru?
Puistatus kuulostaa moralisoinnilta.
Kylmä puistatus tarkoittaa minulle vilua. En ajatellut moralisointina, mutta nämä sanat ovat aina lukijan omien korvien välissä. Jos päätät tulkita minut moralistiksi, niin tuskin mahdan asialle mitään.
VastaaPoistaEn päätä tulkita sinua mitenkään!
VastaaPoistaJokin vahva tunne sen väkisinkin täytyy olla mikä aiheuttaa puistatuksen - en muista kokeneeni puistatusta paitsi silloin kun on fyysisesti vilu. Jaa juu; jokin ruoantuoksu (esim. kaupan kala- ja lihatiskit) ovat joskus puistattaneet.
Vahvoista tunteista en sentään ole jäänyt paitsi ;)
Catherine Milletin kirjoissa ei tosiaan ole ilosta tietoakaan. Ehkä puistatus on myös pelkoa siitä, että maailma tosiaan on niin kolkko ja elämä lohdutonta kuin hänen kirjansa antavat ymmärtää.
VastaaPoistaJuu, muistan kyllä jollain tavalla Taina Sampakosken Ikonin, löytyy kirjahyllystänikin. Sitä en tosin muistanut, että kirja on ollut Finlandia-ehdokkaanakin.
VastaaPoistaIkoni tuli hankittua ihan takakannen tekstin perusteella, varmaan alennusmyynnistä. Ikonit, usko, epävarmuus, Pietari olivat varmaan ne houkuttavat teemat. Mutta kamalaa, en muista mitä kirjassa loppujen lopuksi oli, olenko jättänyt kirjan kesken vai onko muistini jo näin heikko.
Pitäsköhän tarttua kirjaan nyt , näin pääsiäisen alla. Tosin sä et näyttänyt kovin innostuneelta kirjasta.
Puistatus on tuttu fiilis. Viimeksi puistatti urakalla, kun katsoin naiskaupasta kertovaa dokumenttia. Vieläkin melkein oksettaa, kun ajattelen sitä.
-Ilona
Olisivatkohan monenlaiset kärsimysnäytelmät helpompia ja vähemmän kärsimystä sisältäviä, jos vain tyytyväisyys, tyytyminen, olisi helpompaa. Tuli mieleen tuosta oman kärsimysnäytelmän valitsemisesta. Kun osassa kärsimystä tuntuu olevan kyse lähinnä siitä, että yksittäinen asia on pielessä, ja muuten olisi hyvä. Että jos se yksi asia olisi vielä hyvin, niin olisi täydellistä. Mutta se pieni epätäydellisyys tuntuukin sitten kärsimisenä.
VastaaPoistaMitenkään vähättelemättä sellaista kärsimystä, joka ei ole vain epätäydellisyyttä.
Ilona, kirjan lukee nopeasti, joten voithan nyt paastonaikaan tarkistaa, että miten se sinuun uppoaa. Olin alussa innostunut kirjasta, mutta sitten kyllästyin, kun siinä oli ortodoksisuus vain kuorrutuksena, pohjimmiltaan oli kuitenkin kysymys tästä normaalista nyky-uskonnosta, jossa ihminen aina itse tietää kaiken ja on kaiken mitta.
VastaaPoistaHilli, hassua kyllä eilen juuri Akuutissa oli parisuhdeneuvoja joka sanoi, että ihmisten kyky kestää tyytymättömyyttä on todella pieni nykyisin. Oletusarvona on, että elämä on kaikinpuolin ihanaa, ja jos se ei ole, niin sitä ei tahdota mitenkään sietää.
Kuitenkin voi olla niin, että me emme oikeastaan edes ymmärrä elämää syvästi, jos emme suostu myös kantamaan ns. ristiämme. Tai siis jonkinlaista ristiähän sitä joka tapauksessa kannetaan, siitä pitää elämä huolen, ettei kukaan pääse vähällä. Mutta pointti saattaisi olla suostuminen, koska sen kautta voisi ehkä ymmärtää jotain.