Muutama vuosi sitten kaikkialla puhuttiin Reposaaren loma-asuntomessuista ja kelluvista huviloista. Monet olivat niistä kiinnostuneita ja minäkin kävin niitä ihmettelemässä. Jokin aika sitten kuulin, ettei kelluvia huviloita ole saatu myytyä. Muutkin hienot messukodit odottavat vielä ostajaansa. Voisi tietenkin ajatella, että jokin oli mennyt suunnittelussa mönkään, kun kallit kodit eivät kelpaa ostajille, mutta joku arveli, että kelluvien huviloiden saama julkisuus oli kuitenkin mainosta rakennusliikkelle, joten ehkä niitä kannattaakin seisottaa rapistumassa tyhjillään.
Muistin myös Lindforsin Legotalon ja mietin, että mitä sille on mahtanut tapahtua. Joko siellä on tyytyväiset asukkaat?
Nämä ajatukset johtivat miettimään median toimintaa. Se tarttuu erikoisiin ilmiöihin, kiinnostuu niistä. Muistan vielä pensselisedän ja kaivurikuskin joka körryytteli halki Suomen. Muistan eukonkannot, saappaanheitot ja muut sellaiset paljon julkisuutta saaneet jutut. Näitä kaikkia media on meille esitellyt aivan kuin ne olisivat kauhean tärkeitä asioita.
Jos siis olen sitä mieltä, että minulla olisi jotain tärkeää asiaa ihmiskunnalle, niin ehkä kannattaisi mieluummin miettiä jokin jännä päätön idea ja kaupata se ensin toimittajille. Ja sitten kun ne saisi kiinnostumaan, voisi siinä sivussa yrittää syöttää jonkin syvällisen ajatuksen, mielellään soinimaiseksi sutkaukseksi puettuna.
Muistin myös Lindforsin Legotalon ja mietin, että mitä sille on mahtanut tapahtua. Joko siellä on tyytyväiset asukkaat?
Nämä ajatukset johtivat miettimään median toimintaa. Se tarttuu erikoisiin ilmiöihin, kiinnostuu niistä. Muistan vielä pensselisedän ja kaivurikuskin joka körryytteli halki Suomen. Muistan eukonkannot, saappaanheitot ja muut sellaiset paljon julkisuutta saaneet jutut. Näitä kaikkia media on meille esitellyt aivan kuin ne olisivat kauhean tärkeitä asioita.
Jos siis olen sitä mieltä, että minulla olisi jotain tärkeää asiaa ihmiskunnalle, niin ehkä kannattaisi mieluummin miettiä jokin jännä päätön idea ja kaupata se ensin toimittajille. Ja sitten kun ne saisi kiinnostumaan, voisi siinä sivussa yrittää syöttää jonkin syvällisen ajatuksen, mielellään soinimaiseksi sutkaukseksi puettuna.
Tekstit
Naulan kanteen.
VastaaPoistaMeidän nuorin lapsi neuvoikin minua, kun sain ensimmäisen kirjani valmiiksi: Äiti, nyt sinun pitää järjestää jokin mehevä skandaali.
Olisi pitänyt noudattaa neuvoa.
Röyhkeimmät ja kaupallisimmat kirjailijatkin ovat toki tehneet pensselisedät jo moneen kertaan. Tämän hetken setä, tai paremminkin pensselitäti on tietysti Oksasen Sohvi, joka länttää päähänsä kaksi kiloa HJK:n nakkeja, levittää naamalleen sentin kerroksen kalkkiväriä, nostaa tissinsä tyrkylleen korsetilla, pukeutuu mustiin ja haukkuu hänet miljonääriksi tehneen maan asukkaat aina kun vain tilaisuus siihen tulee.
VastaaPoistaItse Sohvin teksti on varsin keskinkertaista, mutta sekopää-brändi myy.
Aika jännä näkökulma Vanhalla Erkillä. Minä taas pikemminkin ajattelen "Oksasen Sohvista" niin, että onhan se mediassa vähän ärsyttävä persoonallisuus, mutta kirjoissa on sentään sisältöä.
VastaaPoistaIhan ymmärrettävää, että kirjailijat, taiteilijat jne tekevät mitä tehdä pitää ja toimivat sillä tavalla, että pääsevät esille huonoinen, keskitasoisine tai loistavine töineen. Siksi ehkä entistä määrätietoisemmin pitäisi järjestää eri taiteenalojen koulutusta, jossa opastetaan siinä kaikkein tärkeimmässä. Eli miten voisi tehdä itsestä sen taideteoksen, jolla sitten myydään se tuote/taideteos.
VastaaPoistaHöpön pöpö. Taiteilijan kannattaa keskittyä ensisijaisesti teoksiinsa ja sisältöihin.
VastaaPoistaSofi Oksasen "Puhdistus" on loistava kirja, ja myös hyvä teatteriteksti, olen nähnyt yhden tulkinnan, elokuvaa en aio mennä katsomaan.
Sisältö ratkaisee, ei tekijän tempaukset tai mikään älyttömyys, sellaisilla tekee itsestään vain naurettavan ja se taas vaikuttaa kirjojen lukijoihin: tuommoisen ääliön teoksiin en koske pitkällä tikullakaan.
"Höpön pöpö"-anonyymille:
VastaaPoistaLoistokas teksti myy kaikkina aikoina itse itsensä, sehän on selvä. Kiveä ja Tsehovia luetaan edelleen, vaikka veljet eivät itsestään juuri melua pitäneet.
Sohvin Puhdistus on hyvä kirja ja erilainen. Se on aivan erilainen kuin hänen muut teoksensa. Se siitä.
Mutta Sohvin putsaus edustaa turvallista valtavirtaa. Siinä ei ole mitään kapinallista, omaperäistä, suuntaa näyttävää, edes ärsyttävää. Kirja on tehty tarkasti, äärimmäisen tarkasti laskelmoiden sopimaan juuri tähän henkiseen ja poliittiseen ilmapiiriin. Kun myynnin vauhdittajaksi pannaan nakkiniput ja goottikolttu, on menestys taattu. Eikä siinä mitään. Jokaisen meistä on ansaittava oma leipäpalamme!
Sitten meillä on tämä "Tervo-osasto", joka erilaisin julkisuustempuin pitää itsensä joululahjakirjan ostajien tietoisuudessa. Kirjan sanoma on unohtunut jo tapaninpäivänä, mutta mitä siitä, ensi jouluksi tehdään uusi.
Eikä tässäkään ole mitään väärää. Tapoja ansaita oma elantonsa on lukemattomia ja kukin valitkoon sieltä omansa.
Kirstin kaiketi hiukan leikillinen ehdotus taiteilijoiden myyntikoulutuksesta ei ole ollenkaan huono. Olisi toki kaikille hauskempaa, jos elanto tulisi myynnistä eikä apurahoista.
Ei se tosiaan pelkästään leikillinen ollut tuo ehdotus.
PoistaLuultavasti aina on taiteilija joutunut myymään itsensä avainhenkilöille, muuten on ura noussut pystyyn jo alkuvaiheessa. Se vaan vuosikymmenten ja satojen vieriessä muuttuu, että ketkä ne ovat niitä avainhenkilöitä ja miten heihin tehdään vaikutus.
Eivät ostajat löydä kirjoja, jos ne eivät ole missään esillä. Suuret kustantamot ja suurilevikkisimmät lehdet ovat yleensä samojen suuryhtiöiden osia. Oman firman kirjailijoista tehdään näyttäviä juttuja. Muut pääsevät niissä harvoin esille.
VastaaPoistaKirjoja ilmestyy niin paljon, että kukaan ei ehdi tutustua kaikkiin. Kirjallisuuden asiantuntijoita on vähän, ja hekin ovat jakaantuneet kaikenlaisiin kuppikuntiin.
Tällaisessa tilanteessa kirjailijan asema on suorastaan traaginen.
Sofi Oksanen on loistava kirjailija. Mutta olisiko hän vain pienen kirjallisen eliitin suosikki ilman tehokkaasti luotua imagoa, joka kiinnittää suurten joukkojen ja median huomion?
Haastatteluissa Sofi Oksanen osoittautuu erittäin älykkääksi ja rautaisen harkitsevaksi ihmiseksi. Silloin tällöin välähtää toinen, yksityinen puoli, lämmin ja ystävällinen ihminen. Menestyskirjailijan elämä vaatii hyviä hermoja ja älyä riippumatta siitä, miten suuri yleisö ja kustantaja kohtelee häntä.
Jos keskinkertaiset kirjailijat tukisivat toisiaan, he menestyisivät kaikki paremmin kuin nyt, sillä kyllä maailmaan kirjoja mahtuu. Ihmisten lukemisen tarve on loputon.
Valitettavasti tapahtuu enemmän pudotuspeliä, jossa kilpailijaksi koettu kirjailija sysätään syrjään keinolla millä hyvänsä. Pakostakin tulee mieleen sosiologian opiskelun aikoina luetut tutkimukset ja kokeet, joissa aggressiiviset rotat tunkivat kiltit ja pehmeät rotat häkin nurkkaan surkastumaan.
Mutta nykyään sanotaan, että ystävällisyys ja auttavaisuus ovat todellisen menestyksen salaisuus. Be nice!
Ihmisten lukemisen tarve on loputon, se on totta. Mutta myös kirjoittamisen tarve on loputon. Kun nämä tarpeet kohtaavat markkinoilla syntyy väkisin erilaisia menestysluokkia. On pieni, kapea kärki (koska tosi hyviä kirjoittajia on tosi vähän) ja sitten laaja keskinkertaisten lauma ja lopuksi pelistä putoava hiirulaisjoukko. Arvostelun, kaupan, netin, huhujen ja yleistysten myllyt jauhavat, joku käy kaupaksi, joku ei, syystä tai toisesta. Tuo prosessi on itse asiassa aika jännittävä.
VastaaPoistaMuinaisella 60-luvulla sai kirjoittaja tuloja, ainakin apurahoja, tunnustautumalla tietyn liikkeen kannattajaksi. Nyt ei sinipaita-kortti enää käy. Pitää osata kanssa. Tietysti monilla on tuttuja apurahojen jakajien joukossa, mutta niin on aina.
Mutta Annan toivoma yhteispeli, ystävällisyys ja auttavaisuus saattavat olla tulevaisuuden musiikkia. Olemme ehkä saavuttaneet pisteen, jossa toisten polkeminen ja kyynärpäillä töniminen ei enää anna tyydytystä sielulle. Olisiko Vesimiehen aika taas tulossa?
Täytyy kokeilla kepillä jäätä sen vesimiehen ajan suhteen. Niin olen ainakin itse vähän nyt ajatellut. Pitäkää peukkuja.
PoistaSitä voi kuitenkin pohtia että onko tuo kauhean hyvä pitkän tähtäimen julkisuusstrategia, tuolla tavalla sitä pääsee hetkeksi näkyviin ja viiden vuoden päästä "missä he ovat nyt"-palstalle (tai aikanaan "muistatko 2010-luvun hassuimmat hullutukset"-palstalle). Jos sen toisenkin kirjan aikoo kirjoittaa niin pitää jotain muuta harkita...
VastaaPoistaAsuntomessuja en kyllä ymmärrä muutenkaan, jotenkin oudolta tuntuu ajatus asua entisellä messualueella. Ja kun ne asunnotkin usein suunitellaan enemmän näyttävyyden kuin asuttavuuden perusteella...
Mutta jotkut ovat tosi taitavia pullahtamaan pinnalle vuodesta toiseen aina uusilla sävähdyttävillä tempauksilla. Mutta siinä mielessä strategia toki on huono, että jos se ei sovi itselle, niin siinä kärsii sielu ja ruumis jos tuollaista harrastaa.
VastaaPoistaOnko joku tehnyt seurantaa siitä, että miten ihmiset viihtyvät asuntomessualueilla? Itse en ole asiaa seurannut sen enempää, mutta kun Reposaari on tavallaan vähän takapihaani...
Sanonta "Onni täällä vaihtelee" on totta kirjallisessa maailmassakin. Jotkut suursuosikit menneisyydestä ja lähimenneisyydestä ovat täysin unohtuneet. Jotkut entisaikojen PR-miehet ja naisetovat muuttuneet klassikoiksi. Joidenkin piti elää hurjaa elämää, pilata terveytensä ja kuolla nuorena tuon päämäärän hyväksi.
VastaaPoistaDickens olisi pärjännyt nykyaikanakin: hän osasi tehdä lukijat riippuvaisiksi kirjoistaan, jotka ilmestyivät jatkokertomuksina lehdissä ja teki kovasti jalkatyötä eli kiersi lukemassa tekstejään. Jos ei ole kovin halukas hurjaan ja hyperaktiiviseen kirjailijaelämään, voi koettaa olla sitkeä.
Hei Anna!
VastaaPoistaTässähän meillä olisi valmis tietokirjan aihe: "Kuinka he myivät kirjansa." Olisipa helkkarin mielenkiintoinen tutkimusaihe!
Dickensin markkinointimetodia en tunne, mutta onhan meillä tuttuja kotimaisia, kuten Saarikoski, valtakunnanjuoppo ja -pelle. Ihmeen kauan hänen hento elimistönsä kesti.
Rosa Liksom on mielenkiintoinen ilmiö. Nimi jää mieleen takuuvarmasti, se alkaa kiinnostaa ja hupsis vaan; tekee mieli lukea hänen kirjojaan.
Maailman paras itsensä myyjä oli tietysti Leo Tolstoi, joka teki itsestään globaalin saarnamiehen ja rauhanaatteen gurun. Hänen "Omantunnon kujanjuoksunsa" oli ja on yhä 500 vuotta edellä aikaansa. Jos joku kirjoittaisi samasta aiheesta samaan tyyliin nyt, hän joutuisi linnaan rikoksesta esivaltaa vastaan tai jtkn. Halla-Ahohan yritti hiukan vinoilla yleiselle syyttäjälle ja sakkohan siitä rapsahti. Sakon aiheeksi mainittiin nimenomaan ryppyily esivallan edustajia kohtaan.
Tolstoi suorastaan vittuili kaikkivaltiaalle tsaarille, eikä kruunupää-raukka uskaltanut lätkäistä edes ehdonalaista, vaikka kuolemantuomiokin olisi siihen aikaan ollut lievä rangaistus Tolstoin rikoksesta.
Omalla "paras itsensä brändääjä"-listallani Tolstoi on siis selvä ykkönen. Mutta osasi se äijä kirjoittaakin! Tosin rouva auttoi siinä hommassa enemmän kuin karvanaama koskaan ilkesi myöntää.
Erkki,
VastaaPoistarouva Tolstoi oli todellakin mainio kustannustoimittaja. Tyttären kertoman mukaan Tolstoi kirjoitti päivät epäselvällä käsialallaan ja vaimo selvitti hieroglyfit yöllä miehensä nukkuessa. Aamulla oli siisti versio odottamassa. Näin käytiin Sota ja rauha-kirjan käsikirjoitusta läpi 60 kertaa! Hyvä romaanihan siitä tuli.
Ymmärrän, että haluatte lukijoita. Elätte kisaa lukijan sielusta, mutta se ei ole niin vain helposti ostettavissa.
VastaaPoistaTyöni kautta tullut havainto on, että lukija on olento joka ei etsi vain ja ainoastaan tekijäkeskeistä luettavaa vaan on aivan yhtä itsekäs omassa halussaan kuin tekijäkin.
Kirjan on puhuteltava juuri häntä eikä naapurin Erkkiä. Lukijan tarpeet eivät ole aina ollenkaan ulkokohtaisia, toisten sanelemia tarpeita. Tai mainitsemastanne markkinoinnista tao skandaaleista syntyneitä tai vain tekijälähtöisiä. Tai lainkaan niin yksinkertaisia kuin kuvitellaan.
Siksi sanoin, että sisältö on tärkeätä.
Näitä tarpeita ja syitä on yhtä monia kuin on ihmisiä ja erilaisia elämäntilanteita ja -kohtaloita. Olen katsellut tätä ihmettä myös tänään. Satojen eri kirjailijoiden kirjoja lähti taas lukijoiden kotiin. Niistä vain hyvin pieni osa oli topten-kirjailijoiden teoksia, osa hyvinkin hiljaisten tekijöiden ja osa jo kauan sitten kuolleiden tekijöiden.
Olen siitä hyvin iloinen, että ihmiset lukevat omien tarpeidensa sanelemina, että he osaavat valikoida ja valita luettavansa, ja jos kysyvät tai etsivät jotain erityistä kirjaa on tehtävä monta tarkentavaa kysymystä ennen kuin löytyy se tietty teos siitä suuresta määrästä kirjallisuutta jota meillä onneksi on.
Toisaalta kirjastoissakin pisimmät jonot odottavat niitä kirjoja, jotka ovat näkyvimmin esillä meduassa. Mutta toki myös marginaaliset kirjat löytävät lukijoita kirjastojen ja divarien kautta ja hyvä niin.
Poista"pisimmät jonot odottavat niitä kirjoja, jotka ovat näkyvimmin esillä meduassa"
PoistaHetkellisesti. Ja täysin riippuen kokoelman koosta. Ellei kirjoja ole riittävästi, niitä joutuu jonottamaan.
Vertailun vuoksi: Salo (kirjoja kokoelmassa 500.000) Hgin uusi suunnitteilla oleva keskuskirjasto (suunnitelma: 150.000 kirjaa). (Salo asukkaita: noin 55. 000 Helsinki asukkaita liki 600.000)
On täysin poliittisista päättäjistä/päätöksenteosta kiinni se, kuinka paljon kirjastot saavat aineistomäärärahoja tai määrärahoja ylipäätään pyörittääkseen toimintaansa.
Kyllä tuolla Hirvisaari-Tervo-Lehtolainen jne akselilla on niin paljon pysyvää jonotusta, että kirjoja pitäisi hankkia hyllyyn hervoton määrä jos mielittäisiin päästä jonotuksesta.
PoistaJatkokertomuksena on moni nykyinen klassikko alkanut pitkän elämänsä. Tämän päivän jatkokertomus on blogi. Tuli vain mieleen. Kuuntelin webinaarin aiheesta miten kirjoittaa blogia niin että siitä tulee kirja lopulta. Ihan mielenkiintoista, jos sattuu olemaan sellainen aihe joka sopii blogiksi ja valmiina onkin sitten kirja.
VastaaPoistaNäitä blogista alkunsa saaneita kirjoja onkin joitakin ilmestynyt. Onhan se kätevä tapa tehdä kirja
Poista"Satojen eri kirjailijoiden kirjoja lähti taas lukijoiden kotiin. Niistä vain hyvin pieni osa oli topten-kirjailijoiden teoksia, osa hyvinkin hiljaisten tekijöiden ja osa jo kauan sitten kuolleiden tekijöiden."
VastaaPoistaTuon me tiedämme jo kirjallisuuden historiasta. Mutta paljon on tapahtunut, ennen kuin nuo kirjat on edes painettu. Monet asiat vaikuttavat siihen, mitä kirjoja kustantajat haluavat ja mitä ostetaan kirjastoihin. Kirjallisuus ei ole enää ennen kaikkea kulttuuria vaan liike-elämää, jossa halutaan mahdollisimman paljon voittoa.
Onkohan enää edes vähälevikkisen arvokirjallisuuden tukea?
Toisaalta kustantamojen on kyllä aina pitänyt ajatella taloutta tehdessään päätöksiä kirjojen julkaisemisesta.
PoistaKirjasto on siitä hyvä paikka, että sieltä saa kirjan kuin kirjan ellei muuten niin kaukolainana. Kirjastossa on koko ihmiskunnan muisti.
PoistaKirsti on oikeassa. Siinä ei taiteellisuus paljon auta, jos kukaan ei kirjaa osta. Vain kannattava kustantamo voi tuoda jotain uutta lukevan yleisön ulottuville. Kirjojen kustantaminen on liiketoimintaa, halusimme me sitä tai emme.
VastaaPoistaTaiteellisuus ei auta, ei aina edes nerouskaan. Vuonna 1917 Virginia Woolf ja hänen miehensä alkoivat painaa Virginian esseita, novelleja ja romaaneja kotona käsikäyttöisellä painokoneella. Suurin osa hänen tuotannostaan on omakustanteita. Kotikirjapainon nimi oli Hogarth Press.
VastaaPoistaSe on totta että useimmille (vaikkei aina ja kaikille) lukijoille sisältö on tärkeintä, nimittäin siinä vaiheessa kun se kirja on lukijan käteen luettavaksi päätynyt. Mutta se prosessi miten se kirja siihen lukijan käteen päätyy tuntuu riippuvan muista syistä, muutenhan maailman kaikki hyvät kirjat löytäisivät lukijansa ja huonoja ei julkaistaisi ensinkään...
VastaaPoistaTuo on kyllä myös totta että on niitä kirjailijoita ja muita taiteilijoita jotka onnistuvat ratsastamaan otsikoissa vuodesta toiseen, ja oma taitonsa se on (ja kyllä siitä seuraava kirjallisuuskin voi olla ansiokasta, ajan hengen tavoittaminen on ehdottomasti hyvä asia kirjalle). Mutta riskialtista se on ja ne epäonnistuvat ovat sitten sitä tulevaa "missä he ovat nyt"-materiaalia.
Asiaan liittyen nappasin taas luettavaksi Barbara Pymiä (tällä kertaa No Fond Return of Love), ja sen esipuheessa mainittiin myös mikä nosti Pymin uran uuteen nousuun, eli Timesin kirjallisuusliitteen artikkeli jossa kirjallisuusvaikuttajat valitsivat vuosisadan aliarvostetuimpia kirjailijoita, ja Pym sai ainoana kahden valitsijan suosion.
Omalla tavallaan absurdin pieni ja sattumanvarainen tapahtuma, ja toisaalta voi kysyä onko Suomessa sen tasoista kirjallisuuslehteä (tai kulttuurivaikuttajia) että sen artikkelilla olisi tuollainen impakti...
Jossain vaiheessa ainakin oli mielestäni henkilöitä, joilla oli valta nostaa ja laskea, mutta ehkä se on vähän himmentynyt. Jokin Pekka Tarkka oli jossain vaiheessa tyyppi, että sitä pidettiin Jumalan sanana mitä hän sanoi. Vai eikö?
VastaaPoistaPym kyllä on tosi hyvä. Joskus kyselin, että eikö sitä voisi kääntää. Mutta ei ilmeisesti uskota olevan markkinoita.
Pymiltä on ilmeisesti yksi kirja käännetty, ja samantyylinen suosikkikirjailijani Muriel Spark on myös yhden muinaisen suomennoksen varassa...ilmeisesti tämä minua kovasti viehättävä englantilainen lajityyppi, ironisen kevyet omalaatuisen arjen kuvaukset, ei sitten suomeksi mene (pitäisiköhän joskus lukea myös Ivy Compton-Burnettia ja ketäköhän muita samantyylisiä vielä on).
PoistaTietysti voi myös harmittaa jos sattuu olemaan suomalainen kirjailija jonka tuotanto on myös tuontyylistä *yskii*
Tosiaan, olikohan se Syksyinen seurue, tms. joka käännettiin joskus. Ja aivan, osuit naulan kantaan. *yskii myös*
PoistaEräs parhaista kirjailijan auttajista on oikein rääväsuinen arvostelija, joka ryttää kirjan mennen tullen. Jos hän vielä sanoo, ettei kirjaa kannata ostaa, alkaa tulla jonoa kirjakauppaan. Ihmiset eivät tykkää siitä, että heidän kirjallista makuaan kovin väkevästi ohjaillaan. Tiedän jopa tapauksen, jossa kirjailija maksoi arvostelijalle murska-arvostelusta. Julkisuutta hän kyllä sai, mutta kirja ei myynyt, koska se oli huono. Eli temppu ei aina onnistu.
VastaaPoistaVoin kuvitella, että monessa kohtaa voi mennä pieleen tuo strategia. Minäkin olen saanut pari murska-arvostelua, eikä niistä koitunut yhtään mitään.
VastaaPoistaKirjamyynti on todella jonkinlaista salatiedettä. Se, mikä nostaa myyntiä yhdelle ei tee sitä toiselle. Tunnen tapauksen, jossa kirja viitisenkymmentä kehuvaa arvostelua eikä se silti myynyt ollenkaan odotetusti.
VastaaPoistaVarmin tapa myydä kirjojaan on ryhtyä diktaattoriksi. Adolf Hitlerin "Taisteluni" oli pitkään Saksan myydyin kirja. Puhemies Maon pientä punaista kirjaa myytiin satoja miljoonia ja kyllä Stalinin kootutkin löysivät yllättävän suuren ostajapiirin. Yritin kerran lukea Stalinin tuotantoa, mutta häpeäkseni jouduin lopettamaan jo kolmen sivun jälkeen.
Genre vaikuttaa ainakin. Vaikka kehuttais kuinka, jos kirjoitat runoja tai novelleja, tuskin nouset bestselleristiksi. Heli Laaksonen olkoon tässä poikkeus joka vahvistaa säännön.
VastaaPoistaGenre vaikuttaa mielestäni vain vähän. Jos runokirja on tosi hyvä, sitä myydään, samoin novellikokoelmaa. Mutta kun nykyisin niin runoilijat kuin novellistitkin mättävät sitä yhtä ja samaa höttöä, ei kauppa käy.
VastaaPoistaHeli Laaksonen on ihana ihminen! Olen tavannut hänet kahdesti ja haluaisin tavata vielä uudestaan, monta kertaa. Hänen tuotantonsa on omintakeista, se saa lukijan hyvälle mielelle. Kun on lukenut hänen kirjansa, tekisi mieli mennä ja pussata ensimmäistä vastaantulijaa. Ja vielä toistakin.
Olen Helistä niin tohkeissani, että jos hän tulisi ja sanoisi, että jätä kaikki ja seuraa minua, lähtisin.
No olen tässä kyllä eri mieltä. Siis tuon myynnin suhteen. Heli Laaksosen suhteen olen samaa mieltä, vaikka en minä häntä seuraamaan lähtisi kyllä. Hänessä on se jännä piirre, että on tavallaan niin humoristi ja runotkin olevinaan humoristisia, mutta sitten kun tarkemmin katsoo, että mitä hän kirjoittaa, niin melankolikkohan se sieltä löytyy.
VastaaPoistaSamaa mieltä, mitä melankoliaan tulee.
VastaaPoistaTuomas Kyrö, jonka "mielenpahoittajaa" luetaan hymy huulilla juuri kertoi Me-lehdessä (onpa hyvä nimi lehdelle) ettei häntä naurata yhtään se mitä hän kirjoittaa.
VastaaPoistaNäin se juuri menee. Melankoolikot tavoittavat huumorin, koska eivät pyri naurattamaan. Ei huumori ole naurattamista.