Terveisiä Porista

Eilen olin hetken paratiisissa, kun söin nahkiaisia Porin torilla. Istuin penkillä, aurinko paistoi, tuttu murre raikui ympärillä. Eikä kysymys ollut pelkästä murteesta, vaan porilaisesta olemisentavasta, varautuneisuudesta, huumorista joka pitää tulkita esiin. Tarvitaan tiettyä lievää valaistuneisuutta, että porilainen huumori aukeaa.

Tori on kuin kattilanpohja, kattilan reunat ovat kerrostaloja, jotka kohoavat pilviin torin kaikilta laidoilta. Söin nahkiaisia ja muistelin toista Porin päivää, olisiko ollut vuosi 1977. Silloin edellisen kerran olin ollut Porin päivänä torilla. Ystäväkaupunki Riikasta kävi silloin porukkaa esiintymässä. Sen jälkeen mentiin Mäntyluotoon katsomaan sotalaivaa. Porin päivän vietto päättyi Reposaareen, jossa ystävän perheellä oli tyhjillään oleva talo. Oletettavasti siellä pelattiin spiritismiä tai tehtiin muuta vastaavanlaista järkevää. Syötiin paljon, alkoholilla tuskin oli osuutta asioihin. Mieli oli täynnä kysymyksiä. Millainen tulevaisuudesta tulisi, millaisen elämän saisimme.

Nyt tiedän siitä asiasta paljon enemmän.

Riemukasta Porin päivän juhlintaa seitsemänkymmentä luvun lopulla

Nyt kun istuin torilla, mietin että tällaisessa maisemassa minä olen herännyt tajuiseksi ihmiseksi. Tuohon taustalla näkyvään taloonkin liittyy paljon muistoja. Mitä minä teen kaikille niille muistoilleni. Mitä ihmiset ylipäätään tekevät kaikille muistoilleen. Kuka on niistä kiinnostunut? Kuitenkin on ihmisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää, että hän löytää ihmisen joka on kiinnostunut hänen muistoistaan.

Vai onko?

Terveisiä Porista

Menettääkö kirjailijuus merkityksensä - on vain kynäilyä...

Tämä oli sellainen viikko, että tapasin neljä kirjoittajaryhmää joista kaksi oli uusia. Aikamoinen määrä stressiä ja sosiaalisia impulsseja aralle erakkoluonteelle.

Äärettömän ylellistä tänään vain käpertyä sohvalle läppärin kanssa, juoda kahvia, kuunnella sateen ropinaa peltikatolla ja uppoutua kertomaan tarinaa.

Huomenna on tiedossa nahkiaisten syöntiä Porin torilla.

Linkitän tähän ylipitkän, mutta kiinnostavia huomioita sisältävän kirjoituksen kirjailijuudesta.  En jaksa nyt lukea sitä kunnolla, enkä kommentoida, mutta täältä sen löydän sitten kun tarvitsen.

Minullahan on ollut huomattavia vaikeuksia omaksua itselleni kirjailijaidentiteetti. Vaikka kirjoja on kertynyt pino, minusta on aina tuntunut, etten ole oikea kirjailija. Nyt tuntuu, että ehkä koko kirjailijuuden käsite on sulamassa kuin sokeripala kahviin.

Menettääkö kirjailijuus merkityksensä - on vain kynäilyä...

Kirjailijaelämää

Juuri eilen luennoin opiskelijoille siitä, miten yksi osa kirjailijan työtä on kestää kaikenlaista epämääräisyyttä. Julkaisupäätöksiä odotellessa pitää muina naisina jatkaa kirjoittamista ja luennoimista ja liikkua ihmisten parissa ja käyttäytyä normaalisti, vaikka oikeastaan sitä haluaisi vain kyyhöttää sikiöasennossa sohvalla ja purra rystysiä.

Silti tuli pienenä yllätyksenä miten voimakkaan huojennuksen aiheutti viesti, jossa kerrottiin käsikirjoituksen hyväksymisestä julkaisuohjelmaan. Olen jännittänyt tätä käsikirjoitusta poikkeuksellisen paljon sen vuoksi, ettei siinä ole ollut kysymys pelkästään minusta vaan olen sotkenut toisenkin ihmisparan hankkeisiini.

Ja sitten toinen huvittava asia. Lupauduin haasteltavaksi lastenkirjallisuusjuttuun. Luulin, että kysymys on puhelinhaastattelusta, mutta nyt kuulin, että tänne tuleekin televisiokamerat puolen tunnin kuluttua. Arvatkaa olenko siivonnut. Arvatkaa olenko käynyt kampaajalla. Olenko stailannut itseni. Näin se menee. Tuskin lähtee ura ihmeempään nousuun tästä, mutta yritän selviytyä.

Kirjailijaelämää

Kirjamessut, massut, mussut

Turun kirjamessut häämöttävät jo horistontissa. Jokin jänne on sisältäni katkennut, eikä minua ahdista yhtään. Tulkaa vaikka heittelemään mätiä kanamunia päälleni, ei haittaa. Joku Kariston tähti peruutti osallistumisensa ja perjantaina 5.10 Fiorelavalle  klo 11-11.30 nousenkin minä loistavien kollegojeni Anu Holopaisen ja Päivi Lukkarilan kanssa. Olen siellä siis ikään kuin rikkana rokassa. Ihan sama oikeastaan, koska olin muutenkin vastoin tapojani menossa messuille jo perjantaina, koska aion myydä sarjakuvakirjaani siellä.

LAUANTAINA 6.10. klo 11.30 Vinski -lasten ja nuorten lavalla (Auditorio 2) olen luontoseminaarissa syvällisen luontosuhteen omaavien Sari Peltoniemen, Hannu Hirvosen ja Kirsti Kurosen kanssa.

Tajusin ihan yhtäkkiä, että vaikka olen kirjoittanut hurmaavan majavakirjan, luontosuhteeni on lattea, mutta näillä eväillä mennään.

Aion myydä messuilla sarjakuvakirjaani. Pitäisi ehtiä/motivoitua tekemään mainos ja hankkia pohjakassa. Hei tuostahan voisikin masinoida äänestyksen. Mutta mikä olisi hyvä, motivoiva palkinto. hmm. 

Kirjamessut, massut, mussut

Etuoikeutettu odottelee unta

Ruandan verilöylyä kuvaava Shooting dogs tuli katsottua pyhäpäivän päätteeksi. Oli vaikuttava elokuva. Mietin mitä itse tein samaan aikaan kun Ruandassa teurastettiin satoja tuhansia ihmisiä. Olin muun muassa Tunisiassa samalla turistimatkalla kuin Tero Vaara. Odottelin oman ensimmäisen kirjani ilmestymistä. Todennäköisesti en paljonkaan miettinyt Ruandaa. Tälläkin hetkellä maailmassa tapahtuu kaikenlaista, jota en paljonkaan ajattele.

Elokuvan lopussa verilöylystä pelastunut tyttö sanoo, että nyt kun hän jäi henkiin, pitäisi osata käyttää elämä viisaasti. Kommentti osui ja upposi, koska olen samaa miettinyt erityisesti viime aikoina. Minulla ei ole takana verilöylyä. Kaikki ongelmani ovat olleet jollakin tavalla itse aiheutettuja. Nyt olen terve ja työkykyinen, se on ihme. Haluaisin siis käyttää viisaasti sen ajan, joka minulla vielä on. Näillä ajatuksilla menen ensi viikkoon, joka on aika haasteellinen.

Etuoikeutettu odottelee unta

RIP Suosikki

Lehtikuolemien vuosi jatkuu, nyt on siis Suosikin vuoro. Oi sinä Suosikki. Minulla on edelleenkin tallessa lehdestä leikattuja popparien kuvia, ne olivat kallisarvoisia. Siihen aikaan kuvalla todella oli arvoa. Mitenhän minulle olisi käynyt, jos silloin olisi ollut youtube. Olisin varmaan juuttunut katselemaan loputtomasti videoita Cliff Richardista ja Cat Stevensistä, joka kuulemma on taas heittänyt keikkaa oltuaan parikymmentä vuotta Jussufina vähän paitsiossa.

Oikeasti, tällaiset uutiset aiheuttavat alakuloa. Maailma ympärillä muuttuu tunnistamattomaksi. Vanhat instituutiot murenevat. Oikeastaan tämä on vielä traagisempaa kuin Reginan kuolema, koska minulle Regina oli vain leipäpuu, mutta Suosikin kuviin ja julisteisiin sitoutui jotain syvää nuoruuden kaipausta ja ihmetystä.

Suosikki, et ollut erityisen uskonnollinen, etkä ehkä usko lehtien elämään tuonpuoleisessa, mutta tämä on sinulle. Video on aika pitkä, mutta kannattaa sinnitellä loppuun. Tunnelmasta tulee mieleen Spielbergin Kolmannen asteen yhteyden loppupuolen jotkin kohtaukset.

RIP Suosikki

Sisäinen uskontotieteilija havahtui

Kuten valistuneet lukijani tietävät, olen koulutukseltani uskontotieteilijä. Tein aikoinaan graduni sota-ajan Kotiliesien naiskuvan mytologisesta aineistosta. Värkkäsin silloin kollegan kanssa työkalun, jonka avulla tämä maailmankuvatasoinen materiaali ikäänkuin siilattiin ulos noista aikauslehdistä.

Se oli hauskaa aikaa, joka pysyvästi muutti tapaani tarkastella maailmaa. Siis sota-ajan Kotiliedet olivat tietenkin juttu sinänsä, mutta tajusin, hiukan ehkä järkyttyneenä, että oikeastaan me kaikkina aikoina elämme tällaisen maailmankuvallisen aineiston pyörteissä, me vain emme tajua sitä. Maailmankuvalliset tasot huomaa paremmin, kun historia, tai vaihtoehtoisesti maantieteellinen tai jokin muu välimatka tuo niihin etäisyyttä.

Pitkään haaveilin siitä, että voisin ilmoittautua jatko-opiskelijaksi. Mikään ei tietenkään estänyt, paitsi laiskuus. Ja ehkä myös se, ettei minulla ollut selkeää visiota, että mihin suuntaan kannattaisi työkaluineni edetä.

Eilen sorruttuani taas Facebookissa kommentoimaan päivitystä, mitä ei koskaan kannattaisi tehdä, jos on jotain odotustenvastaista sanottavaa asiasta, tajusin yhtäkkiä, että luontodokumenteissa esiintyvä Evoluutio olisi ehdottomasti jonkin uskontotieteellisen tutkimisen arvoinen asia.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen kuinka luonto-ohjelmissa puhutaan evoluutiosta älykkäänä ajattelevaisena toimijana joka jatkuvasti ratkoo satunnaisesti muuntautuvien eliöiden visaisia ongelmia. Heitin keskusteluun sellaisen ajatuksen, että jos sanan "Evoluutio" päälle dubbaisi sanan "Jumala" dokumentit olisivat kuranttia kamaa missä tahansa kristillisessä koulussa. Toki tämä on vain hypoteesi, mutta silti.

Sisäinen uskontotieteilija havahtui

Kirjallisuus ja vartalo

Kollega kävi edellisen postauksen kommenteissa kertomassa, että tiettyjen keskustelussa pyörivien romaanien lukeminen kuuluu kirjoittamisen opettajan tehtäviin.

Kukin aika nostaa aina esille omat kirjansa, jotka kuuluu lukea ja joista kuuluu olla jotain mieltä. Mutta kirjoittajan päämäärä ei ole kirjoittaa vain omaa aikaansa varten, vaan kaikkia aikoja.

Käytännössä ihminen on tietenkin aikaansa sidottu, mutta sielu on ikuinen, siis jos uskoo ikuiseen sieluun. Sieltä pitäisi kirjoittamiseen tulla jokin ajattomuuden ripaus.

Niin että onko tosiaan ihan pakko seurata hittikirjallisuutta?

Media on sieluton ja elää hetkessä ja siksi nostaa esille ilmiöitä pelkästään sillä kriteerillä miten hyvin ne sopivat ajan henkeen. Mutta ajan henki muuttuu.

Joskus ennen vanhaan puhuttiin nuorista vihaisista miehistä. Nuoret vihaiset miehet saivat paljon palstatilaa ja heidän taiteensa sai paljon huomiota.

Nyt nuoret vihaiset miehet ovat mediassa jääneet nuorten tai nuorehkojen vihaisten naisten alle. Vai olenko väärässä?

Tämä on kiinnostava ilmiö, koska ennen muinoin vain vanhat akat olivat vihaisia. Nuoret naiset olivat söpöjä ja saivat söpöydellään paljon huomiota.  Mitä on tapahtunut?

Tuli yhtäkkiä mieleen sekin, että nykyajan naisilta on kadonnut vyötärö, koska stressi ja muu sellainen sekoittaa aineenvaihduntaa. Katselin jokin aika sitten valokuvia 50- ja 60-luvuilta, sellaisia vartaloita ei nykyään näe. Enkä puhu nyt mistään korseteilla tehdyistä ja puristetuista vartaloista.

Kirjallisuus ja vartalo

Pakotan itseni sohvalle

Pitäisikö itsensä pakottaa tekemään asioita, vai eikö pitäisi?

Moni sanoo, ettei kannata pakottaa itseään, mutta jos en olisi elämän varrella pakottanut itseäni tekemään milloihin mitäkin, niin missä mahtaisin olla nyt.

Sitähän ei tietenkään voi varmaksi tietää.
Mutta esimerkiksi koulujen käymiseen on aina liittynyt tietty määrä pakottamista.
Töiden tekoon myös.
Jos en olisi koskaan pakottanut itseäni aamulla ylös sängystä ja ulos ovesta ja kouluihin, työpaikkoihin, ihmisten joukkoon, niin ehkä olisin edelleen Porissa Mikonkadulla.
Tai ehken sittenkään, koska se talo on purettu.

Olen pakottanut itseni hilloamaan kaksi ämpärillistä omenia.
Äsken pakotin itseni kauppaan.
Pakotin itseni palauttamaan myös nolostuttavan määrän tyhjiä pulloja. Siellä oli kalja- ja siideripulloja joukossa.

Nyt vetäydyn loppuiltapäiväksi sohvalle kirjallisuuden pariin ja kysymys kuuluu, luenko Kätilöä, vaikka en millään jaksaisi. Vai otanko jonkin kiinnostavamman teoksen?

Pakotan itseni sohvalle

Niin niin Niinistö!

En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella tästä Niinistön kampanjasta, jossa syrjäytymistä lähdetään torjumaan pienillä arkisilla teoilla.

Muistan vuosien takaa sellaisen kampanjan, jossa opetettiin köyhille, kuinka toimeentulotuki saadaan riittämään. Oli kerätty ruokareseptejä, joiden avulla voisi tehdä edullisista raaka-aineista maittavaa ruokaa. Silloin ei vielä ollut sosiaalista mediaa, joka olisi pyörittänyt riekkumisia kaikkien luettavaksi, mutta muistan ajatelleeni, ettei käytännöllisissä ruoka-ohjeissa sinänsä ollut vikaa, ne vain tulivat väärästä suunnasta, nimittäin Kelalta.

Tämän Niinistön kampanjan kanssa on vähän sama asia. Kun kovan linjan kokoomuspoliitikko alkaa opastaa, että vanhempien pitää laittaa lapset ajoissa nukkumaan, niin ohjeet tuntuvat tulevan jotenkin väärästä osoitteesta. Nythän me makselemme 90-luvun laman jälkilaskuja. Tuloerot ovat kasvaneet, julkisia palveluja ajettu alas. On luotu sen tason ongelmia, jotka eivät  tule ratkaistuksi isällisellä ryhtiliikkeellä.

Muutenkin kyllä huomaa, että ehkä presidentin valtaoikeuksien riisuminen on vähitellen alkanut tuottaa tulosta. Niinistö vaikuttaa nukkepresidentiltä. Halonenkin tuntui vielä oikealta poliittiselta vaikuttajalta verrattuna Niinistöön. Aina kun Niinistö esiintyy tiedotusvälineissä, hänellä on jokin pilipalijuttu asianaan. Luulisi miestä harmittavan, kun hän on sentään joskus ollut järeän tason vaikuttaja.

***

Ps. Tässä vielä eilisen merkkipäivänkin muistoksi pätkä fransiskaanista räppiä. Isä Stan Fortuna Bronxista räppää.

Niin niin Niinistö!

ja elämä tuli

Olen nyt lukenut Katja Ketun Kätilöä 70 liuskaa!

Vaikea uskoa, että tulen pitämään kirjasta. Kieli on voimakasta ja hienoa, tarina on tärkeä, mutta en pidä romaanin maailmankuvasta. Tämä nyt ei tarkoita mitään muuta kuin että minä en pidä siitä. En siis esitä mitään arvoarvostelmaa ko. teoksesta.

Ja kirjaahan ei voi oikein arvostella jos ei ole lukenut sitä kokonaan. Minulta on sitten turha odottaa mitään jäsentynyttä kirja-arviota, mutta senhän vakilukijat jo tietävätkin.Siis edellyttäen, että joskus pääsen kirjan loppuun. Etenen hitaasti, koska luen niin montaa muutakin kirjaa. Minulla on kesken mm. Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tyttö, sitten lainasin pinon Tenava sarjakuvia. RRRRakastan tenavia, mutta en minä niitäkään ehdi/jaksa lukea kuin pätkissä. Luen myös kirjoituskurssilaisten tekstejä. Aina kun ei tiedä mitä tekisi, voi lukea niitä tekstejä ja miettiä mitä kirjoittajan kannattaisi niille tehdä. Siinähän se aika sitten menee, ei sen lisäksi paljon jaksa paneutua painettuihin kirjoihin.

Olen jo pitkään ollut kypsä lopettamaan blogini, mutta missä minä sitten itseni nolaan jos en saa tehdä sitä täällä? Joskus kauan sitten sanottiin, että hanki elämä.  En ole ajatellut hankkia elämää, mutta niin vain on käynyt, että elämä on tullut. Hyvä tietysti, että edes tässä vaiheessa, vaikka takaseinä jo häämöttääkin.

Huomenna alkaa luennointi. Varsinkin loka-ja marraskuu ovat kiireisiä. Minulla on viisi kurssia tänä syksynä. Toivottavasti ahneella ei ole paskaista loppua, vaan selviän kunnialla.

Niin, blogin voisi vetää jo alas pöntöstä ellei minua vaivaisi sellainen taikauskoinen epäilys, että heti kun olen lopettanut blogin, tulee jokin tilanne, joka ehdottomasti vaatii, että se blogi pitäisi olla. Vaikea kyllä keksiä mikä ihmeen tilanne sekin olisi. 

ja elämä tuli

Oi Darwin!

Jonakin tulevaisuuden ajankohtana, joka ei ole niin kovin kaukana vuosisatoina mitattuna, ihmiskunnan sivistyneet rodut melko varmasti hävittävät perin pohjin alkukantaiset rodut ja ottavat niiden paikan. Samaan aikaan ihmisenkaltaiset apinat epäilemättä myös tuhotaan täysin. Silloin ero tehdään suuremmaksi, sillä se tulee toivon mukaan olemaan sivistyneemmässä tilassa olevan ihmisen --- valkoisen rodun edustajan ja jonkin alemman apinalajin kuten paviaanin välilä, sen sijaan että nykyään on mustaihoisen tai australialaisen ja gorillan välillä.

Charles Darwin
(The Life and Letters of Charles Darwin)

Boldaus minun.

Oi Darwin!

Joku käveli naiselle ammatin

Eilinen hillitön syntymäpäiväjuhlinta huipentui, kun kotiin tullessa oli postilaatikossa odottamassa terveiset Opetushallitukselta. Olen nyt siis virallisesti julkaisugraafikko, uskokoon ken tahtoo.

Olen tässä muutamana päivänä jo kiinnittänyt huomiota siihen, että vaikka minua hiukan ahdistaakin luentojen ja kaikenlaisten kurssien ja opetusten alkaminen, ne eivät kuitenkaan ahdista niin paljon kuin aikaisemmin. Ehkä syy on siinä, että nyt minulla ei enää ole näitä kesken olevia opiskeluja henkisenä painolastina. Olen siis yhtäjaksoisesti opiskellut vuodesta 2008 asti, ja siinä välissä olin myös pari vuotta myös erään Turku 2011 hankkeen tiedottajana, mikä oli kätevää koska sen ansiosta sain riittävän työkokemuksen tätä tutkintoa varten.

Mutta nyt se on suoritettu, mikä tarkoittaa, ettei minun tarvitse enää stressata sen vuoksi. Minulle ei enää tule jatkuvalla syötöllä sähköposteja ja tekstiviestejä tästä aiheesta eikä minun tarvitse enää kirjautua mitä kummallisimpiin palveluihin täyttelemään mitä eriskummallisempia kaavakkeita, kuten vaikkapa Europassia, kiss my ass.

Kiitos siis Sam Body Playsille, sen ansiosta minäkin sain lopulta ammatin.  Eli kryptinen otsikko viittaa tähän kampanjaan.

Joku käveli naiselle ammatin

Ilmaa ilmaa

Kansanuutisten Viikkolehden mukaan Siri Kolu kertoi Työväenkirjallisuuden päivillä odottavansa arkirealismin paluuta lasten ja nuortenkirjallisuuteen vuosia kestäneen fantasiabuumin jälkeen.

Nythän fantasiasta on tullut valtavirtaa ja lapset, nuoret joita fantasia ei kiinnosta, voivat kokea vaikeaksi löytää luettavaa fantasiapaljouden keskeltä.

Kunnioitan niitä nuorisokirjailijoita, jotka sitkeästi ovat puurtaneet realistisia nuortenkirjoja vuodesta toiseen.

Itse toivon, että voisi olla mahdollisimman eri tyyppisiä kirjoja, koska lapsetkin ovat keskenään niin erilaisia.

Minua kiinnostaa kirjoittaa sellaisia kirjoja, jotka pohjautuvat ympäröivään todellisuuteen,  mutta samalla tarjoaisivat lukijalle henkireikätilan tässä hapettomassa ilmapiirissä, tai jonka minä koen hapettomana ja pakahduttavana.

Kolu sanoo tuossa jutussa, että ajassamme on paljon vihaa vähemmistöjä kohtaan. Hän mainitsee esimerkkinä seksuaalivähemmistöt ja maahanmuuttajat. Minä voisin tarjota tähän ehdolle myös muita vähemmistöjä, joita esim. Kansanuutisten Viikkolehti ei kovin hyvin ymmärrä, ainakaan joidenkin aikaisemmin ilmestyneiden artikkeleiden perusteella arvellen.

Ilmaa ilmaa

Oi Kätilö!

Ystävä lainasi minulle kaksi viikkoa sitten Katja Ketun Kätilön. Kun tapasin hänet äsken, kysyin onko kirjalla kiire, sillä kahdessa viikossa olen edennyt Kätilössä kaksi sivua. Haaveilen, että joskus saisin pakotettua itseni lukemaan vähän lisää. Ties vaikka koko kirjan. Vika ei ole kirjassa, vaan minussa, siinä että jokin minussa vastustaa kirjaa vaikka pidän aihetta kiinnostavana ja tärkeänä.

On onni, että lapsuuteni ja nuoruuteni oli niin yksinäistä ja surkeaa aikaa, koska jos minulla olisi silloin ollut yhtä paljon kiinnostavaa tekemistä kuin nykyään, en varmaankaan olisi viitsinyt lukea kirjoja, jotain viisikoita ja vastaavia ehkä lukuunottamatta.

Oi Kätilö!

Elämä

Minulle muuten kävi sellainen juttu, että piirsin erään ihmisen touhuista sarjakuvastripin. Sitten tuli mieleen näyttää se hänelle ennen julkaisua, ja hän sanoikin ettei missään tapauksessa saa julkaista. Se tuli yllätyksenä, olin kuvitellut että strippini oli niin kiva. Mutta sanoin etten tietenkään julkaise, jos julkaiseminen aiheuttaa hänelle mielipahaa. Minulle itselleni tuli paha mieli siitä, että olin ylipäätään piirtänyt sellaisen stripin.

Tämä oma pienimuotoinen kokemukseni rinnastui mielessäni kohuihin, joita kirjallisuudessa välillä syntyy. Saako kirjailija kirjoittaa mitä vaan tutuistaan, vaikka se heitä loukkaisikin. Ja vastaushan on aina että kyllä saa ja täytyy ja taidekin sitä jo vaatii.

Tajusin yhtäkkiä millaista kovuutta tämä vaatii ihmiseltä.

Facebookin puolella tuttava arveli Fassbinderistä, että epätoivoiselta vaikuttava elämä tuotti kiinnostavaa taidetta. Tuli mieleen, että sehän on eräänlaista marttyyriutta taiteen hyväksi. Taide on korkein arvo ja sen eteen pitää uhrata paitsi oma elämän joskus myös läheisten elämä.

Oma ajatteluni ei kulje tällaisia uria. Jos pitäisi valita kumman palavasta talosta pelastan, kallisarvoisen käsikirjoituksen tai kissanpennun, valitsisin kissanpennun. Minulle elämä on on aina taidetta isompi asia. Siis aina.

Elämä