Olin elokuvissa. Katsoin Land of mine. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset kylvivät miljoona miinaa Jyllannin rantahiekkaan. Sodan päätyttyä oli saksalaisten sotavankien tehtävä raivata miinat pois. Elokuva kertoo neljäntoista alaikäisen saksalaispojan (sotavangin) ja heidän tanskalaisen vääpelinsä raivausprojektista. Neljä poikaa säilyi hengissä. Tässä todellisessa maailmassamme kaikenkaikkiaan noin puolet saksalaisista miinanraivaussotavangeista räjähti taivaalle miinoja purkaessaan.
Elokuva oli lähes sietämätön katsoa, koska se ei ollut olemuksellisesti fiktiota. Elokuvan henkilöt ehkä olivat kuvitteellisia, mutta tapahtumat tosia. Itkin elokuvan alusta loppuun ja poistuessani teatterista mietin mihin voisin mennä pyytämään, että sodat lopetettaisiin nyt heti ja samoin miinojen kylväminen luontoon. Kuuntelisiko joku minua, uskoisiko?
Oli tietysti ihan loogista ja tavallaan myös reilu peli, että koska saksalaiset olivat laitteneet ne miinat Tanskan rannikolle, niin heidän tehtävänsä oli myös hävittää ne sieltä. Mutta yksilön kannalta siinä ei ollut mitään oikeudenmukaista. Tanskalaiset eivät kohdelleet sotavankejaan kovin humaanisti, esimerkiksi miinanraivaajien ruokkiminen ei heitä kiinnostanut. Eikä elossapitäminen muutenkaan. Se oli tietenkin ymmärrettävää, saksalaiset olivat vihollisia, heidän vuokseen oli jouduttu kärsimään, nyt heidät pistettiin kärsimään.
Minusta on ihmeellistä, että tanskalaiset pystyvät tekemään tällaisen elokuvan, joka kääntää tutkivan ja moraalisesti pohdiskelevan katseen myös heidän omaan toimintaansa. Vertailukohdaksi asettuu kuin itsestään Suomessa käynnissä oleva sotaelokuvahanke, jossa Tuntematon sotilas tehdään elokuvaksi jälleen kerran. Mannerheim-elokuva kai sentään kuopattiin.
Land of mine oli vangitseva katsomiskokemus. Toivoisin, että monet katsoisivat sen ja sodan vastainen liikehdintä vahvistuisi jälleen. Mutta lienee ajan kuva, että lisäkseni teatterissa oli yksi toinen ihminen katsomassa elokuvaa.
Elokuva oli lähes sietämätön katsoa, koska se ei ollut olemuksellisesti fiktiota. Elokuvan henkilöt ehkä olivat kuvitteellisia, mutta tapahtumat tosia. Itkin elokuvan alusta loppuun ja poistuessani teatterista mietin mihin voisin mennä pyytämään, että sodat lopetettaisiin nyt heti ja samoin miinojen kylväminen luontoon. Kuuntelisiko joku minua, uskoisiko?
Oli tietysti ihan loogista ja tavallaan myös reilu peli, että koska saksalaiset olivat laitteneet ne miinat Tanskan rannikolle, niin heidän tehtävänsä oli myös hävittää ne sieltä. Mutta yksilön kannalta siinä ei ollut mitään oikeudenmukaista. Tanskalaiset eivät kohdelleet sotavankejaan kovin humaanisti, esimerkiksi miinanraivaajien ruokkiminen ei heitä kiinnostanut. Eikä elossapitäminen muutenkaan. Se oli tietenkin ymmärrettävää, saksalaiset olivat vihollisia, heidän vuokseen oli jouduttu kärsimään, nyt heidät pistettiin kärsimään.
Minusta on ihmeellistä, että tanskalaiset pystyvät tekemään tällaisen elokuvan, joka kääntää tutkivan ja moraalisesti pohdiskelevan katseen myös heidän omaan toimintaansa. Vertailukohdaksi asettuu kuin itsestään Suomessa käynnissä oleva sotaelokuvahanke, jossa Tuntematon sotilas tehdään elokuvaksi jälleen kerran. Mannerheim-elokuva kai sentään kuopattiin.
Land of mine oli vangitseva katsomiskokemus. Toivoisin, että monet katsoisivat sen ja sodan vastainen liikehdintä vahvistuisi jälleen. Mutta lienee ajan kuva, että lisäkseni teatterissa oli yksi toinen ihminen katsomassa elokuvaa.
Tekstit
Olipa koskettava kirjoitus elokuvasta, josta tiedän, että en pystyisi sitä katsomaan. Mutta kiitos, että kerroit tämänkin historiallisen yksityiskohdan. Sota on järkyttävä asia.
VastaaPoistaJostain syystä tekstiäsi lukiessani mieleeni johtui hiljattain julkaistu, edesmenneen Juhani Rekolan lehtiesseistä koottu teos Herääminen pimeään. Kirjan on kustantanut Kirjapaja ja sen on toimittanut Heimo Hatakka.
En tiedä onko Rekola sinulle tuttu, mutta hän oli pitkään Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi. Itse koen, että hän oli yksi 1900-luvun merkittävimpiä kristillisiä ajattelijoita.
Joka tapauksessa, mukavaa, että kirjoitat kaikesta vaikeastakin. Pinnallista höpinää on nykyään niin paljon, että siihen meinaa tukehtua. Mukavaa pian alkavaa kesäkuuta.
Mymmeli
Hei Mymmeli, kiitos viestistä! Kyllä Rekola on tuttu, mutta oikeastaan tuolta jostain 70-luvulta, kun lukiolaisena häntä luin. Sittemmin hän painui Suomessa jotenkin unholaan, mutta nyt on ollut vähän Rekola-renessanssia ilmassa ja olenkin ajatellut, että pitäisi lukea nämä uudet Rekola-kirjat joita on tullut viime vuosina, kiitos että muistutit asiasta!
VastaaPoistaLeppoisaa kesää!
Onpa ilahduttavaa kuulla, että Rekola on sinulle tuttu! Aika moni tuntuu unohtaneen tai ei ole koskaan kuullutkaan. Minusta se on sääli. Ja suosittelen lämpimästi myös muita Rekolan viime vuosina julkaistuja kirjoja kuten Ilo pimeydessä ja Irlantilainen päiväkirja.
VastaaPoistaMuistelen, että tässä keväällä kirjoitit jostain kirjahankkeesta liittyen Oriveteen ja lepraan. Onko se projekti hytkähtänyt yhtään eteenpäin?
No siinä mielessä nytkähtänyt, että olen kirjoittanut sitä, mutta ei vielä ole ihan valmis. Läheltä liippaa kuitenkin:-)
VastaaPoista