Virtahevon varjossa, mutta joskus ne virtahevot voivat olla tosi pieniä ja harmittomia

Pieni lintu on tehnyt pesän mökkimme ulko-oven vieressä olevan naulakon päälle. Pesä nojaa näppylähanskoihini. Linnun vuoksi mökkielämä on nyt muuttunut entistä hankalammaksi, koska meidän pitää kiertää aina takakautta sisälle. Vesien, roskien, ruokien rahtaaminen on muuttunut logistisesti entistä hankalammaksi. Uimaan pitää hiipiä pitkin rantakivikkoja. Saunassa on oltava ihan hissun kissun.

Herkkänahkaista lintua varoessa tulin yhtäkkiä ajatelleeksi, että olen jollakin tavalla viettänyt koko elämäni vähän tällä tavalla. Aina on ollut joku ihminen, jota on pitänyt varoa, jonka vuoksi on pitänyt muuttaa reittejä, hallita äänensävyjään, sanojaan. Olen aina ollut kahden hankalan välissä niin kuin nytkin. Ärsyttää varoa, mutta jos en varo, seuraukset tuntuisivat vielä pahemmilta.

Aina joskus päätän muuttua. Lakata varomasta. Alan käyttäytyä niin kuin huvittaa, sanon mitä huvittaa kenen seurassa huvittaa. Mutta ei se ehkä tällä pääkopalla onnistu.

En vielä tiedä mikä lintu elämääni terrorisoi. Näpsin siitä kyllä muutaman kuvan, mutta se on niin harmaa ja olematon, että ei siitä ota selvää. Kun pääsen kotikoneelle, voin pistää kuvan näytille.

Virtahevon varjossa, mutta joskus ne virtahevot voivat olla tosi pieniä ja harmittomia

Pahat sanat, hyvät sanat + kesäkysely--->

Tuon edellisen postauksen kommenttien ansiosta tajusin:

1. Minun on vaikea kirjoittaa pahoista ihmisistä. Pahuus on minulle melkein tabu. Ei paha ole kenkään ihminen vaan toinen on heikompi toista, jotenkin tuohon tapaan runoili Leino, ja olen imaissut tämän ajatuksen suojakseni. Mutta todellisuudessa ihmiset voivat kyllä olla todella pahoja. Pahallakin ihmisellä voi tietenkin olla inhimilliset puolensa, mutta siitä huolimatta hän voi äityä todelliseksi pimeyden kätyriksi, jota ei voi selittää pelkällä heikkoudella. Otankin henkilökohtaiseksi kehitystehtäväkseni pahisten kehittelyn. Siis teksteissäni.

Kiinnostavaa on sekin, että kun ihminen oikein taistelee hyvän puolesta, niin jossain vaiheessa se taistelu voikin kääntyä vastakohdakseen ilman että asianomainen tajuaa tapahtunutta.

2. Vanha Erkki mainitsi kommentissaan muinaisen metsästyskulttuurin, jossa sana karhu korvattiin kiertoilmauksin, koska ajateltiin että sanan "karhu" käyttäminen manaisi karhun näkyviin. Nythän me elämme samanlaisessa henkisessä ilmapiirissä. Ei ole vanhuksia, on seniorikansalaisia. Autovarkaus on ajoneuvon luvaton haltuunotto jne. Hankalat asiat siis luulotellaan ratkaistuiksi kun keksitään uusia termejä.

Ensin ajattelin sen niin päin, että kylläpäs ihmiset ovat tyhmiä, kun toimivat näin. Mutta toisaalta, ehkä nimenvaihto kuvastaakin sitä miten tärkeitä sanat ja nimet ovat. Raamatun mukaan maailma luotiinkin sanan voimalla. Edelleenkin sanoilla luodaan maailmaa. Sanoilla ei pelkästään kuvata sitä mitä on, vaan luodaan uutta ja muunnellaan vanhaa.

Ps. Vastatkaa kyselyyn ja osallistukaa arvontaan. Jos levitätte tietoa tästä arvonnasta, saatte kokonaista kaksi arpaa. Jaossa siis uutukaisia Eksyneet näkevät unia kirjaa, tai vähän myöhemmin ilmestyvää Ristiaallokkoa. Ilmoittautukaa arvontaan kommenttilaatikossa.

Pahat sanat, hyvät sanat + kesäkysely--->

Pistin blogin tienaamaan

Olen kyllä armottoman hidasjärkinen. Jossain vaiheessa viime keväänä minulle alkoi tulla Wsoy:ltä uutiskirjeitä sähköpostiin. Olin jotenkin vähän ärtynyt, että mitä ne mua spämmää, minä nimittäin haluan saada henkilökohtaisia viestejä sähköpostiini, siis sellaisia jotka on kirjoitettu juuri minulle, eikä ylipäänsä vain jollekin yleismaailmalliselle toimijalle, joka halutaan saada innostumaan milloin mistäkin.

Nyt mainostettiin Liisa Keltikangas-Järvisen uutta teosta, joten katsoin viestin vähän tarkemmin, koska ko. rouvan opukset kiinnostavat. Viestin hännillä oli linkki, josta sai tilata arvostelukappaleita, ja silloin minulla yhtäkkiä alkoi raksuttaa. Saisinko minäkin arvostelukappaleen, jos tilaisin?

Kokeilin kepillä jäätä, ja heti tuli vastaus. Arvostelukappale lähetetään ilmoittamaani osoitteeseen!

Jokin aika sitten oli puhetta siitä kuinka jotkut neropatit tienaavat blogeillaan. Olen nyt liittynyt samaan etuoikeutettujen ryhmään. Tietenkään ei ole ilmaista kirjaa, niin kuin ei ole ilmaisia lounaitakaan. Mutta ilohan kiinnostavista kirjoista on blogata.

Pistin blogin tienaamaan

Verkko vie taas voiton

Keksin, että voisin suorittaa markkinointiviestinnän työharjotteluni Karistolla. Otin yhteyttä pomoon, ja hän lupasi sen olevan mahdollista, ja voisin keskittyä työharjoittelussani verkossa toimimiseen. No sehän passaa. Olin ihan intoa piukassa kun kuulin tämän. Verkkohan on minulle ollut sydämen asia siitä lähtien kun sen löysin kymmenen vuotta sitten. En kyllä ole mikään verkkoinnovaattori, mutta pystyn kuitenkin toimimaan siellä huomattavasti sujuvammin kuin irl. Verkko toimii minulla usein väylänä tosielämän kontakteihin, kuten Jannelle kerroinkin. Puhelintahan minä vältän viimeiseen asti, mitä jotkut eivät voi ymmärtää. Pitävät välinpitämättömänä jne, kun en soittele, kysele kuulumisia. Sanon, että kyselen kuulumiset FB:ssä tai sähköpostissa, mutta sehän ei heille kelpaa, joten minkäs teet, pattitilanne. Käytännössä elämäni on mennyt sellaiseksi, että äitiäni lukuunottamatta pidän aktiivisesti yllä kontakteja ainoastaan sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa toimii verkkoyhteys. Se ei ole mikään tietoinen päätös, muunlainen yhteydenpito vain on minulle niin kohtuuttoman vaikeaa. Vastaan kyllä puhelimeen, mikäli joku haluaa jutella, mutta en itse soittele. Niinpä ei minullekaan kukaan enää soittele, eivät edes lehtimyyjät. Joita en kaipaa kylläkään.

Verkko vie taas voiton

Markkinointiviestintää

Vaikka markkinointiviestinnän kurssilla on tähän mennessä opetettu kaikkea muuta, mutta ei markkinointiviestintää, olen kuitenkin alkanut ajatella asioita markkinointiviestinnällisesti. Ja yllättäen se on aika stimuloivaa. Mietin paljonko maksaisi painattaa pieniä kirjanmerkkejä, esimerkiksi Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita kirjoista. Toisella puolella voisi olla kirjan kansikuva, ja takana jokin hauska sitaatti kirjasta. Ne sitaatit pitäisi tietenkin etsiä, ja omien kirjojen lukeminen on myrkkyä. Ja entä jos en löytäisikään yhtään hauskaa sitaattia. Mutta jos kirjoista löytyisi hauskoja kohtia, niitä voisi painattaa pikkuisiin söpöihin kortteihin, joita voisi kylvää ympäriinsä. Ihmiset ehkä ottaisivat niitä, ilahtuisivat niiden sisältämistä pienistä oivalluksista, katsoisivat tarkemmin, että kuka näin hauskalla tavalla maailmasta ja elämästä sanailee. Sitten he menisivät kauppaan ja ostaisivat kirjani. Yksinkertaista. Vai onko? Ehkä pitäisi mennä nukkumaan.

Markkinointiviestintää

Pallo

Mietin joskus, millainen minusta olisi tullut näillä perintötekijöilläni, jos olisin saanut kasvaa ihanteellisissa olosuhteissa. Ikään kuin perisynnittömässä, paratiisillisessa maailmassa. Missä minulla ei olisi ollut tarvetta lapsesta asti lohduttaa itseäni epäterveillä elämäntavoilla.

Kirkkoisät ovat miettineet, minkä näköisiä me olemme ylösnousemuksessa, ja kirkkoisä Origenes (hdcaniksen muistin mukaan) tuli siihen tulokseen, että olemme todennäköisesti pallon muotoisia. Koska pallo on täydellinen. Olenkohan minä ylensyömisellä alitajuisesti tavoitellut tuota täydellistä pallon muotoa jo tässä ajassa?

Vaihtoehtoisesti voisi tietysti miettiä, millainen minusta olisi näillä perintötekijöillä tullut, jos olisin elänyt niukoissa oloissa sata vuotta sitten. Mutta sitä on turha miettiä, koska sata vuotta sitten sekä äiti, että minä olisimme todennäköisesti menehtyneet synnytyksessä. Mutta jos olisinkin selvinnyt synnytyksestä, olisin kuollut muihin vaivoihini, joita en nyt tässä kehtaa selostaa. Saan siis kiittää elämästäni kehittynyttä lääketiedettä, mikä kyllä pistää miettimään.

On tietenkin ihan turha miettiä, millainen minusta olisi kehittynyt jossain toisenlaisissa olosuhteissa. Vai onko? Ajattelin kuitenkin tänä keväänä viettää pääsiäispaastoa, ja luopua valkoisesta sokerista ja valkoisista jauhoista. Ehkä en odota edes laskiaista, vaan aloitan jo nyt.

Pallo

Taivaassa sitten iloitaan oikeudenmukaisuudesta

Ihmiseen on rakennettu voimakas oikeudenmukaisuuden tarve. Siitähän kristinuskoon ymppäytynyt helvettioppikin on imenyt käyttövoimansa. Kun ihminen joutuu elämänsä aikana kokemaan vääryyttä, syntyy ajatus, että jossain vaiheessa pitäisi puntit tasata. Pitäisi katsoa kuka on ansainnut mitäkin, ja jakaa ihmisille ansioiden mukaan, ei sattuman ja pärstäkertoimen mukaan, kuten elämässä tapahtuu.

Meidän edistyneessä, valistuneessa yhteiskunnassamme on tehty paljon työtä sen eteen, että elämä olisi mahdollisimman oikeudenmukaista. Siitä pyritään huolehtimaan lainsäädännöllä ja erilaisilla ohjeistuksilla.

Olen ajatellut, että taide on sellainen elämänalue, jossa oikeudenmukaisuudella ei ole merkittävää sijaa. Oikeudenmukaisuus voi toteutua vain siinä, että kaikille kirjailijoille maksettaisiin tekijänpalkkioina suurin piirtein sama prosentti, mutta se on aika vaatimatonta oikeudenmukaisuutta kun toinen myy sata kappaletta ja toinen satatuhatta. Mikä ratkaisee, että toinen myy sata ja toinen satatuhatta? Ei siihen voi puuttua oikeudenmukaisuuteen pyrkivällä lainsäädännöllä.

Käytäntö on osoittanut ettei tuo alkeellisinkaan oikeudenmukaisuus toteudu. Kaikille kirjailijoille ei makseta samanlaisia prosentteja kirjan myynnistä. Paljon myyvä voi kiristää prosentteja ylöspäin, vähän myyvä pissaa ilosta housuun jos joku ylipäänsä kiinnostuu sen verran hänen kirjastaan, että ottaa sen listoilleen.

Omalla kohdalla koenkin merkittäväksi kehitystehtäväksi luopua sisäänrakennetusta oikeudenmukaisen kohtelun kaipuustani, ainakin silloin kun on kysymys omasta työstäni. Yritän hyväksyä, että maailmassa on alueita, joihin oikeudenmukaisuusvaatimukset eivät ulotu ja kirjailijantyö kuuluu suurelta osalta tällaiselle alueelle.

Olen miettinyt mistä tämä oikeudenmukaisuuden kaipuu ihmiseen yleensä kasvaa. On kummallista, ettei sitä ole saatu kitkettyä pois, vaikka ihmiskunnan historiaa kun ajattelee, tuntuu, ettei sen aikana muuta ole tehtykään kuin nuijittu ihmisistä pois uskoa oikeudenmukaiseen kohteluun.

ps. olin SusuPetalin haastateltavana

Taivaassa sitten iloitaan oikeudenmukaisuudesta

Kirjallinen pissis miettii

Eilisessä Hesarissa oli juttua siitä, ketkä olivat saaneet suurimpia kirjastoapurahoja Suomessa. Kiinnitin huomiota, että tuhdin rahoituksen arvoiseksi oli noteerattu vain pari naiskirjailijaa. Vinoutuma voi käsittääkseni johtua kahdesta eri syystä.

Syy numero yksi: Naiset ovat huonoja kirjailijoita verrattuna miehiin.
Syy numero kaksi: Raadilla on pientä klappia niissä kriteereissä joilla se kirjailijoita arvottaa.

Olen edellispäivien haastattelujen jälkeen jälleen äkämystynyt siitä, että joudun jatkuvasti puolustautumaan genreni vuoksi. Toissapäivänä Porissa Ruusun ja kirjanpäivien haastattelija tivasi, että onko tämä oikeaa kirjallisuutta kun niin monet ovat sitä mieltä ettei ole, ja sama toistui, joskin eri sanoin Kotimaan haastattelussa.

Kotimaan Olli Seppälä äimisteli myös aiheenvalintaani. Viihdettähän kirjoitetaan luksuselämän säihkyvistä sankareista, ei kummallisista vanhakantaisten jääräpäiden porukoista.

Jälkeen päin tajusin, että uskonnolliset yhteisöt käyvät aiheeksi vakavaan kaunokirjallisuuteen ja myös dekkareihin. Vakavan kaunokirjallisuuden aiheet ovat vakavia. Sitten on joitakin loistavasti meritoituneita kirjailijayksilöitä, jotka ovat häkellyttäneet yleisöä kirjoittamalla vakavaa kaunokirjallisuutta pintakulttuurista. Esim. Pirjo Hassinen ja Kjell Westö.

Viihderomaanien tonttina on pidetty pintakulttuuria.

Jostain syystä minua ei kiinnosta pintakulttuuri ollenkaan. Haluan kirjoittaa aiheista, jotka ovat olleet vakavan kaunokirjallisuuden tonttia, mutta kevyemmässä ja mielellään vähän ilkamoivassa hengessä. Se sitten tekee minusta tällaisen höpsön hömppäkuningattaren. Höpsön siinä mielessä, että enhän minä tällä linjallani ole saavuttanut valtaisaa ja vastaanpanematonta kansansuosiota. Olen pysynyt hengissä ja saanut tehdä tätä työtä, se on jo paljon. Se on enemmän kuin koskaan uskalsin haaveillakaan, mutta höpsöhän minä siitä huolimatta olen.

Eilisessä Hesarissa oli toinenkin kiinnostava juttu. Anna Kontula on julkaissut uuden kirjan, jossa hän kertoo, että uuden polven feministit haluavat olla pissiksiä, ja samalla tulla otetuksi vakavasti. Kontula ei nimittänyt näitä feministejä pissiksiksi, se on minun tulkintani. Yhtäkkiä tajusin, että minähän teen sitä samaa. Olen kirjallinen pissis, joka ajattelee että pissiskirjat ovat kirjallisuutta niin kuin kaikki muukin kirjallisuus. Ja siihen pitäisi suhtautua kirjallisuuteena. Jos pissiksen tekemä hömppäkirja kertoo oikeista asioista, on hyvin kirjoitettu ja hauska, niin se on sitten ihan oikea romaani. Feministipissiksetkin haluavat, että heihin suhtaudutaan täysivaltaisina kansalaisina, vaikka he meikkaavat ja käyttävät korkokenkiä ja työntävät tissit törölleen.

En vielä osaa oikein täsmällisesti ilmaista mitä tarkoitan, mutta lukekaa eilisestä Hesarista Kontulan uusimman kirjan arvio, ja miettikää. Miettikää. Kaikki te, jotka tulette aina ystävällisessä hengessä sanomaan minulle, että olet lahjakas ihminen, miksi tuhlaat lahjojasi tällaiseen genreen, niin miettikää tekin. Miettiminen tekee hyvää ihmiselle. Minäkin mietin jälleen.

Kirjallinen pissis miettii