tiistai 1. syyskuuta 2009
Havainto
Eikö ole kummallista, että ihmiset elävät elämäänsä siitä oletuksesta käsin, että kaikki jatkuu samana maailman tappiin asti. Että me olemme aina tässä, tekemässä näitä samoja asioita joita nytkin teemme, ja ihmiset jotka ovat meille tärkeitä, ovat myöskin tässä ja heidänkin elämänsä jatkuu samana maailman tappiin asti. Koko ajan me kuitenkin näemme millä tavalla muiden ihmisten maailmat järkkyvät. He sairastuvat, menettävät omaisuutensa, kuolevat. Heidän elämänsä muuttuu, kaikki turvallisuus riisutaan pois ja jäljelle jää pelkkä hauras olemassolo, matka jonka päämäärä ei ole kenenkään tiedossa, mutta me vain jatkamme niin kuin ennenkin. Jokin turvallisuuden harha ympäröi meitä, mutta ehkä se on välttämätöntä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Luulen, että se suojaava, harhainen kupla, on nimenomaan mielenterveyden kannalta välttämätön. Eläköön siis ajoittainen eskapismi :)
VastaaPoistaNiin se varmaan on Millan.
VastaaPoistaTuota minäkin ihmisissä ihmettelen, miten he tuohon kykenevät. Itse en ainakaan pystys tuossa illuusiossa elämään. Heikkoja ihmiset ovat, jos mielenterveyteen vedoten haluavat illuusiota pitää yllä.
VastaaPoistaKyllä ihmiset onkin heikkoja, minäkin olen.
VastaaPoistaKai se on lajin säilymisen kannalta välttämätön se harha -muutenhan me kaikki killuisimme hirressä, jos maalaisimme omat pirumme seinille.
VastaaPoistaVähemmästäkin sitä hajoaa.
Turvallisuushakuisuus ja hyvät illuusiot ylläpitävät elämää, ja jos se on tässä maailmassa heikkouden merkki niin olen mielelläni heikko ja naiivi.
VastaaPoistaJa mitenkäs sitä voisi olla tuostakaan asiasta, että läheisemme, ystävämme jotenkin oleellisesti muuttuisivat?
Tapasin juuri viikonvaihteessa elämässäni liki kolmekymmentävuotta mukana pysyneitä ihmisiä ja juu, ulkoisia muutoksia ja toki muitakin muutoksia on tapahtunut jokaisessa, mutta jokin vain pysyy kummallisella tavalla - se se vasta ihme onkin.
korjaus:
VastaaPoistaJa mitenkäs sitä voisi tuostakaan asiasta olla niin varma, että läheisemme...
Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä mahdottomampaa on uskoa muuttumattomuuden olevan mahdollista. Iän myötä jatkuva muutos alkaa tuntua elämän realiteetilta, johon on sopeuduttava, koska vaihtoehtoa ei ole. Vaikka asioiden haluaisi pysyvän, silti ne muuttuvat.
VastaaPoistaNuorempana taisin uskoa kaiken jatkuvan samana hamaan tulevaisuuteen - kuinka väärässä olinkaan. Kun ajattelen aikaa vaikka vain kymmenenkin vuotta sitten, lähes kaikki on muuttunut ympärilläni: olen menettänyt molemmat vanhempani, asunut neljällä paikkakunnalla, työskennellyt useissa ammateissa - ja moni muukin asia on muuttunut. Myös kaikki jokapäiväiseen arkeeni kuuluvat ihmiset ovat vaihtuneet toisiin tai kuolleet. Vain muutos tuntuu olevan ikuista.
Yhä todemmalta alkaa tuntua kiinalainen viisaus: "Varpaitaan ei voi pistää kahta kertaa samaan jokeen". Vaikka palaisikin entiselle asuinsijoilleen tai vanhojen tuttujensa pariin, eivät ne enää ole samoja - elämä muuttaa sekä paikkoja että ihmisiä.
Muuttumattomuus on harvinaista ja vaikeasti saavutettavaa - ja joskus tuntuu, että sen etsiminen muistuttaa sateenkaaren pään etsimistä: meni minne vaan, mahdollisuus tilanteen pysyttämiseen ennallaan on jossain muualla.
Samaa olen ajatellut minäkin. Nuorempana tuntui kovinkin epärehelliseltä sellainen elämä, jossa kuoleman ja muutoksen mahdollisuus on suljettu pois mielestä. Nyt vanhempana ajattelen, että se pieni silmänräpäys jonka elämmme kahden äärettömän pitkän olemattomuuden / kuoleman ajan välissä kannattaa tosiaan elää - pitää katse elämässä eikä vilkuilla kohti kuolemaa ennen aikojaan. Uskon myös että kannattaa yrittää elää hetkessä. Silti taustalla on tietoisuus siitä että kaikki on katoavaista. Sen tehtävä on pitää asiat oikeissa mittasuhteissa. --- Näin ainakin periaatteessa, tai sanoisinko että tuota kohti koitan kurkottaa.
VastaaPoistaTottakai elämä liikkuu ja liikuttaa, muuttaa ja muokkaa ihmistä, muutoshakuisuus tai tietyn pysyvyyden halu riippuu varmaan aika paljon elämänkertymästä, elämäntilanteesta ja kokemuksista. Jotkut kokevat suuret muutokset (kuoleman, paikkakuntien vaihdokset yms) jo alkupuolella elämäänsä.
VastaaPoistaPysyvyys ja muutokset kulkevat ripirinnan ja sisäkkäin, itse tarvitsen kumpiakin sopivassa suhteessa ja aina ei voi edes sitäkään valita.
SusuPetal, minulle jäi joltain psykologian luennoilta mieleen, että ainoastaan syvästi masentuneilla ihmisillä on realistinen näkemys elämästä, muut elävät suloisessa itsepetoksessa, ja hyvä niin, koska eihän tämä homma muuten pyörisi.
VastaaPoistaHirlii, se on kyllä ihmeellistä tosiaan, miten ihmisessä monesti säilyy se jokin juttu, josta hänet tunnistaa samaksi vuosikymmenienkin jälkeen.
Arja, nuoruuteen mielestäni tosiaan erityisen voimakkaasti kuuluu illuusio kaiken jatkumisesta loputtomiin samana. Ei sitä koululaisenakaan voinut käsittää, että koulu joskus tosiaan päättyisi ja ovet aikuisuuteen avautuisivat. Mutta ehkä myös arjen pyörityksessä voi aikuisillekin tulla joskus se harha, että kaikki jatkuu loputtomiin samana.
Eeva, sitä hetkessä elämistä minäkin tavoittelen, vaan vaikeaa se silti on.
No, ilmankos...
VastaaPoistaTiedä onko kyseessä sitten joku perusturvattomuus mutta minusta tuntuu että olen "aina" tiennyt että muuta pysyvää ei ole kuin muutos. Siltikin, vaikka lapsuuden traumaattisin muutos oli muutto kolme kilometriä itäänpäin..
VastaaPoistaJospa muutosangsti on tullut geeneissä? Kumpikin vanhemmistani joutu pakon vuoksi lähtemään kotiseudulta ja kumpikin jäi orvoksi nuorena.
Mutta en osaa ajatella että ei koskaan meille...pikemminkin että miksei juuri meille? Vaikka ei siihen passaa rypemäänkään jäädä. Sellaista ei pää kestä.
Reine, varmasti vanhempien kokemukset vaikuttavat ilman geenejäkin. Vaikka tietysti se on perimässä myös, että lähtemään on jouduttu, se lienee ihmiskunnan historiassa se tavallinen tarina. Minulla ehkä itsellä vaan on ollut sitä vikaa, että olen uskonut olevani jotenkin turvassa. Huomaan nyt kun asiaa olen ajatellut.
VastaaPoistaLaitan tänne vielä sen, mitä lausahdin tuolla pahat-tytöt postauksessa.
VastaaPoistaJos turvallisuus on illuusio niin eikö turvattomuuskin ole sitä? Jos ihmiselle tapahtuu jokin onnettomuus, niin onko se tuon ihmisen mielestä onnetonta välttämättä?
Olen tehnyt sellaisen havainnon, että he joilla on ollut liiallisen turvallisen tavallista lapsena/nuorena, joutuvat jossakin vaiheessa kohtaamaan elämän epävarmuuden ja harjaantumaan siihen, minkä epävarmuuteen jo tottuneet ja siinä kasvaneet osaavat.
Jokaisella on silti, uskoakseni jonkunmoinen turvavarustus matkassaan, jokin systeemi jossa elää ja jonka varassa elää. Etenkin täällä länsimaissa, kolmannen maailman maissa eläessä tarvitsee sellaisia taitoja, joita meillä ei kerta kaikkiaan ole.
Mitä hyödyttää kieriskellä koko ajan ajattelemassa niitä hirveyksiä, joita voi tapahtua? Isoäitini hoki varmaan viisikymmentä vuotta joka päivä, miten hän ei "ensi joulua näe" ja muita piristävyyksiä. 96-vuotiaana hän sitten kupsahti. Mitä hyötyä siitäkin valituksesta ja arkkurahojen keräämisestä oli? Kun lähdin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni, hän pakotti minut tekemään testamentin (25-vuotiaana), koska "et sinä elävänä sieltä palaa"...
VastaaPoistaMenin naimisiin miehen kanssa, jolle sillä hetkellä lääkäri oli antanut vuoden elinaikaa. 10-vuotishääpäivä tulee tässä kuussa täyteen.
Viime lama vei minulta alta työpaikan, josta olimme erään työtoverin kanssa vannoneet, että emme tästä paikasta eläkkeelle jää. Emme jääneet, niin. Kun meni elämästä pohja alta, huomasin osaavani uida.
Uskokaa pois, ystävät: vaikka kuinka etukäteen surisitte, niin se, mikä todella tapahtuu, tapahtuu joka tapauksessa pyytämättä ja yllättäen kuin Jäätteenmäen faksi. Ystäväni harkitsi kolmekymmentä vuotta avioeroa. Mikä tapahtui oli aviomiehen halvaus; nyt hän ruokkii tätä ja pyyhkii suuta.
Minulta kuoli äkillisesti isä, äiti, sisar (ja se isoäiti). Itse olen kahdesti katkaissut luuni täysin ennalta suunnittelematta. Olisiko se sureminen kovastikin hyödyttänyt?
Loistava puheenvuoro, Mette! Kiitos. Viestissäsi tulee hienosti esiin kuinka tyhjän päällä täällä eletään. Ja siis kuitenkin eletään, iloitaankin.
VastaaPoistaHirlii, sitä turvavarustusta minä ehkä tuossa juuri yritin ihmetelläkin. Että mikä se kenelläkin on. Koska sellainenhan pitää olla, eihän tästä muuten mitään tulisi.
Itse pystyn nousemaan sängystä sillä asenteella, että koska elämä on ennenkin tuonut tullessaan hienoja hetkiä, ei ole mitään syytä, miksei niitä tulisi tänäänkin, tai huomenna, tai ylihuomenna.
VastaaPoistaSuremisen pitäisi kai olla prosessi jonka aikana voidaan työstää jo tapahtunutta, ja päästä siitä yli, eheytyä - eikä voivotella maailman pahuutta etukäteen. Onhan tämä maailma..hmm..melko haastava paikka mutta yleensä negatiivisuus ei ole tehnyt ketään vahvemmaksi. Menetyksiäkin käydessään läpi voi ymmärtää, että on niiden onnellisten joukossa joilla myös on ollut jotain hyvää.
Norppa, hyvin sanottu tuo, että suremisen pitäisi työstää jotain jo tapahtunutta. Itsellä on tainnut elämässä olla paljon sellaista, että on surrut etukäteen kaikenlaista, mitä ei sitten kumminkaan ei ole tapahtunut. Ja negatiivisuus ei tosiaan ketään vahvista, se kyllä, että huomaa hyvät asiat, joita elämässä on ollut.
VastaaPoistaAjatus siitä, että kaikki jatkuisi loputtomiin samanlaisena kuulostaa kammottavalta, suorastaan helvetiltä. Ettäkö minulla olisi loppuelämäni ajan sama työpaikka, sama asuinpaikka, samat ihmiset ympärilläni, vuosia ja vuosikymmeniä yhtä ja samaa...voiko ihmisellä olla hirvittävämpää kohtaloa?
VastaaPoistaAuts, onko noin paha tilanne anonyymi?;-)
VastaaPoistaLuulin olevani lähes ainoa maailmassa, joka ei kykene luomaan elämäänsä jatkuvuuden ja pysyvyyden tunnetta. Piti senkin luulon vielä karista :)
VastaaPoista