Vartiainen veti turpaan

Kirjoittajaryhmässä mainitsin, etten tykkää käydä punttisalissa, koska tuntuu, että ihmiset katselevat pitkään. Ketään ei kuule kiinnosta, jokainen keskittyy siihen omaan juttuunsa, minulle sanottiin.

Nolotti hiukan. Miksi luulen kenenkään katselevan, eihän minussa omastakaan mielestäni ole mitään erinomaista katseltavaa. Ehkä siksi, että oma katseeni juuttuu milloin kehenkin. Tiedän ettei ihmisiä saisi tuijottaa, mutta joku täysin tuntematon rahjustaja saattaa kuitenkin lumota minut niin, etten muista olla tuijottamatta. Kauniit, katseenkestävät eivät välttämättä kiinnosta, vaan hän joka lymyilee nurkassa ja toivoo, ettei kukaan huomaa vanunutta vaatekertaa, liikakiloja, pihtipolvia.

Tuijottaminen on voimakas teko. Tuijotuksen kohde huomaa sen ja tuntee olonsa epämukavaksi. Kansakoulusta muistan pojan, joka tuijotti minua pihan poikki. Kun lähdin koulusta kotiin, hän juoksi kaverinsa kanssa perääni alkoi mukiloida ja sanoi: Mikä oikein luulet olevasi?

En ymmärtänyt hänen reaktiotaan lainkaan, mutta ehkä olin huomaamattani tuijottanut häntäkin. Muistan, että hän oli kasvoiltaan harmaa ja laiha. Hän haisi eltaantunteelta rasvalta. Hänellä oli luiset näpit ja hänen nimensä oli Vartiainen. Muuta en en hänestä tiennyt, aika paljon tuossakin, oikeastaan.

Vartiainen veti turpaan

Hei haloo Google!

Ei kannata ihmetellä jos blogini hiljenevät ja lakkaan vastailemasta sähköpostiini. Blogger siirtyy uuteen systeemiin, tiedot pitäisi päivittää jne, mutta milläs päivität kun Blogger väittää, ettei minulla ole Google-tiliä.

Haloo Google, kyllä minulla on Google-tili ja se on toiminut aivan mukavasti tähän asti. Joten oliko taas pakko ryhtyä korjaamaan jotain mikä ei ole rikki? Mitä ihmeen uusia hienoja ominaisuuksia teillä taas on. Ne eivät kiinnosta minua, eivät varsinkaan, kun niiden saamiseksi joudun taas tutkimaan monimutkaisia ohjesivustojanne ja kryptisiä sähköpostiviestejänne ja tehtyäni kaikki vaaditut manooverit saan kuulla, ettei minulla edelleenkään ole Google-tiliä.

Vanha viisaus tietää, että ei kannata korjata sitä mikä ei ole rikki. Mutta kuka noudattaa enää nykyään tätä ohjetta!

Hei haloo Google!

Ei se haittaa!

Jos joskus tuntuu, että se haittaa, kannattaa tankata itseensä uskonvahvistusta Mustalta köksältä, jonka uusi single vakuuttaa: Ei se haittaa.
Videokin on kiva. 

Välillä ajattelen, että on tyhmää piirrellä sarjakuvia, koska olen jo näin vanha. En millään ehdi kehittyä kovin hyväksi. Mutta ehkä sekään ei haittaa.

 

Ei se haittaa!

Ne asiantuntijat on aina niin asiantuntijoita

Nyt kerätään kertomuksia kirjoista, jotka muuttivat elämämme.

Yhtenä yksittäisenä lapsuuden tärkeänä kirjana muistan Anne Holmin Davidin. Se kertoo pojasta, joka autetaan pakoon vankileiriltä ja joka kulkee yksin halki Euroopan kohti kotia. Davidilla on kaunis sielu, muistan että lukiessa toivoin voivani olla yhtä vahva ja oikeudentuntoinen kuin hän.

Muistan jossain tyttökirjaseminaarissa maininneeni kirjan ja sanoneeni, että kukaan ei yleensä tunne sitä. Silloin yleisön lastenkirja-asiantuntija sanoi terävästi, että kyllähän se on erittäin tunnettu teos. Hän sanoi sen jotenkin hyvin opettavaiseen sävyyn, niin että ymmärsin olleeni väärässä epäillessäni, ettei Anne Holmia muka tunneta. Mutta milloin on kirjasta otettu viimeksi uusi painos suomeksi? Vuoden 63 versioita tarjoaa Helmet. Peräti kaksi kappaletta on kirjaa tarjolla. Tuskin voi olla kovin tunnettu kirja, väittäisin näin. 

Ne asiantuntijat on aina niin asiantuntijoita

Voi sosiaalinen seurallisuus sentään!

Olet tilaisuudessa, jossa et oikeastaan tunne ketään, mutta siellä on jokunen puolituttu. Lyöttäydyt yksin seisoskelevan puolitutun viereen rupattelemaan ja se lähteekin hyvin liikkeelle, teillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

Sitten jokin puolitutun tuntema ihminen törmää paikalle ja alkaa sinuun vilkaisematta selittää puolitutulle jotain yksityisasiaansa, tässä tapauksessa lasten nuhakuumeita ja niiden etenemisjärjestystä pesueessa. Puolituttu uppoutuu nuhakuumeisiin ja näyttää unohtaneen olemassaolosi.

Mitä kuuluu tehdä.
1.Odottaa, että nuhakuumeet tulee selvitettyä ja yrittää sen jälkeen jatkaa keskustelua niin, että kolmaskin osapuoli voisi siihen osallistua.
2.Keskeyttää antaumuksellinen nuhakuumesetvintä sanomalla, että no mä lähdenkin tästä nyt eteenpäin.
3. Lähteä seuraavan puolitutun kimppuun sen kummempia selittelemättä.

Kysyn, koska tällainen sosiaalinen surffailu on jotain, mitä en hallitse. Häpeän vieläkin sitä, miten Kolmiokirjan historiikin julkistamistilaisuudessa joskus 20 vuotta sitten jätin SinäMinän päätoimittajan kuin nallin kalliolle jonkun kolmannen osapuolen kopauttaessa olkapäälleni kehuakseen Reginaan kirjoittamaani novellia. Vasta seuraavana päivänä tajusin, etten ollut mitenkään hyvästellyt päätoimittajaa. Muisto nolottaa, vaikka olen aivan varma, ettei SinäMinän päätoimittaja muista tuota tapausta, eikä minua eikä ehkä koko tilaisuutta.

 

Voi sosiaalinen seurallisuus sentään!

Majavakevät! Ja Portfolio!

Kirjavinkeissä ilmestyi arvostelu Majavakeväästä. Kiitos siitä!

Olen kasannut itselleni portfoliosivua, sieltä puuttuu vielä materiaalia, mutta saa sitä käydä katsomassa ja tänne voi jättää kommenttia.

Minulla oli oikeastaan tarkoituksena, että olisin jo tutkintoon mennessä tuottanut edes hyvin pikkuruisen omakustanteisin sarjakuva-albumin, mutta en ehtinyt. Kuvia pitäisi piirtää uusiksi ja sen lisäksi pitäisi vielä ratkoa tuo teksti-asia. Käsin kirjoitettu ei oikein toimi, mutta koneelle tehty teksti tuntuu jotenkin väärällä tavalla poukkoavan esiin piirroksesta. Pitäisikö minun opetella tekstaamaan?

Aloitin sarjakuvablogin piirtämisen vajaa vuosi sitten ja aika hauska huomata, että hahmoni ovat parantuneet. On lisäksi syntynyt hahmoja, joiden kanssa haluaisin työskennellä enemmänkin. Minä tykkään kypäräpäisestä naisesta, kukkahattunaisesta ja siittiö suojelusenkelinä on sekin omasta mielestäni hauska idea, mutta en ole vielä ehtinyt kehitellä ideaa kovin pitkälle.

Majavakevät! Ja Portfolio!

Mikä ei tapa vahvistaa, eikö niin

En voi sanoin kuvata kuinka idiootiksi tunnen itseni vietyäni eilen portfolioni julkaisugraafikkokouluun tutkintolautakunnan arvioitavaksi.

Näin siinä nimittäin samalla kurssikavereiden portfoliot. Kun yhdessä portfoliossa oli aukeamia esimerkiksi Sammakon kustantamista kirjoista, niin voin kertoa, että käsin piirretyt sarjakuvani näyttivät todella amatöörimäisen typeriltä niiden rinnalla. Täällä blogimaailmassa olen tottunut, että sarjakuvani hymyilyttävät ja saan niistä kannustavaa palautetta. Nyt näin vain sääliviä ilmeitä ja kuulin äännähdyksiä: hmmmm.

Oli siellä tietenkin muutakin kuin sarjakuvia, esimerkiksi SamBodyPlaysille tekemäni esitteet. Mutta nekin herättivät lähinnä hämmennystä kurssikavereissa jotka olivat jo alunperin graafisen alan ammattilaisia. He ovat töissä mainostoimistoissa ja kustantamoissa. Tehneet jo vuosikausia töitä graafikoina.

Sen lisäksi he ovat käyneet tunneilla ja ottaneet opetuksesta kultajyvät talteen.

Minä sen sijaan en ole alkusyksyn 2011 jälkeen käynyt koulussa edes kääntymässä, vaikka juuri minun olisi siellä pitänyt tietenkin istua ja yrittää ottaa opikseni. Voi tätä häpeää.

Varsinainen tutkintotilaisuus on ensi viikolla, ja kesäkuussa seuraava. Vielä tässä voisi tietenkin yrittää jotain räpistellä.

Mikä ei tapa vahvistaa, eikö niin

Tällainenkin tuli mieleen

Eikö voisi olla hyvä idea sellainen, että olisi institutionalisoitu mahdollisuus puhua pahaa toisesta ihmisestä. Siis vähän niin kuin katolilaisten rippituoli.

Voisi kouliintuneelle kuuntelijalle haukkua ärsyttävän tyypin pataluhaksi tietäen, ettei se juttu siitä leviä, eikä se pataluhaksi haukuttukaan joudu siitä sen kummemmin kärsimään.

Koska sehän on ihan tarve ihmisessä, että kun joku tyyppi ottaa pattiin, siitä pitäisi saada puhua selän takana pahaa. Mutta fiksu ihminenhän ei puhu selän takana pahaa. Ja jos puhuu, niin siitä tulee fiksulle heti huono omatunto ja häpeä omasta ilkeydestä ja ihan syystä tietysti. Sitten huono olo syvenee.

Minusta yhteiskunnasta puuttuu paikkoja, joissa voisi vapaasti ja luottamuksellisesti tunnustaa asioita. Parhaat kaveritkin on sellaisia, ettei niille voi kaikkea tunnustaa. Tulee elämästä liian monimutkaista jos ryhtyy liian avomieliseksi. Katolilaiset ovat olleet fiksuja, kun ovat säilyttäneet ripin sakramentin. Sitä mieltä minä olen.

Tällainenkin tuli mieleen

Kysymys heräsi

Jos joku tyyppi ärsyttää minua, niin onko mahdollista, että minä en vastavuoroisesti tahattomasti ärsyttäisi häntä? Vai vallitseeko tällaisissa suhteissa jokin automaattinen tasapaino ja vastaavuus tyyliin sinä ärsytät minua, minä ärsytän sinua?

Kysymys heräsi

Siivousta

Eilen pistin katkolle kaikki lehtitilaukseni.

Turun sanomat halusi tietää, miksi en enää halua heidän lehteään. Kerroin rehellisen syyn: En kestä paperitulvaa. Viikossa tulee lehtilaatikko täyteen. Olen koko ajan joko hautautumassa lehtiin tai sitten kantamassa lehtiä pihan perälle paperinkeräyslaatikkoon.

Tilausten päättäväinen ja harkittu katkaiseminen aiheutti euforian.

Mutta tipahdanko minä lopullisesti kärryiltä, kun en tiedä mitä maailmassa tapahtuu?
Pitää kyllä muistaa, että eipä se tietäminen ole minua tähänkään mennessä auttanut.

Nyt voisin siivota elämästäni muutakin turhaa, esimerkiksi autosta haluaisin luopua. Juuri nyt se makaakin kadun varressa, koska talvi on imenyt akun tyhjäksi. Me emme nykyisessä elämäntilanteessa tarvitse autoa kuin kesällä, mökkimatkoille. Olen miettinyt sitä vaihtoehtoa, että auton voisi vuokrata sen sijaan että makuuttaa omaansa kadun varressa vandaalien syöttinä.

Saa nyt sitten nähdä kuinka lähtee elämä sujumaan lehdettömän aamukahvipöydän äärellä. Haaveilen siitä, että voisin lukea enemmän kirjoja.

Siivousta

Kauhua nyt ja vuonna 1918

Kirja kirjan kirjoittamisesta on oma genrensä, näin kai voisi sanoa. Moni kirjailija haluaa tehdä aiheesta oman versionsa. Minullakin on sellainen, Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Nyt on Susu Petal liittynyt joukkoon ja julkaissut kirjan Goottiemon kauhujen lipas. Kirjassa on Kuvittajan kuvitus. Jos haaveilet kirjan kirjoittamisesta ja julkaisemisesta, niin tätä kirjaa ei kannata ohittaa. Tämän avulla voit sukeltaa luovaan prosessiin mukaan ja nähdä, etteivät asiat aina mene niin kuin niiden kuvittelee menevän.

Tässä Kimmelin arvio kirjasta.

Eilen kuulin sattumalta, että Pekka Railon julkaisematon käsikirjoitus Valkoisten vankina on julkaistu viime syksynä. Tässä linkki Hesarin arvosteluun. Isoisäni Toivo Ellilä oli Tammisaaren vankileirillä lääkärinä, mutta kuten on ollut tapana, ei tällaisista asioista ole meille perheenjäsenille juuri puhuttu. Isoisä kuoli jo vuonna 1940, joten minulla ei ole ollut käsitystä siitä minkälaisesta tyypistä on ollut kysymys. Siksi olikin hauska lukea Railon aika eloisa kuvaus Toivosta. Myös iso-iso-tätini Matilda mainitaan. Kun luin Railon käsikirjoituksen silloin kun se vielä makasi Työväen arkiston uumenissa, koin valaistuksia ja aloin ymmärtää asioita uudesta näkökulmasta. On ihan selvä, ettei sellaisen kokemuksen jälkeen voinut kovin sujuvasti ryhtyä elämään onnellista ja huoletonta perhe-elämää. Lapset ja me lastenlapset olemme saaneet osamme Tammisaaren vankileirin varjoista.

Kauhua nyt ja vuonna 1918

Pääsiäisen jälkeinen havainto sosiaalisesta elämästä

On se kumma. Olen itse lähtenyt pois monista seurueista sen vuoksi, että ihmisten jutut ovat mielestäni kyllästyttäviä. Mutta kun joku lähtee minun juhlistani kesken sen vuoksi, että minun juttuni ovat tylsiä, niin se kyllä kirpaisee.

Pääsiäisen jälkeinen havainto sosiaalisesta elämästä

Ylösnousemuksen voimassa pestyt ikkunat

Pääsiäinen ei ole mennyt ihan oikeaoppisesti. Viime yönä olin kyllä vigiliassa. Juttelin sen jälkeen ihmisen kanssa, joka oli lähdössä porukoittensa kanssa syömään uunissa vigilian ajan hautunutta lammaspaistia. En syö lihaa, enkä varsinkaan yöllä, koska tykkään yöllä nukkua, mutta silti hiukan harmitti, että tuollainen hurmos jäi minulta nyt kokematta. Oma paastoni meni plörinäksi, eikä ole mieltä mässäillä jos on joka päivä jo muutenkin mässäillyt.

Aloin pestä ikkunoita. Osa ikkunoista on pesty viime keväänä, mutta osa jäi silloin pesemättä. Korjaan nyt laiminlyönnin. Ikkunoiden pesemisessä ei sinänsä ole juuri mieltä, koska ei tarvita kuin yksi vesisade, ja ilman siitepölyt ym. röhnät ovat jälleen näköesteenä.  Odottelen itsepeseytyvästä lasista tehtyjä ikkunoita.

Jokin kirkkaus häilähti sielussa pestessäni pois parin vuoden takaista nokista tomua.

Illalla tulee vieraita. Ruokalistan suuret suuntaviivat ovat jo päätettynä, mutta vielä siellä on pientä liikehdintää. Kumpi olisi parempi alkuruoka, keitto vai salaatti. Harmittaa, että ostin vahingossa väärän värisiä servettejä. Pitäisikö vielä käydä kaupassa. Lähikauppa on auki joka päivä, mutta pyhinä vaatii erityistä kärsivällisyyttä jonottaa kasalle, kaljanostajien jono on pitkä.

Sekin vähän harmittaa, että kaikki viinipotut ovat punaviiniä, vaikka nyt olisi kyllä voinut maistua jokin skumppakin. Toisaalta punkkuvalikoima on kyllä lohdullisen monipuolinen.

Hyvää pääsiästä kaikille tasapuolisesti. Aurinkomme ylösnousi, paistaa voittovuorelta, lauletaan lestadiolaisvirressä.

Ylösnousemuksen voimassa pestyt ikkunat

Kirjastokäynnin jälkeen

Kansanuutisten viikkolehdessä Tuula-Liina Varis kirjoitti nirsoudesta, joka on elämää kokeneen ihmisen etuoikeus. Olipa hyvä, että sain häneltä nyt tuon sanan nirso, ehdin nimittäin jo tuntea syyllisyyttä siitä, että kannoin kirjastosta kotiin kaikki löytämäni Graham Greenet, vaikka olenhan minä ne ennenkin lukenut. Mutta nyt minä onnessani uppoudun niihin uudestaan. VAIKKA tuntuu tyhmältä lukea kirjoja, jotka on jo lukenut. Maailma olisi täynnä uusiakin kirjoja. Miten voin uskottavasti itse kirjoittaa uusia kirjoja ja olettaa ihmisten innostuvan niistä jos itse luen vain vanhoja? Mutta me nirsot ihmiset olemme tällaisia, meillä on niin tarkka maku.

Kirjastokäynnin jälkeen

MULLA EI OLE ITSEKURIA!!!

Mikä on itsekurin merkitys ihmisen elämässä? Minulla on itsekuria kauhean vähän.

Teen kyllä säntillisesti joitakin asioita, kuten esimerkiksi kirjoitan. Mutta se ei vaadi itsekuria. Olen niin tottunut nyhjöttämään tietokoneen ääressä, että itsekuria vaatii kirjoittamisesta pidättäytyminen.

Olen myös säntillisesti syömättä lihaa, mutta sekään ei vaadi itsekuria. Ei minun edes tee mieli makkaroita.

Paaston alkaessa ajattelin, että jokaisena paastopäivänä siivoan jonkin yhden kaapin tai pesen ikkunan. Jossain vaiheessa tämä hyvä päätös unohtui ja kämppä on edelleen kuin pommin jäljiltä.

Olen lukenut munkki Serafimin kirjaa, jossa hän kirjoittaa paastosta niin hienosti, että kadun velttoiluani. Olisi pitänyt tehdä jokin pieni paastopäätös ja pysyä siinä. Päätöksessä pysyminen kuulemma antaa kirkastuneen mielen. Se jää minulta nyt kokematta.

MULLA EI OLE ITSEKURIA!!!

Näinköhän se menee

Näinköhän se menee