maanantai 30. huhtikuuta 2012

Vartiainen veti turpaan

Kirjoittajaryhmässä mainitsin, etten tykkää käydä punttisalissa, koska tuntuu, että ihmiset katselevat pitkään. Ketään ei kuule kiinnosta, jokainen keskittyy siihen omaan juttuunsa, minulle sanottiin.

Nolotti hiukan. Miksi luulen kenenkään katselevan, eihän minussa omastakaan mielestäni ole mitään erinomaista katseltavaa. Ehkä siksi, että oma katseeni juuttuu milloin kehenkin. Tiedän ettei ihmisiä saisi tuijottaa, mutta joku täysin tuntematon rahjustaja saattaa kuitenkin lumota minut niin, etten muista olla tuijottamatta. Kauniit, katseenkestävät eivät välttämättä kiinnosta, vaan hän joka lymyilee nurkassa ja toivoo, ettei kukaan huomaa vanunutta vaatekertaa, liikakiloja, pihtipolvia.

Tuijottaminen on voimakas teko. Tuijotuksen kohde huomaa sen ja tuntee olonsa epämukavaksi. Kansakoulusta muistan pojan, joka tuijotti minua pihan poikki. Kun lähdin koulusta kotiin, hän juoksi kaverinsa kanssa perääni alkoi mukiloida ja sanoi: Mikä oikein luulet olevasi?

En ymmärtänyt hänen reaktiotaan lainkaan, mutta ehkä olin huomaamattani tuijottanut häntäkin. Muistan, että hän oli kasvoiltaan harmaa ja laiha. Hän haisi eltaantunteelta rasvalta. Hänellä oli luiset näpit ja hänen nimensä oli Vartiainen. Muuta en en hänestä tiennyt, aika paljon tuossakin, oikeastaan.

Share/Bookmark

9 kommenttia:

  1. Katsominen ei ole lainkaan niin voimakas teko kuin nähdyksi tuleminen. Jälkimmäinen on hyvin helpottava ja vapauttava kokemus. Ihminen tulee todeksi.

    Pieni lapsi tarvitsee paljon rakastavia katseita identiteettinsä rakennuspuiksi, ellei niitä ole riittävästi, hän etsii tätä peiliä lopun elämänsä jossa näkyy vain yhdet kasvot: minä rakastan minua ja vain minunkaltaisiani. Kuten eräs norjalainen, kun hän katsoi erästä nuorta ihmistä jonka aikoi ampua, mutta ei tehnytkään niin, koska: ”En tappanut häntä, koska hän oli kuin minä”. Uhri tuskin koki samoin, vaikka henki säästyikin.

    Kun tämän käsittää, että olemme jokainen erillisiä ja erilaisia, kahta samanlaista ihmistä ei ole olemassakaan, niin ei se toisen katse loukkaa tai haavoita. Silmät on sielun peili, ne heijastavat maailmasta vain sen mihin katsojan katse ja mieli kiinnittyy. Miten näkee ja millä silmillä toista katsoo.

    Sanoit kauniisti:"Kauniit, katseenkestävät eivät välttämättä kiinnosta, vaan hän joka lymyilee nurkassa ja toivoo, ettei kukaan huomaa vanunutta vaatekertaa, liikakiloja, pihtipolvia."

    On kolmenkaltaisia ihmisiä, kertoo eräs legenda. Peilejä, perhosia ja lyhtyjä. Peili-ihmiset peilailevat ja peilaavat toinen toisiinsa nähdäkseen vain itsensä, mutta peilien loputon häikäisy tekee heidät sokeiksi. Perhoset lepattelevat kukasta kukkaan, iloisina ja huolta vailla, mutta törmätessään peiliin pökertyvät ja lentäessään lyhdyn lähelle polttavat siipensä.

    Lyhtyihmiset valaisevat polkua, kuten hyvät ystävät jotka kulkevat vierelläsi.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Lyhtyihmiset eivät polta perhosia vaan perhonen polttaa siipensä mennessään liian lähelle lyhtyä.

    VastaaPoista
  4. Kauniit, katseenkestävät eivät välttämättä kiinnosta sinua kuin sen verran, että alat suunnitella, kuinka kostaa heille. Mitä pahaa me olemme sinulle tehneet?

    VastaaPoista
  5. Ette mitään. Oli typerä kommentti. Anteeksi.

    VastaaPoista
  6. Oletkohan liian itsekriittinen Risa:-)

    Aloin miettiä tuota ensimmäisen anonyymin kommenttia, että katsominen ei ole yhtä voimakas teko kuin nähdyksi tuleminen. Sillä minusta nähdyksi tuleminen ei ole teko lainkaan, vai onko?

    VastaaPoista
  7. Miksipä ei olisi? Mikäli toinen näkee ihan jotain muuta kuin minut hän ehkä vai vilkaisee tai jopa katsoo minua muttei näe minua. Kieltäytyy näkemästä minua sellaisena kuin olen.

    Sitä tarkoitin.

    - Eka Anonyymi

    VastaaPoista
  8. Ahaa, nyt ymmärsin. Kiitos selvennyksestä.

    VastaaPoista
  9. Joitain kirjoja lukiessani tulee se tunne, että ainakaan niiden kirjoittajien näkemäksi en tahtoisi tulla. Jokainen syylä, jokainen ryppy, jokainen hapaottava hius on mainittu puhumattakaan kaikesta siitä, miten tekeminen kuvataan. Kyllä, tiedän, että kirjoittajan on myös nähtävä kirjoittaakseen, mutta itse ilmeisesti katson ihan muuta ja siksi näenkin muuta. Taidan olla outo olento tässä. Uasein "rumuuskin" on pikemminkin kiehtovuutta. Mikähän lapsuuden trauma tässäkin ilmenee...
    En tiedä, mikä parempi...

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!