Tahtoo juhlia hiukan

Kirjani Johannes ja Jura julkaisupäiväksi oli merkitty 15.8 joka on Turun Taiteidenyön päivä. Kirjakauppa Pieni Kirjapuoti ilmaisi halunsa ottaa kirja mukaan taiteiden yön ohjelmaan ja siitä sovittiin.

Minulla alkoi mopo keulia. Tuli mieleen, että eikö olisi kiva edes hiukan juhlistaa sitä, että aika mones kirja ilmestyy markkinoille. Syyskuussa on tulossa toinenkin kirja. Mutta mitä näiden jälkeen, siitä ei taas ole tietoa, joten ei sitä tiedä, nyt on ehkä viimeinen mahdollisuus juhlia omatekemää kirjaa. Ja kuvittajakin on lupautunut saapumaan paikalle.

Huomaamatta olen siirtynyt elämässäni vaiheeseen, jossa kirjan ilmestyminen ei kauheasti vaikuta itsetuntoon. Ei kohenna sitä jos ei raunioitakaan. Kirjoja tulee jos tulee, mutta niistä ei tiedä.  Ehkä sitä voisi arki-iltana tarjota valkoviiniä, punaviiniä, rieskarullia, kääretorttua ja muuta sellaista pientä naposteltavaa. On sitä turhempiakin asioita maailmassa juhlittu kuin uutta taideteosta, vai mitä mieltä olette?

Tahtoo juhlia hiukan

Elämän värit

Kirjoittajana olen tottunut siihen, että suuri osa kirjoittamastani tekstistä jää lopullisen teoksen ulkopuolelle. Hemingway muistaakseni totesi, että romaani on vain jäävuoren huippu. On kohtia, jotka pitää kirjoittaa, vaikka ne eivät päädykään kirjaan. Ne kuitenkin lähettävät säteilyä tarinaan, vaikka jäävät vain kirjoittajan tietoon.

Mutta piirtäjänä en ole tottunut samaan. Minua harmittaa vietävästi, kun tajuan piirtäneeni stripin, joka ei sovi tekeillä olevaan pyhiinvaellusalbumiin. Tuntuu kuin olisin tehnyt ihan turhaa työtä, vaikka tuskin sekään turhaa on. Piirtäessäni kuitenkin kehityn. Vaikka hitaasti, niin kuitenkin. Eilen piirsin koko päivän. Aloitin seitsemältä ja jatkoin illalla yhdeksään. Välillä puhuin vähän puhelimessa. Ulkona en käynyt lainkaan.

Aikaisemmin kesällä sain parilta ammattitaiteilijalta palautetta edellisestä sarjakuva-albumistani. He kiinnittivät huomiota värien käyttööni. Että olin ylpeä. He olivat vetämässä lasten taideleiriä, ja minähän olen eräänlainen lapsi myös.

Tällä viikolla pitäisi saada tehtyä Kaivattujen takakansiteksti. 

Elämän värit

Tsemppiä Snowdenille, toivottavasti saat turvapaikan

Uutisissa kerrottiin eilen Yhdysvaltain oikeusministerin luvanneen  ettei Snowdenia odota kidutus eikä kuolemantuomio, jos hänet luovutetaan amerikkalaisille. Vähän järkytyin tuosta lausunnosta, koska tätä ennen minulle ei ollut tullut mieleenkään, että Snowdenia voitaisiin kiduttaa, tai että hänet voitaisiin tappaa. Siis Yhdysvaltain hallinnon toimesta. Uutisen kuultuani tajusin, että sellainenkin mahdollisuus voisi olla. Jos olisin Snowden, niin tuollainen lausunto ei minua juuri lohduttaisi. 

Ja hyppäys Suomen menneisyyteen. Mannerheimkin kannusti punaisia antautumaan kansalaissodassa ja lupasi, että valkoiset eivät tapa vankejaan. Ja kuinkas sitten kävikään.

Tsemppiä Snowdenille, toivottavasti saat turvapaikan

Lahopää, eikun -puu versoo virkeästi

Huomasin, että puu, joka oli kaadettu jo pari vuotta sitten, oli alkanut versoa. Tuollaisia me puupäät olemme, jaksamme, vaikka ei kannattaisi. Koska onhan se selvää, ettei tuosta mitään tule. 

Mutta miksi mistään pitäisi niin erityisesti mitään tullakaan. Ehkä parhainta onkin, kun saa hetken vielä versoa virkeästi ihan vain huvin vuoksi. 

Lahopää, eikun -puu versoo virkeästi

Yritän uudestaan

Tilastojen valossa on käsittääkseni niin, että alhainen sosioekonominen asema korreloi ylipainon kanssa. Katsokaa esim. leipäjonoja, ei siellä näy kovin laihoja ihmisiä. Taannoinen rockyhtye jo 80-luvulla runoili, että jos posket eivät näy takaapäin sosiaalihuolto on ollut vastuuton.

Korkean sosioekonomisen tason omaavat ihmiset sen sijaan nykyään kuntoilevat, säännöstelevät syömistään, ovat hoikkia. Esimerkiksi toimitusjohtaja-tasoisesta porukasta yhä harvemmin löytyy Suomessa nykyään ylipainoisia.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla lihavaa toimitusjohtajaa tai etteikö leipäjonossa voisi olla laihoja, puhun nyt asiasta tilastollisesti.

Lisäksi olen ymmärtänyt, että sosioekonomisesta asemasta riippumatta, kaikki Suomessa pitävät hoikkuutta tavoiteltavana asiana ja lihavuutta ei-tavoiteltavana. Poislukien eräs ystäväni, joka edelleen sitkeästi ihailee pulskia ihmisiä ja pyrkii itsekin olemaan pulska.

Mutta oletan nyt näin:
1.Suurin piirtein kaikki suomalaiset tavoittelevat hoikkuutta.
2. Suhteellinen köyhyys ei Suomessa ole enää aikoihin tarkoittanut sitä, että ihminen olisi laiha. (Ihminen voi kärsiä huonosta ravitsemuksesta ja olla lihava, koska hänen kannattaa syödä pullaa ja juoda rasvaa, koska ne ovat halpoja elintarvikkeita verrattuna porkkanoihin, lanttuihin jne)

Ja tästä vaan siis omassa päässäni seurasi kysymys, että ovatko nuo naapurissa työtä tekevät ulkomailta tulleet rakennustyömiehet ihailtavan hoikkia siksi, että he vahtivat painoaan ja puputtavat salaattia ja hoitavat kuntoa vapaa-ajalla, vai ovatko he hoikkia siksi, että he saavat palkkaa kaksi euroa tunnilta ja siitäkin lähettävät osan kotimaahansa. 

Yritän uudestaan

Havaitsemisen vaikeus

Kiinnitin huomiota, että naapuritaloa remontoivat ulkomaalaiset rakennusmiehet ovat hoikkia verrattuina suomalaisiin rakennusmiehiin jotka vähintään kuusikymmentäluvulta lähtien ovat olleet pulskaa väkeä. Vierastyövoiman hoikkuutta ihaillessani käväisi yllättäen mielessä, että missä vaiheessa alkaisin epäillä heitä nälkiintyneiksi sen sijaan, että nyt vain kadehtien ihailen heidän hoikkuuttaan.  Entä jos he eivät olekaan hoikkia vapaasta tahdostaan vaan siksi, ettei heillä ole rahaa ruokaan, koska pienellä palkalla elätetään koko sukua kotimaassa. Miten laihoiksi heidän pitäisi muuttua, että havahtuisin jonkin asian olevan pielessä? Ja tekisinkö sittenkään mitään? Mitä olisi tehtävissä? Tuli vain mieleen taas, että silmien edessä voi tapahtua kaikenlaista jota ei oikeastaan havaitse.

Havaitsemisen vaikeus

Lomailua edelleen

Tänä kesänä on moni projektini tullut päätökseen. Multarannan miljonäärien viimeinenkin esitys takana. Kaikkiaan se veti vähän päälle viisituhatta katsojaa. Kesäteatterien keskinäinen kilpailu on kovaa, mutta Vuokonjärven kesäteatteri on pitänyt pintansa ja itse asiassa tämä näytelmä veti väkeä paremmin kuin mihin viime vuosina on totuttu, joten voin olla tyytyväinen suoritukseemme. Tietenkin ilmoillakin on osuutensa kesäteatterin suosioon. Ihan sateitta ja ukkositta ei kai tänä kesänäkään menty.

Minulla on  nyt työpalikat vähän sekaisin, mutta niin kai kuuluu lomalla ollakin. Luultavasti teen aika paljon kirjoittajaohjaushommia syksyllä. Vapaa kirjoittajakoulu Kirjan talolla jatkuu, haku on käynnissä. Piirrän seuraavaa sarjakuva-albumiani ja näyttää siltä, että siitä tulee filosofisempi ja teologisempi kuin viime vuotisesta. Tämä ei ole niin selkästi päiväkirjamainen. Voi olla, että pieni kunnianhimon poikanenkin vaatii panostamaan tarinaan. Täytyy yrittää olla lankeamatta yliyrittämiseen.

Yksi keskeneräinen romaanikäsikirjoitus odottaa työstäjää. Jotain uusia ideoita on. Yritän suhtautua asioihin niin, että kirjoitan mitä kirjoitan. Kai tässä jotenkin pärjätään ja jos ei pärjätä niin kuollaan pois.

Lomailua edelleen

Paljon huutomerkkejä on hyvä merkki

Multarannan miljonäärit kesäteatterinäytelmän kanssani käsikirjoittanut Salme kertoi, että jossain Pohjois-Karjalassa ilmestyvässä lehdessä kriitikko oli moittinut näytelmäämme siitä, että käsikirjoitus kompastuu kliseisiin. Olisin halunnut kirjoittaa lehteen kritiikin kritiikin, mutta Salme ei innostunut asiasta, joten sanon sanottavani täällä.

Hei sinä kesäteatterinäytelmä Multarannan miljonäärit käsikirjoitusta kritisoinut kriitikko. Olet täysin väärässä. Näytelmämme ei kompastu kliseisiin, vaan syöksyy niihin pää edellä. Eikä pelkästään syöksy, vaan melskaa ja räpiköi niissä. Päämääränämme on, (koska pitäähän elämässä ja taiteessa jokin päämäärä olla), karnevalisoida kesäteatteriperinnettä ja turboahtaa puskafarssi uusille leveleille.

Salme kertoi myös, että kultturelli ystävämme oli käynyt katsomassa näytelmän, ja lähettänyt sähköpostissa palautetta jossa oli ollut paljon huutomerkkejä.

Anna kävi vinkkaamassa, että se arvostelu löytyy täältä!

Paljon huutomerkkejä on hyvä merkki

Lomalukemisto

Lomalukemisena minulla on Barbara Demickin Suljettu maa. Pohjois-Koreaa on tullut äimisteltyä aina kun se on päätynyt aiheeksi johonkin uutisvälähdykseen, mutta tajusin tietäväni todella vähän tuosta salaperäisestä maasta, sen kansasta ja johtajista. Suljettu maa tarjoaa pientä paikkausapua tähän tilanteeseen.

En esim. ollut tiennyt sitä, että Koreassa oli ollut vireitä kristillisiä yhteisöjä, jotka tuhottiin. Ihmiset tapettiin tai ajettiin maanpakoon ja sen jälkeen otettiin uskonto propagandakoneiston käyttöön. Kim-Il sungista tehtiin tietoisesti jumalhahmo. Ovelaa.

Kirja on kiinnostava, se on kirjoitettu kuuden loikkarin kertomusten pohjalta. Koska itse olen myös kapitalismin kriitikko, välillä vähän särähtää, kun kapitalismi esitetään niin auvoisesti. Onhan se tietenkin hienoa, että Etelä-Korealla menee taloudellisesti hyvin. Mutta esimerkiksi pikaruokaketjujen maailmanvalloitusta voisi mielestäni pitää ihan huumebisneksen veroisena rikoksena ihmiskuntaa vastaan.

Lomalukemisto

Silta

Silta rikossarjassa on nuori vähän autistinen naispoliisi, jonka alkoi kesken murhatutkimusten tehdä mieli seksiä. Hän lähti kapakkaan, iski miehen ilman normaaleja iskemiseen liittyviä piruetteja ja vei tämän kotiinsa. Seksin jälkeen nainen haki läppärin vuoteeseen ja jatkoi töitä. Kapakasta isketty mies katseli hänen kanssaan kuvia murhan uhreista.

Kohtaus häiritsi, koska minun oli vaikea uskoa, että poliisi antaisi satunnaisen panokaverin katsella murhatutkimukseen liittyviä kuvia. Toisaalta olihan meilläkin pääministeri, joka kävi korkean tason poliittisia neuvotteluja puhelimessa samalla kun netistä isketty nainen kuunteli vieressä. Jotenkin olisin kuitenkin odottanut, että kuvien katselu olisi jollakin tavalla huomioitu, mutta ehkä se tapahtuu seuraavassa jaksossa.

Autistinen poliisihahmo on hauska efekti. Sitä seuraa kiinnostuneena, että saako autistinen käytös selityksen, vai onko hän tosiaan sellainen. Olen kuullut juttuja aviomiehistä, jotka ovat avioliittoja solmittaessa olleet ihan tavallisia kommunikaatiokykyisiä miehiä, mutta iän myötä he ovat vetäytyneet omiin maailmoihinsa.

En tiedä miksi tästäkin taas piti kirjoittaa, mutta tuo poliisisarja on ihan katsottava joka tapauksessa.

Silta

Olen ajatusten aurajoki, en suihkukaivo

Intensiivinen kurssijakso vastaa pitkää humalatilaa ja jälkivaikutuksena on krapula, jota hoidin tekemällä tutun kävelylenkkini Saaroniemeen ja takaisin, kaksikymmentä kilometriä. Tutulla reitillä ajatukset vapautuvat. Haluaisin kasvaa ihmisenä. Tätä termiä ei kai juuri kukaan enää käytä tosissaan näinä kyynisinä nykyaikoina. Opin viikon aikana paljon, sillä ihmiset ovat tarinoiden suihkukaivoja, tosin sanaa suihkukaivo käytti proosakurssin opiskelija Taija Tuomisesta. En tiedä oliko metafora hänen oma keksintönsä, mutta se jäi pyörimään mieleen. Kuten sekin, kun joskus vuosia aikaisemmin Kirsi Kunnas kutsui puita suihkukaivoiksi. Mutta ehkä seuraava suihkukaivo ei enää poraudu mieleeni. Alkaa tämän kesäni toinen lomaviikko. Haluaisin lukea muutaman romaanin, tai ylipäätään kirjan. Piirtääkin haluaisin. Saa nähdä onnistuuko. 

Olen ajatusten aurajoki, en suihkukaivo

Taas yksi loistava kusipää

Tapahtumarikkaan viime yön jälkeen mietin, että mistä kehitän vielä yhden tehtävän tämän aamun kirjoitustunneille, kun kurssilaiset ovat jo uupuneita ja omakin takki tyhjä. Aamukahvilla avasin hesarin, ja Antti Majander sanoo Jo Nesbon kirjasta näin:

...ratkaisee romanttisen rakkauden arvoituksen - mihin kyseisen alan varsinainen lukemisto ei ole (rajallisen kokemukseni perusteella) koskaan pystynyt. Romanssiviihteessä lyyliä kaatuu vain sillä perusteella, että kundilla on sudenhymy.

Tämähän se onkin oikea asenne ihmiselle joka kirjoittaa kirja-arvosteluja. Aina kannattaa tehdä omista ennakkoluuloistaan totuus ja julistaa se maailmalle.

Minäkin julistan nyt Antti Majanderin idiootiksi tämän hänen kirjoittamansa kirja-arvostelun perusteella. En tosin tunne häntä henkilökohtaisesti enkä muutenkaan, mutta eihän minun tarvitse, koska tämä kirja-arvostelu jo vääjäämättä osoittaa että hän sellainen on. Kiitos Antti!

Taas yksi loistava kusipää

Oi Orivesi

Oriveden opisto on kuin avaruusalus. Eilen täällä luonani käväisi vieras ulkomaailmasta ja nyt tuntuu, että sen täytyi olla unta. Suurin osa vierailuajasta kyllä menikin unessa. Ensin kolmen oluen pitsahumalassa ja sitten nukuttiin. Nyt olen menossa tämän päivän viimeiseen henkkariin, eli noin kaksitoistatuntinen on tulossa tästäkin päivästä. Opettajien illanistujainen alkaisi viiden minuutin kuluttua, mutta se taitaa jäädä väliin. Kuuleeko maa ja reaalitodellisuus? Piip piip, ei yhteyttä.

Oi Orivesi

Ihmissuhdeproosaa

Täällä kevyen ihmissuhdeproosan kurssilla aloin muistella tätä Yön biisiä:

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen

On puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen

Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois

Vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.

Kysymys kuuluu, että miten tällaiselle kansakunnalle kirjoitetaan rakkaustarinoita, joka pitää suosikkilaulunaan tällaista valitusta. Vai onko niin, että ihmiset eivät kuule kuin nuo kaksi ensimmäistä säettä ja sulkevat korvansa jälkimmäisiltä?

Ihmissuhdeproosaa

Ei mennyt taaskaan kuin Strömsössä

Voi iankaikkinen. Tajusin juuri, että nyt olisi kerrankin ollut käyttöä romaanilleni Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Sehän kävisi suoraan oppikirjaksi Orivedelle kevyen ihmissuhdeproosan kurssilleni, mutta arvatkaa onko minulla yhtään enää jäljellä. No ei varsin ole. Ei ainuttakaan.

Kyllä ihmissuhteet todellakin ovat aika proosallisia, mutta ovatko ne kevyitä, kysyn vain. Mutta sitähän siellä sitten opiskellaan. Kirjoittamaan raskaista asioista kevyesti.

Avonaisesta ikkunasta kantautuu ruisrokin etäinen kumu. Kävelin kolmannen kerran tällä viikolla Saaronniemeen ja takaisin. Joku voisi jo väittää, että olen monomaani. Ja kyllä minulla aikamoiset monot onkin jalassa silloin kun kävelen. Olen tällä viikolla kävellyt 60 kilometriä ja ajanut pyörällä toisen mokoman. Meinaan olla kovassa iskussa, kun matkustaan Roomaan ja kierrän ympäri Vatikaania. Mutta siis piti sanoa, että takaisin tullessa olimme jäädä ruisrokkiin vyöryvän nuorison jalkoihin. Mies alkoi laskeskella, että kuinka moni pariutuu viikonlopun aikana. Syntyykö niin monta paria, että tapahtuman hyötysuhde on riittävän korkea. Siksihän näitä juttuja järjestetään, että ihmiset pääsevät lähikontaktiin toistensa kanssa, eikä tarvitse nukkua yksin.

Luonnolle tapahtuma taitaa olla tuhoisa. Kuolleita lintuja ja päästäisiä oli pitkin polkuja.

Ei mennyt taaskaan kuin Strömsössä

tiedotus

Olen päättänyt tämän asian ennenkin, mutta koska en ole pystynyt noudattamaan päätöstäni, pitää päättää uudestaan. Päätän niin monta kertaa kuin vaaditaan, ehkä päätös lopulta pitääkin.

Siis en ala enää itse vähätellä tekemisiäni, enkä itseäni.
En myöskään suostu ottamaan osaksi itseäni ihmisten vähätteleviä kommentteja, enkä toistele niitä neuroottisesti myöskään täällä blogissani.

Lakkaan myös suremasta sitä, että jotkut ystävät eivät enää ole ystäviäni, koska olen muuttunut niin tylsäksi. Enkä sitä, että maailmassa on monenlaisia seurapiirejä, joista en löydä itselleni hengenheimolaisia.

Tiedän, että tärkeämpää on oikeastaan löytää ihmisiä joiden mielestä en ole tylsä ja kaikkein tärkeintä on tehdä asioita, joita tahdon tehdä. Tämä merkitsee katseen kääntämistä omista neurooseista ulos maailmaan, muihin ihmisiin, jotka ovat, kun sen oikein ymmärtää, loputtoman liikuttavia ja mielenkiintoisia.

Maanantaina alkaa kevyen ihmissuhdeproosan kurssi Orivedellä, sitä ennen on vielä pari päivää aikaa piirtää.

tiedotus

Kesälomavalvontaa

Ylisosiaalinen kausi kostautuu lievänä depressiivisyytenä. Mieleen alkaa välähdyksenomaisesti palautua keskustelunpätkiä ja muistan laukoneeni kaikkea tyhmää. Pitäisi oikeastaan olla tekemisissä vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka itsekin laukovat välillä tyhmiä juttuja, niin ei tarvitsisi jälkikäteen niin kauheasti hävetä itseään. Tarkemmin ajatellen sen luulisi olevan helppoa, sillä suurin osa ihmisistä välillä päästelee suustaan sammakoita, tai jopa rupikonnia, joita tässä eräänä iltana näinkin monta.

Eilen ajoin pyörällä sellaisen talon ohi, jossa oli verkkoaitaan metrin välein kiinnitetty lappu: yksityisalue, ei koiran pissatusta. Yhdessä lapussa luki lisäksi "poison". Ajattelin, ettei tuokaan ihminen ilmeisesti ihan täysillä valoilla aja. Mistä sekin nyt tuli mieleen.

Hiukan asiaakin tähän loppuun. Suvihelinä, eli Laaksosen Heli on pystyttänyt hauskan aapis-sarjan nettiin.

Kesälomavalvontaa