maanantai 8. heinäkuuta 2013

Ihmissuhdeproosaa

Täällä kevyen ihmissuhdeproosan kurssilla aloin muistella tätä Yön biisiä:

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen
On puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen
Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois
Vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.

Kysymys kuuluu, että miten tällaiselle kansakunnalle kirjoitetaan rakkaustarinoita, joka pitää suosikkilaulunaan tällaista valitusta. Vai onko niin, että ihmiset eivät kuule kuin nuo kaksi ensimmäistä säettä ja sulkevat korvansa jälkimmäisiltä?

Share/Bookmark

14 kommenttia:

  1. Eihän tuo ole valitusta (ainakaan minun korviini), se on realismia.

    VastaaPoista
  2. Pitäisiköhän lukea "Soita minulle Helena" vielä kertaalleen?

    VastaaPoista
  3. "Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois
    Vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois."

    Minun korvini tämä on valitusta ja onnettomuuden manaamista.

    Tonttu, ehkä pitää jos kerran pidit kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän, että se voi kuulostaa valitukselta, mutta itse koen sen enemmänkin ehkä sen alkuhuuman kaipauksena.

      Ehkä kyseisessä biisissä onkin kyse siitä, että jotkut rakastuvat herkästi ja saavat ns. salamasta. Alkuihastus ei kuitenkaan kauan kestä ja sitä seuraa arki, joka voi joillekin olla hankala kestää, jos kaipaa jatkuvaa hurmiossa olemista.

      Itse en ole ns. salamarakastuja enkä ole koskaan kokenut "rakkautta ensi silmäyksellä", mutta minulla on kyllä ystäviä, jotka kokevat noin. Eli ehkä kyseinen kipale kertookin vain yhdentyyppisestä rakkaudesta ja rakastumisesta. :)

      Poista
    2. Kauniisti puolustat, mutta en nyt vielä käänny siitä kokemuksestani, että biisi on masentava.

      Poista
    3. Juu, ei tarvitsekaan kääntyä. :) Kukin saa tulkita tavallaan ja myönnän kyllä, että tykkään itse erityisesti molleista ja (yli)dramatisoinnista (vaikka oma suhde ei siis todellakaan ole draamaa täynnä, päinvastoin, tulisin hulluksi jos se sellaista "riutumista" olisi) ;)

      Poista
  4. Jos itse opettaisin (on vaikea käsittää, miten se voisi tapahtua), niin puhuisin suomalaisten itäisestä, melankolisesta, synkkyyttä korostavasta taipumuksesta kirjoittaa. Meissähän vaikuttaisi olevan myötäsyntyisenä sellainen ajatus, että mitä enemmän rakkaus sattuu viiltävästi, niin sen aidompaa ja todempaa sen täytyy olla. Huomaahan sen esim. karaokelauluista, että meille rakkaus on mollia, kun se ruotsalaisille on duuria. Minä tavallaan varoittaisin. Sanoisin että teillä on suomalaisuuden vuoksi taipumus kirjoittaa mollissa, mutta täällä opiskellaan duuria. Ja sitten varmaankin kertoisin, miksi duuri on hyvää. Purkaisin turhaumani vaikka tosta yön biisistä. Ja houkutuksena sanoisin, että hyvän lumivalkoisuuden kirjoittaminen on lukijoita kiinnostavaa niin kuin se mielestäni on. Tietysti nyt jotain mustaa tai epävarmaa pitää lumivalkoisuudessa olla, että tarina syntyy, mutta ei sen sovi olla keskenmenoja, itsareita, perheväkivaltaa, raiskauksia ja sen sellaista mollia, kun duuria pitäisi tehdä. Jotain tällaista selittäisin. Hmm.. duurirakkautta? Tuurilla ehkä osaisin sitä itsekin kirjoittaa...

    VastaaPoista
  5. Kiitos Marko hyvistä vinkeistä! Tällä hetkellä tuntuu, että todella paljon pitää keksiä houkutuksia, että saisi rakennettua kiinnostuksen duurivoittoisuuteen.

    VastaaPoista
  6. Tuo Markon kommentti on hyvä.

    Ja tuo Yön kappale on aina kuulunut yökötys-listalleni, kuten monet muutkin Yön biisit, esim. Pettävällä jäällä.
    Yök.

    VastaaPoista
  7. Meissähän asuu kaunis, slaavilainen melankolia...

    ...mutta vaikka tietty slaavilaisuus pureekin minuun, sitä eivät useinkaan tee liian mollivoittoiset kotimaiset biisit. Tai sitten petän itseäni, sillä muistin yhtäkkiä, miten paljon pidän Juicen tietyistä sanoituksista;)

    Yö nyt vain ei ole mun musiikkia, vaikka onkin kotoisin sieltä tutusta paikasta..., mutta ikinä en kyllästy Dingon Levottomaan tuhkimoon.

    VastaaPoista
  8. "meille rakkaus on mollia, kun se ruotsalaisille on duuria."

    "Meissähän asuu kaunis, slaavilainen melankolia..."

    Ruotsalaisia emme ole ja venäläisiksi emme tule. Olkaamme siis suomalaisia!

    Mitä se sitten itsekullekin on ...


    VastaaPoista
  9. Eikös tässä pitänyt ottaa kantaa sanoitukseen eikä sinänsä itse bändiin? Eihän sen pitäisi olla oleellista sanoja t u l k i t e s s a pitääkö biisistä/bändistä vai ei.



    VastaaPoista
  10. Vanhat, suomalaiset kehtolaulut ovat myös varsinaisia valitusvirsiä verrattuna vaikkapa Afrikan maiden vastaaviin. Kaikenlaista, miten lasta ei toivottavasti kuolo korjaa jne.

    Onhan sitä vanhempaakin suosikki-iskelmää: "Tähdet tähdet/ luoksenne tahtoisin pois/ Tähdet tähdet/ enkö jo tulla mä vois?/ Tähdet tähdet/ enkö jo tulla mä saa?/ Tähdet tähdet/ ikuisuuksiin rajan taa..."

    VastaaPoista
  11. Aivan anonyymi, heterogeenista sakkia olemme me.

    Elegia, ehkä ihmismieli vaan puoliväkisin liittää nämä asiat yhteen, vaikka fiksumpaa tietysti olisi, jos pystyisi pitämään ne erillään.

    Hannariikka, ne kuolo korjaa vanhat tuutulaulut ovat tietysti johtuneet siitä, että kuolo on vienyt suuren osan sylilapsista. Ehkä äiti on siinä jo valmentautunut, että lapsen kohta menettää, joten turha liikaa kiintyä. Niin tuollaista Tähdet tähdet tyyppistä kuolonhaikailua tietysti on, jotenkin minun on se helpompi sietää kuin yön paatoksellinen negatiivinen uskontunnustus

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!