Kun ajattelen sitä, millaisia mietteitä minulla oli aloittaessani Oriveden lepran diakonissoista kertovaa romaania, olen oikeastaan aivan täysin kääntänyt sen kanssa kelkkani.
Kun aloitin, olin feministisen pöyristynyt sen vuoksi, että jotkut onnettomat naiset uhrasivat itsensä kiittämättömien potilaiden hyväksi ilman kunnon korvausta. Näin diakonissojen ammattikunnan naisten sortamisen muotona.
Tätä ajatustani vastaan tosin hiukan soti omat muistoni päähenkilöstäni sisar Matildasta. Hänestä oli vaikea ajatella, että siinä oli sorrettu ja hyväksikäytetty naisrassukka. Olin hänen kuollessaan noin kymmenvuotias, joten en ehkä kyennyt kovin oppineesti arvioimaan tällaisia asioita, mutta tunnistin kyllä arvovallan ja henkisen voiman, kun sellaista kohtasin.
Olin siis kirjoitusprosessin alkuvaiheessa syvässä ristiriidassa. Halusin tarinassa repiä rikki diakonissainstituution sellaisena kuin se toimi sisar Matildan aikana. Mutta silloin asettuisin sisar Matildan yläpuolelle, koska hän oli vapaaehtoisesti luopunut maailmasta, tehnyt köyhyys-, kuuliaisuus- ja siveyslupauksen ja päättänyt elää yhteisössä sorrettujen ja solvattujen kanssa.
Mitä pitempään kirjoitusprosessi on kestänyt, sitä selvemmäksi on tullut, ettei minulla ole syytä asettua Matildan yläpuolelle. En ole niin erinomainen ihminen kuin ehkä olen kuvitellut. 1950-luvulla syntyminen ja kaksituhattaluvulla eläminen ei ehkä sittenkään tee minusta kehityksen huippua, eikä se valitettavasti tee kehityksen huippua kenestäkään muustakaan ihmisestä.
Joissakin asioissa on edistytty, toisissa taannuttu. Kuten aina, voisimme nytkin oppia jotain menneisyydestä. Mutta opimmeko? Yhteiskuntamme kiristyvää ilmapiiriä seuratessa ja polttopullojenheittelyuutisia lueskellessa voisin melkein väittää, että emme opi.
Mutta mitä käsikirjoitukseen tulee, luulin jotenkin, olen kovin vähän ehtinyt siihen paneutua. Kuitenkin sitä on vuoden mittaan kertynyt liki kaksisataa liuskaa ja nyt kun olen lukenut sitä läpi, niin olen oikeastaan ihmetellyt, että kuka sen on kirjoittanut. Jotenkin aika hienon tuntuinen romaaniaihio.
Kun aloitin, olin feministisen pöyristynyt sen vuoksi, että jotkut onnettomat naiset uhrasivat itsensä kiittämättömien potilaiden hyväksi ilman kunnon korvausta. Näin diakonissojen ammattikunnan naisten sortamisen muotona.
Tätä ajatustani vastaan tosin hiukan soti omat muistoni päähenkilöstäni sisar Matildasta. Hänestä oli vaikea ajatella, että siinä oli sorrettu ja hyväksikäytetty naisrassukka. Olin hänen kuollessaan noin kymmenvuotias, joten en ehkä kyennyt kovin oppineesti arvioimaan tällaisia asioita, mutta tunnistin kyllä arvovallan ja henkisen voiman, kun sellaista kohtasin.
Olin siis kirjoitusprosessin alkuvaiheessa syvässä ristiriidassa. Halusin tarinassa repiä rikki diakonissainstituution sellaisena kuin se toimi sisar Matildan aikana. Mutta silloin asettuisin sisar Matildan yläpuolelle, koska hän oli vapaaehtoisesti luopunut maailmasta, tehnyt köyhyys-, kuuliaisuus- ja siveyslupauksen ja päättänyt elää yhteisössä sorrettujen ja solvattujen kanssa.
Mitä pitempään kirjoitusprosessi on kestänyt, sitä selvemmäksi on tullut, ettei minulla ole syytä asettua Matildan yläpuolelle. En ole niin erinomainen ihminen kuin ehkä olen kuvitellut. 1950-luvulla syntyminen ja kaksituhattaluvulla eläminen ei ehkä sittenkään tee minusta kehityksen huippua, eikä se valitettavasti tee kehityksen huippua kenestäkään muustakaan ihmisestä.
Joissakin asioissa on edistytty, toisissa taannuttu. Kuten aina, voisimme nytkin oppia jotain menneisyydestä. Mutta opimmeko? Yhteiskuntamme kiristyvää ilmapiiriä seuratessa ja polttopullojenheittelyuutisia lueskellessa voisin melkein väittää, että emme opi.
Mutta mitä käsikirjoitukseen tulee, luulin jotenkin, olen kovin vähän ehtinyt siihen paneutua. Kuitenkin sitä on vuoden mittaan kertynyt liki kaksisataa liuskaa ja nyt kun olen lukenut sitä läpi, niin olen oikeastaan ihmetellyt, että kuka sen on kirjoittanut. Jotenkin aika hienon tuntuinen romaaniaihio.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mitä mielessä!