Olen lupautunut erään monikulttuurisen koulun kummikirjailijaksi.
Pesti on vuoden mittainen. Jännittää sikana. Vai onko noloa ja vanhanaikaista sanoa noin. No ei se mitään.
Ensi vuosi on reformaation merkkivuosi. Kouluissa asiaa käsitellään ilman minuakin, mutta aion nyt tuoda kummikouluni elämään oman reformaatiopanokseni.
Olen päättänyt, että ryhdyn kirjoittamaan reformaation myrskyisiin vuosikymmeniin sijoittuvaa seikkailuromaania lapsille. Kirjoitan sitä ensi vuoden aikana luvun kerrallaan. Lähetän aina joka kuukausi yhden luvun kouluun luettavaksi. Oppilaat saavat lukea tekstin, sitten menen tapaamaan oppilaita. He voivat kirjoittaa jatkoa. Kuvittaa tarinaa. Tehdä omia kertomuksia. Mahdollisesti hyödynnän heidän parhaat ideansa, heidän luvallaan tietysti.
Reformaatiohan ei ollut mitään oppineiden miesten välistä keskustelua uskon sisällöstä, vaan sotajoukkojen keskinäistä voimien mittelöä. Ruotsin kansallinen puolue Kustaa Vaasan johdolla halusi eroon tanskalaisista ja Kalmarin unionista. Taistelun tiimellyksessä omat joukot, jos ruotsalaiset joukot nyt olivat omia, polttivat Turunkin. Mutta väliäkö tuolla, Turku oli palanut jo sitä ennen moneen kertaan ja paloi vastakin.
Katolinen piispa Kurki tuki Kustaa Vaasaa ja rahoitti hänen armeijaansa. Mutta kun Vaasa voitti, Kurjen piispanlinna Kuusistossa purettiin, jotta siitä ei tulisi katolilaisuuden pesäkettä Suomessa ja sen kivillä rakennettiin vähän lisää Turun linnaa.
Piispa Kurki itse hukkui Selkämerellä pakomatkalla. Hän oli sillä erää viimeinen katolinen piispa Suomessa. Ennen traagista kuolemaansa hän oli ehtinyt heilauttaa piispa Hemmingin autuaaksi, mutta prosessi jäi vähän vaiheeseen. Siitä on 500 vuotta, mutta tälläkin hetkellä Vatikaanin tietojärjestelmässä kulkee Hemmingin kanonisaatioon liittyviä dokumentteja. Asia on siis edelleen vireillä.
Hemmingin itsensä luut lepäävät tällä hetkellä, eivät Turun tuomiokirkossa missä niiden kuuluisi olla, vaan arkeologian laitoksella. Periaatteessa ne odottavat siellä radiohiiliajoituksia, mutta kun laitoksella ei ole rahaa, niin siellähän sitten makaavat ja odottavat ylösnousemusta niin kuin kaikkien muidenkin edesmenneiden luut.
Hemmingin luuarkku sen sijaan on edelleen tuomiokirkossa nähtävillä yhdessä hämärässä tomuisessa nurkassa.
En ole vielä tarkemmin päättänyt, että kuka on tarinan päähenkilö. Varmaan sen täytyy olla jokin neuvokas lapsonen. Olisiko vaikka piispa Kurjen messupalvelija. Ja mitä tarinassa tapahtuu. No pitää miettiä. Jotain salakäytäviä ja upeita aarteita pitäisi varmaan olla, pelkät hauraat pyhimyksenluut eivät ehkä ole lasten mielestä riittävän kiinnostavia. Harkitaan.
Pesti on vuoden mittainen. Jännittää sikana. Vai onko noloa ja vanhanaikaista sanoa noin. No ei se mitään.
Ensi vuosi on reformaation merkkivuosi. Kouluissa asiaa käsitellään ilman minuakin, mutta aion nyt tuoda kummikouluni elämään oman reformaatiopanokseni.
Olen päättänyt, että ryhdyn kirjoittamaan reformaation myrskyisiin vuosikymmeniin sijoittuvaa seikkailuromaania lapsille. Kirjoitan sitä ensi vuoden aikana luvun kerrallaan. Lähetän aina joka kuukausi yhden luvun kouluun luettavaksi. Oppilaat saavat lukea tekstin, sitten menen tapaamaan oppilaita. He voivat kirjoittaa jatkoa. Kuvittaa tarinaa. Tehdä omia kertomuksia. Mahdollisesti hyödynnän heidän parhaat ideansa, heidän luvallaan tietysti.
Reformaatiohan ei ollut mitään oppineiden miesten välistä keskustelua uskon sisällöstä, vaan sotajoukkojen keskinäistä voimien mittelöä. Ruotsin kansallinen puolue Kustaa Vaasan johdolla halusi eroon tanskalaisista ja Kalmarin unionista. Taistelun tiimellyksessä omat joukot, jos ruotsalaiset joukot nyt olivat omia, polttivat Turunkin. Mutta väliäkö tuolla, Turku oli palanut jo sitä ennen moneen kertaan ja paloi vastakin.
Katolinen piispa Kurki tuki Kustaa Vaasaa ja rahoitti hänen armeijaansa. Mutta kun Vaasa voitti, Kurjen piispanlinna Kuusistossa purettiin, jotta siitä ei tulisi katolilaisuuden pesäkettä Suomessa ja sen kivillä rakennettiin vähän lisää Turun linnaa.
Piispa Kurki itse hukkui Selkämerellä pakomatkalla. Hän oli sillä erää viimeinen katolinen piispa Suomessa. Ennen traagista kuolemaansa hän oli ehtinyt heilauttaa piispa Hemmingin autuaaksi, mutta prosessi jäi vähän vaiheeseen. Siitä on 500 vuotta, mutta tälläkin hetkellä Vatikaanin tietojärjestelmässä kulkee Hemmingin kanonisaatioon liittyviä dokumentteja. Asia on siis edelleen vireillä.
Hemmingin itsensä luut lepäävät tällä hetkellä, eivät Turun tuomiokirkossa missä niiden kuuluisi olla, vaan arkeologian laitoksella. Periaatteessa ne odottavat siellä radiohiiliajoituksia, mutta kun laitoksella ei ole rahaa, niin siellähän sitten makaavat ja odottavat ylösnousemusta niin kuin kaikkien muidenkin edesmenneiden luut.
Hemmingin luuarkku sen sijaan on edelleen tuomiokirkossa nähtävillä yhdessä hämärässä tomuisessa nurkassa.
En ole vielä tarkemmin päättänyt, että kuka on tarinan päähenkilö. Varmaan sen täytyy olla jokin neuvokas lapsonen. Olisiko vaikka piispa Kurjen messupalvelija. Ja mitä tarinassa tapahtuu. No pitää miettiä. Jotain salakäytäviä ja upeita aarteita pitäisi varmaan olla, pelkät hauraat pyhimyksenluut eivät ehkä ole lasten mielestä riittävän kiinnostavia. Harkitaan.
Tekstit
Jännittävältä kuulostaa projektisi! Mitä mieltä muuten olet siitä, että luterilaisen kirkon puolella ainakin halutaan puhua nimenomaan reformaation merkkivuodesta, ei uskonpuhdistuksen. Olen käsittänyt, että tällä halutaan tasoitella ekumeenisia pyrkimyksiä ja muutenkin pyrkiä laittamaan salvaa siihen haavaan, joka syntyi kun kat. kirkosta repesi lutterin porukka.
VastaaPoistaEntä millä mielin katselit ekumeenista rukoushetkeä Lundista paavi Fransiscuksen vierailun yhteydessä? Mitä katolilaisten ja luterilaisten yhteyspyrkimys käytännössä on, sitä jäin miettimään. Kiinnostaisi kuulla, miltä asia kat. puolelta näyttäytyy?
Hei, kiitos viestistä! Harkitsin jopa Lundiin lähtöä, mutta Barcelona vei voiton sittenkin. Niin kai se reformaatio on poliittisesti vähän korrektimpi sana, vaikka sama asiahan se on. Et ole varmastikaan ainoa, joka ihmettelee, että mitä katolilaisten ja luterilaisten yhteyspyrkimys voisi olla. Minusta ekumenian suhteen on realismia toivoa, että eri kirkkokuntiin kuuluvat ihmiset eivät olisi kiinni toistensa, eivätkä kenenkään muidenkaan kurkuissa. Mutta vaikea nähdä, että kirkkokunnat voisivat lähestyä toisiaan, koska katolinen kirkko ei muuta näkemyksiään ja protestanttinen puoli lipuu modernisaation myötä omiin sfääreihinsä ja myös jatkaa sirpaloitumistaan.
VastaaPoistaKiitos vastauksesta, näin olen minäkin uumoillut, että aika kaukana ollaan kuitenkin käytännön elämässä. Vaikka onhan se tietysti hyvä jos kunnioitusta löytyy. Ja omassa päässäni ajattelen, vaikka luterilainen olenkin, etten kuitenkaan ole sen lähempänä totuutta kuin kat.kirkkokaan. Ehkä lut.identiteettini ei ole kovin vahva.
VastaaPoistaJa kyllä omassa kirkossa kiehtoo tuo äärimmäisen armon ajatus, että kukaan ei voi teoilla ansaita mitään. Liialliset kilvoittelupyrkimykset tulkitaan suorittamiseksi. Vaikka kyllä asia myös askarruttaa, että mikä on ihmisen osuus ja velvollisuus kasvattaa itseään. Eikö sellainen kuitenkin kuulu ihmisyyteen. Passivoiko loputon armon jakelu, sitä joskus mietin. Vaikka toisaalta tiedän tilanteita, joissa se on aino vaihtoehto.
Tästä ns, vanhurskauttamisesta, että se tapahtuu yksin armosta, jopa vallitsee kirkkokuntien kesken suloinen sopu, asiasta saatiin tehtyä joitakin vuosia sitten yhteinen sopmus tai mikä julkilausuma lie :-) Katolilaisen ja luterilaisen ihmiskäsityksen eroa kuvasi edesmennyt piispa sanomalla, että luterilaisen mielestä ihminen on läpikotaisin surkea, mutta joskus armosta tekee jotain hyvääkin. Katolilainen taas ajattelee olevansa enimmäkseen ihan hyvä, mutta välillä sitten kuitenkin sortuu pahan pauloihin.
VastaaPoistaEn usko, että armon jakelu passivoi, mutta joskus tuntuu, että luterilaisella puolella on paljon jaossa ns. halpaa armoa. Toisin sanoen sanotaan, että ethän sä oikeastaan mitään väärää tehnytkään, älä välitä, ei ne muutkaan niin täydellisiä ole.
Kristinuskon ongelma on, että se liittää pahan hyvään. Saatanakin on vain langennut enkeli. Pahantekijä ei joudu vastuuseen teostaan kuten oikeusvaltiossa vaan hänet armahdetaan teoistaan. Armo ja anteeksianto tavallisen ihmiselämän pikkupaheissa ja erheissä on hyvä asia, etenkin jos vahingontekijä muuttuu sen myötä ja erhe on korjattavissa.
VastaaPoistaMaailmassa sen sijaan tehdään hirmutöitä, ja toteutetaan äärimmäistä pahuutta. Äärimmäinen pahuus on puhdasta pahuutta. Jokainen tunnistaa sen. Hyvin harva hyväksyy sitä. Mutta monet lankeavat pahan edessä, koska se on vetovoimainen.
Pahuus, todellinen puhdas pahuus, on täysin riippumaton hyvästä, hyvyydestä. Se ei ole hyvän kääntöpuoli eikä sille pidä kääntää toista poskeaan vaan selkänsä.
Kyllä pahantekijä tietenkin joutuu kristinuskonkin käsityksen mukaan sovittamaan tekonsa sen järjestäytyneen yhteiskunnan lakien mukaan, jonka rajojen sisäpuolella hän elää. Mutta vankilassakin hän sitten tietää olevansa armahdettu, vaikka joutuu lusimaan pitkää kakkua. No se on kai tämä paradoksaalisuus, jota voi olla vaikea ymmärtää jos sitä ei omalla kohdalla oivalla.
VastaaPoistaKirjailijan kummikouluhomma ja tuo ideasi kirjoittaa luku kerrallaan lapsille ovat molemmat loistavia. Voin kuvitella, että tämä jos mikä innostaa lapsia lukemisen pariin. Kirjailijan tunteminen on merkittävää. Ja se, että häneltä voi kysyä kysymyksiä...
VastaaPoistaEi helppo aihe tosin, tuo reformaatio. Hatunnosto!