Eilen A2 illassa puhuttiin yksinäisyydestä. En katsonut loppuun asti, mutta siihen asti, kun katsoin, yksinäisyydestä puhuttiin Sote-ongelmana. Onko lääkäreillä ja terveydenhoitajilla tarpeeksi aikaa kohdata vaivojaan valittava ihminen ja diagnosoida yksinäisyys vaivojen takana.
Jotkut huomasivat tuoda esiin, että yksinäisyys johtuu sosiaalisen rakenteen rikkoutumisesta. Nuoret ovat kaikkein yksinäisimpiä, ja hehän ovat elämänvaiheessa, jossa tuttu elinpiiri hajoaa ja pitäisi löytää uusi elinpiiri. Myös vanhus voi olla yksinäinen, kun jää leskeksi.
Nuorisotyöntekijä ohimennen huomautti, että yksilöllisyyttä painottavassa kulttuurissa yhteisöllisyys on vaikea asia luotavaksi ja ylläpidettäväksi, koska kaikki ovat yksilöitä ja vapaita ajattelemaan vain itseään.
Jos olemme tiukan yksilöllisiä, saamme itse päättää kaikesta, mikä on kiva asia koska ei tarvitse kysellä muilta eikä taipua kompromisseihin. Mutta jos olemme pienessäkin yhteisössä, sanotaan nyt vaikka parisuhteessa tai perheessä, niin elämä on yhtä kompromissien ja sovittelujen sarjaa. Ihmisen pitää silloin luopua joistakin omista eduistaan muiden hyväksi, ja sehän sopii aika huonosti vallitsevaan ideologiaan, jossa meille koko ajan tarjotaan mallia ihmisestä, jolle kaikki on mahdollista ja joka voi luoda itsestään ja elämästään mitä tahansa. Sen meille takaa lääketieteen tuottama teknologia, joka sallii leikitellä (ja leikellä) ulkomuodolla ja sukupuolella. Voimme elämän aikana syntyä uudestaan miehinä tai naisina tai jonakin siltä väliltä. Oma tunne riittää ja lääketeknologia rientää avuksi hormoonein, psykologisin konsultaatioin ja leikkaushoidoin.
Käsittääkseni meillä on vallalla tällainen gnostilaishenkinen ideologia, että ihmistä ei saa rajoittaa mikään. Ei oma ruumis, syntyperä, muut ihmiset, ei edes planeetan rajat, mikään. Ihmisen kuuluu saada luoda itsensä sellaiseksi kuin tahtoo. Ajatus voi olla jollakin tavalla kaunis, mutta ideologian kääntöpuolena on, että ne jotka eivät osaa tai jaksa luoda itseään ja omavoimaisesti ylläpitää verkostoja, tipahtavat helposti yksinäisyyteen. Tämä yksinäisyys uhkaa jokaista, sillä kukaan ei (käsittääkseni) voi olla koko ajan vahva ja mahtava. Kauniiden, lahjakkaiden ja rikkaiden ympärillä riittää aina pöhinää. Heillä on vetovoimaa, eikä heidän tarvitse olla ypöyksin. Ystävyyden laatua voi tietenkin miettiä, mutta ainakin on ihmisiä ympärillä. Mutta rumat, vähemmän lahjakkaat ja köyhät, ketkä haluavat kilvoitella heidän ystävyydestään?
Kristillinen kirkko on tietenkin aina nähnyt juuri köyhät ja syrjäytetyt omana rikkautenaan. Keskustelussa oli mukana pastori Hilkka Olkinuora, mutta siihen asti kun katselin, hän ei tuonut esiin tätä näkökulmaa.
No kumminkin, itse ajattelen, että me olemme valinneet yhteiskuntaideologian, joka tuottaa meille sekä faktisesti yksinäisiä ihmisiä, että myös ihmisiä, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi, vaikka eivät olisikaan. Eikä tätä dilemmaa ratkaise Sote-uudistus.
Jotkut huomasivat tuoda esiin, että yksinäisyys johtuu sosiaalisen rakenteen rikkoutumisesta. Nuoret ovat kaikkein yksinäisimpiä, ja hehän ovat elämänvaiheessa, jossa tuttu elinpiiri hajoaa ja pitäisi löytää uusi elinpiiri. Myös vanhus voi olla yksinäinen, kun jää leskeksi.
Nuorisotyöntekijä ohimennen huomautti, että yksilöllisyyttä painottavassa kulttuurissa yhteisöllisyys on vaikea asia luotavaksi ja ylläpidettäväksi, koska kaikki ovat yksilöitä ja vapaita ajattelemaan vain itseään.
Jos olemme tiukan yksilöllisiä, saamme itse päättää kaikesta, mikä on kiva asia koska ei tarvitse kysellä muilta eikä taipua kompromisseihin. Mutta jos olemme pienessäkin yhteisössä, sanotaan nyt vaikka parisuhteessa tai perheessä, niin elämä on yhtä kompromissien ja sovittelujen sarjaa. Ihmisen pitää silloin luopua joistakin omista eduistaan muiden hyväksi, ja sehän sopii aika huonosti vallitsevaan ideologiaan, jossa meille koko ajan tarjotaan mallia ihmisestä, jolle kaikki on mahdollista ja joka voi luoda itsestään ja elämästään mitä tahansa. Sen meille takaa lääketieteen tuottama teknologia, joka sallii leikitellä (ja leikellä) ulkomuodolla ja sukupuolella. Voimme elämän aikana syntyä uudestaan miehinä tai naisina tai jonakin siltä väliltä. Oma tunne riittää ja lääketeknologia rientää avuksi hormoonein, psykologisin konsultaatioin ja leikkaushoidoin.
Käsittääkseni meillä on vallalla tällainen gnostilaishenkinen ideologia, että ihmistä ei saa rajoittaa mikään. Ei oma ruumis, syntyperä, muut ihmiset, ei edes planeetan rajat, mikään. Ihmisen kuuluu saada luoda itsensä sellaiseksi kuin tahtoo. Ajatus voi olla jollakin tavalla kaunis, mutta ideologian kääntöpuolena on, että ne jotka eivät osaa tai jaksa luoda itseään ja omavoimaisesti ylläpitää verkostoja, tipahtavat helposti yksinäisyyteen. Tämä yksinäisyys uhkaa jokaista, sillä kukaan ei (käsittääkseni) voi olla koko ajan vahva ja mahtava. Kauniiden, lahjakkaiden ja rikkaiden ympärillä riittää aina pöhinää. Heillä on vetovoimaa, eikä heidän tarvitse olla ypöyksin. Ystävyyden laatua voi tietenkin miettiä, mutta ainakin on ihmisiä ympärillä. Mutta rumat, vähemmän lahjakkaat ja köyhät, ketkä haluavat kilvoitella heidän ystävyydestään?
Kristillinen kirkko on tietenkin aina nähnyt juuri köyhät ja syrjäytetyt omana rikkautenaan. Keskustelussa oli mukana pastori Hilkka Olkinuora, mutta siihen asti kun katselin, hän ei tuonut esiin tätä näkökulmaa.
No kumminkin, itse ajattelen, että me olemme valinneet yhteiskuntaideologian, joka tuottaa meille sekä faktisesti yksinäisiä ihmisiä, että myös ihmisiä, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi, vaikka eivät olisikaan. Eikä tätä dilemmaa ratkaise Sote-uudistus.
Tekstit
Nyky-yksinäisyyteen lienee monia syitä. Usein mennään harhaan jos etsitään vain yhtä isoa syyllistä. Vaikka pääjuuri on varmasti elämäntavan muutoksessa.
VastaaPoistaSe, että kristinusko niin voimakkaasti antaa arvon köyhille ja syrjäytetyille, on kiinnostava asia. Tai oikeastaan mullistava asia. Kirjamessuilla haastateltiin esseisti Antti Nyléniä ja häneltä taidettiin kysyä jotenkin että onko kirkko onnistunut tässä tai onko kristinusko ylipäätään onnistunut olemaan sellaista kuin se alun alkaen oli tarkoitettu. Nyt en muista mitä Nylén vastasi. Mutta kysymys jäi askarruttamaan.
Ainakaan tällä hetkellä kristinusko Suomessa ei näyttäydy minulle minään radikaaliliikkeenä, mutta ehkä en vain tiedä tarpeeksi.
Ei se varmaan monelle muullekaan sellaisena näyttäydy, mutta koko ajan tälläkin hetkellä erilaiset kristilliset liikkeet, kirkot ja kuppikunnat tekevät työtä sellaisten syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa, jotka eivät syystä tai toisesta päädy kunnallisen sosiaalitoimen haaviin. Sanotaan nyt vaikka pultsarit ym laitapuolenkulkijat ja hunningolle jääneet mielenterveyskuntoutujat jne. Kunnallinen sosiaalitoimihan ei auta muita kuin niitä, jotka osaavat tulla vaatimaan palveluja. Krstillinen diakonia puolestaan taas etsii avun tarvitsijoita. Ja perinteisesti on tarjonnut sopan ja saippuan lisäksi myös sielunhoitoa (Pelastusarmeijan vanha tunnus)
VastaaPoistaKaikkea sinäkin katsot. Esim. "Järven tarina" vois olla sopivaa ja rauhoittavaa katsottavaa sinulle. Siinä on mm. kaloja eikä ketään kärsi Marilyn Monroe tyyppisestä yksinäisyydestä.
VastaaPoistaOlen katsonut Järven tarinan ja se oli aika hieno kyllä.
PoistaNykyihminen laitteineeen ei malta olla itsekseen, eikä yksinolo tule tutuksi. Siihen pitää harjaantua. Jos tai kun yksinäisyyteensä tottuu, niin se ei synnytä itsekkyyttä vaan päinvastoin, monet (eivät kaikki) yksineläjät löytävät entistä syvemmän yhteyden toisiin ihmisiin ja elämään itseensä.
VastaaPoistaYksinäni viihtyvänä, ja sitä tarvitsevana, en ole silti mikään sosiaalinen erakko vaan harjoitan säädeltyä sosiaalisuutta. Siksi väitänkin, että yksinäisyys on katoava luonnonvara. Yksinäisyys ei tapa.
(p.s en katsonut koko ohjelmaa, koska ennakkomainonnan perusteella ei innostanut kaltaisiani)
Niin, siinähän ei tosiaan puhuttu myönteisestä yksinolemisesta, vaan vastentahtoisesta yksinäisyydestä, mikä voi olla halvaannuttava tila. Ja omaa sydäntäni raastaa varsinkin vanhusten yksinäisyys. Siinä on jotain aivan sietämättömän surullista.
VastaaPoista