Lensin viime viikolla takamukselleni Yliopistonkadulla. Lumen alla oli jäätä, kengänpohjasta katosi pito. Jalka luiskahti ja tajusin, että nyt mennään. Vieressä kävelevä musta nainen näytti huolestuneelta, ja sanoi: Anteeksi.
Minua nauratti, vaikka toisaalta sattui käteen, jolla olin yrittänyt ottaa vähän vastaan, niin etten täydellä painolla paiskautuisi jäätä vasten. Kömmin ylös mahdollisimman nopeasti ja pudistelin lunta pois. Musta nainen toisti: Anteeksi. Kerroin, ettei tässä mitään, ei sattunut. Sitten jatkoin korostetun reippaasti matkaa osoittaakseni, että en ole moksiskaan.
Humalistonkadulla tuli kioskista ulos nuori nainen. Jalka luiskahti ja hän lennähti peffalleen korkeassa kaaressa. Minä sanoin: "Oi voi! Tyttö nauroi, ehkä vähän liiankin reippaasti, kömpi pystyyn ja jatkoi pontevasti matkaa.
Mietin miksi on noloa kaatua. Vai onko se noloa? Jollakin tavalla siinä kokee menettävänsä arvokkuutensa aika pitkäksikin aikaa. Arvokkuus on tärkeä asia.
Minua nauratti, vaikka toisaalta sattui käteen, jolla olin yrittänyt ottaa vähän vastaan, niin etten täydellä painolla paiskautuisi jäätä vasten. Kömmin ylös mahdollisimman nopeasti ja pudistelin lunta pois. Musta nainen toisti: Anteeksi. Kerroin, ettei tässä mitään, ei sattunut. Sitten jatkoin korostetun reippaasti matkaa osoittaakseni, että en ole moksiskaan.
Humalistonkadulla tuli kioskista ulos nuori nainen. Jalka luiskahti ja hän lennähti peffalleen korkeassa kaaressa. Minä sanoin: "Oi voi! Tyttö nauroi, ehkä vähän liiankin reippaasti, kömpi pystyyn ja jatkoi pontevasti matkaa.
Mietin miksi on noloa kaatua. Vai onko se noloa? Jollakin tavalla siinä kokee menettävänsä arvokkuutensa aika pitkäksikin aikaa. Arvokkuus on tärkeä asia.
Tekstit
En tiedä noloudesta, mutta niinhän se on että usein kaatuja ensimmäisenä vilkuilee ympärilleen onko joku nähnyt :D Tämän on huomannut niin omalla kohdalla kuin jonkun toisen kaatumisen nähneenä...
VastaaPoistaEi sinuun ilmeisesti kuitenkaan sattunut?
Minusta tämä asia on kaksisuuntainen: halutaan myös "säilyttää mahdollisen silminnäkijän kasvot" eli olla aiheuttamatta hänelle kiusallista tilannetta (eli säästää hänet vaivalta pohtia, miten toimia) omalla kaatumisella.
VastaaPoistaEi myöskään haluta herättää huomiota ja kaatuminenhan taatusti herättää sitä huomiota. Eli siksi äkkiä pois ns. valokeilasta.
Täällä Amsterdamissa olin kerran kahvilassa/baarissa ja tarjoilija pudotti ison tarjottimen kaikkine laseineen. Kuului tietysti mieletön räsähdys. Hetken säikähdyksen jälkeen koko kahvila purskahti iloiseen nauruun. Ei tullut sellainen olo, että ihmiset nauraisivat vahingoniloisesti. Ehkä enemmänkin niin, että parempi nauraa kuin surra.
VastaaPoistaTietysti jos jotain menee poikki, niin nauru ei ehkä ole se oikea reaktio...
siina voi myos joutua sangypohjalle loppu iaksi
VastaaPoistaHauska juttu, kun vielä itse tässä istun käsi tiukasti lastaan paketoituna lennettyäni ennen joulua peffalleen ja otettuani kädellä vastaan.
VastaaPoistaTosiaan ensimmäinen huoli oli, ettei vain kukaan nähnyt. Sitten nopeasti ylös ja äkkiä eteenpäin. Vasta turvallisen matkan päässä uskalsi pysähtyä tutkimaan saatuja vammoja. Noin voihan, rannehan siinä murtui.
Nyt on ihan taas ylpeäkin olo, kun ihmiset huomaavat komeasti paketoidun käteni ja saa selittää, mitä lääkäri sanoi ja mitä kädelle tehtiin. :D
Hei Risa, onpa harmi kuitenkin, tuo murtunut ranne:-( Mutta sinulla on kyllä valoisa katsantokanta asiaan.
VastaaPoistaAnonyymi, tuo on totta. Ja jos on vähän hauraat luut, niin vakava juttuhan voi kaatuminenkin olla.
Maija, minäkin olen joskus kuullut tuollaisen mielettömän räsähdyksen ravintolassa, kun tarjottimellinen laseja on lentänyt lattialle. Korviin otti.
Elegia, hyvä havainto, juuri noin omakin ajatukseni kulki, ei halunnut toisella aiheuttaa hämminkiä. Ja todellakin kaatuminen merkitsee valokiilaan joutumista. Kaverin läsnäolo ehkä sitten taas helpottaisi, olisi joku tuttu jonka kanssa voisi jakaa tilanteen aiheuttamat tuntemukset.
Ei sattunut sen kummemmin Villasukka:-)
Se on jännä myös se spontaani naurahdus. Eihän siinä sinällään ole mitään hauskaa (itselle), mutta aina jos pyllähdän, niin hirveä naurunremakkahan täyttää kadut.
VastaaPoistaKuljemme aika paljon ns. kiskoilla, ja kun yhtäkkiä ajaudummekin harhapolulle, niin sitä tavallaan herää.
Ketä nolottaa ketä ei.
VastaaPoistaIhminen joka ei kykenee nauramaan itselleen ei nolostu tai häpeä moista tilannetta vaan pyrkii pystyasentoon ja/tai pyytää apua.
Joku nauraa ja joku huutaa kivusta, olen nähnyt myös ihmisen saava pahan vamman moisessa tilanteessa. Ei siinä kyllä mietitty ja vanutettu yhtään mitään vaan soitettiin ambulanssi, ja pitelin kädestä. Ymmärettäväsi kaikki eivät osaa toimia hädän hetkellä.
Anne joo, automaattisestihan sitä tosiaan naurahtaa. Naurahtaa, vaikka vähän sattuisikin. Varmaan juuri noin se on, kaatuminen tietyllä tavalla herättää.
VastaaPoistaAnonyymi, no hyvä että osasit olla hädän hetkellä läsnä.
Minusta kaatuminen on lähinnä kauhea hetki. Siinä menettää kokonaan hallinnan itsestään ja elämästään. En tiedä, onko se noloa. Se on jotenkin äärimmäisen heikkoa, kun ei voi tehdä mitään, mikä estäisi kaatumisen. Minusta kyllä on turvallistakin, että on ihmisiä ympärillä näkemässä.
VastaaPoistaLuiskahdin minäkin kerran kaupan jäisissä rappusissa niin tehokkaasti, että sääriluu katkesi. Siinä märässä lumessa maatessani huomasin, etten pääse seisaalleni ja pyysin erästä rouvaa auttamaan minut ylös terveelle jalalleni.
VastaaPoista"Heti aamusta humalassa!" lausahti tämä ihmiskunnan hyväntekijä ja meni menojaan. Silloin minä tosiaan nauroin ääneen.
Murrosikäisenä olin pulska, ja kaatuessani housuni repesivät oikein reippaasti, ja voi sitä häpeää. Piti vielä mennä bussilla himppuun niillä pökillä...
VastaaPoistaNykyisin pelkään niin kaatumista ja itseni satuttamista, että köpöttelen kuin mummeli, ja eka reaktio liittyy kaatuessa siihen, että ei kai sattunut pahasti tai menikö vaatteet hajalle. Ei se silti kiva ole joutua katseiden kohteeksi.
Ilona
Ilona, voin kyllä itsekin muistaa, että murrosiässä tällainen arvokkuudenmenetys oli erityisen kamalaa.
VastaaPoistaVanha Erkki, 86 v. äitini kaatui kerran kaupungilla, ja hän oli jälkeenpäin kauhean huolissaan siitä luuliko joku hänen mahdollisesti olleen humalassa. Mutta mitä siitä, kyllähän humalainenkin voisi tarvita apua. Vaan laupiaat samarialaiset ovat harvassa.
Paula, tuokin on totta. Äärimmäisen heikkoa, sepä se. Ja ikävä muistutus elämän tietyistä lainalaisuuksista. Emmehän me hyvinäkään päivinämme elämää oikeastaan hallitse.
"Minusta kaatuminen on lähinnä kauhea hetki. Siinä menettää kokonaan hallinnan itsestään ja elämästään."
VastaaPoistaOlen samaa mieltä. 10 vuotta sitten liukastuin lumen alla olevaan jäähän niin että selkä on nyt pysyvästi viallinen. Tuon seurauksena niin hirveä kammo liukastumiseen, että jos on oikein liukasta (enkä syystä tai toisesta ole älynnyt laittaa jäänastoja), mun eteneminen on lähinnä itkuista konttaamista :-p
Noloa kaatumisessa on ehkä se, että sellainen kaadun-en kaadu-kaadunpas -ripaska on joskus vähän koomisen näköistä (vaikkei sinänsä hauskaa olekaan).
Aikanaan teini-ikäisenä coolina headbangerina vedin kunnon lentolipat parin alempien luokkien pojan nenän edessä, voi sitä nolotusta kun olin juuri tepastellut katua hevibuutseillani sillai vähän kukkoilevin elkein. Ylpeys käy lankeemuksen edellä jne. ;)
Ei siinä muuta kun punaisena pystyyn, lumet pois persiistä ja vähän nöyremmin askelin eteenpäin.
Mitä mitä, ihanko kyläreissullasi takamuksillesi pyllähdit??
VastaaPoistaNoh, itsellä ei ole tuota vaaraa, koska en kävele. Siihen törmäsin kuitenkin eilen, että nastat pitäisi renkaissa olla, muuten voi liukua jalkakäytävältä ulos, niinkuin miehekkeelleni kävi. Kiitos maahanmuuttajille, jotka auttoivat hänet takaisin omalle radalleen!
Eihän se kaatuminen muuten ole noloa, paitsi noissa tilanteissa, kun on ensin elvistellyt. Muistan ainakin kerran lukioaikoina kävelleeni päin ovea, kun jotain nuorta urhoa katselin sielukkaasti silmiin. Huokaus. Nolous. :D
VastaaPoistaJännää, että niin monilla tavoilla voidaan tämä kaatumisasiakin kokea. Mutta näillä leveysasteilla vähän jokaisella taitaa olla jokin kokemus asiasta:-)
VastaaPoista"Muistan ainakin kerran lukioaikoina kävelleeni päin ovea, kun jotain nuorta urhoa katselin sielukkaasti silmiin."
VastaaPoistaHaha :D Niin tuttua, mä aikanaan ajelin asioille pyörällä ja postin eteen kurvatessa silmät tarttui komeaan mieheen, piti oikein kääntyä tsekkaamaan tarkemmin. Ja kas, sehän katsoo takaisin ja hymyilee!
Kyllä minäkin katsoisin ja ehkä vähän virnistäisinkin, jos näkisin jonkun ajavan fillarilla päin avointa postin ovea. Onneksi ei ollut paljon vauhtia 8-)
Auts, auts.
VastaaPoistaAinoa liukastumiseni tapahtui eräänä kevättalvena. Lensin jäisellä kadulla istualleni. Heti pysähtyi kadun viereen auto, josta ryntäsi nuori mies ja kysyi: Mennäänkö Naistenklinikalle!
VastaaPoistaOlin nimittäin pitkälle raskaana. Ympärilleni kerääntyi nopeasti joukko ihmisiä. En ole kokenut milloinkaan muulloin niin paljon myötätuntoa.
Ei siinä mitenkään käynyt. Minut autettiin ylös ja hiivin kotiin, joka oli lähellä. Lapsi syntyi aikanaan. Mitään vikaa ei häneen tullut. On harvinaisen älykäs, jollei se ole vika.
Minun häntäluuni muistaa valitettavasti tuon tapauksen aina, kun yritän istua kauan kovalla tuolilla.
Minulla kaveri hyppäsi jalan päälle vuonna 1979 ja edelleen jalka turpoaa heti jos vähän rasitun. Ruumis muistaa...
VastaaPoista