Näiden pitkien alkusepustusten jälkeen tyydyn vain vinkkaamaan Esa-Pekka Kanniaisen Pimeää korpea, joka saattaa dekkarifriikkejä kiinnostaa. Kirja on vetävästi kirjoitettu ja jostain syystä ei kauheasti rassannut, vaikka komisarion, kolmekymppisen Annan sälytettäväksi oli lastattu jos jonkinmoisia yksityiselämän ja ammatin huolta ja taakkaa. Se kai kuuluu lajityyppiin, että raskasta on. Luin kirjan kiinnostuneena ja kiinnitin huomiota kirjoittajan teologikoulutuksen näkymiseen tarinan loppupuolen kuvioissa.
Kirjaa lukiessa huomasin, että pahinta ei sittenkään ollut ihmisten kärsimys ja murhat, vaan loppupuolella tapahtunut rusakon päälle ajaminen. Synkeähän tämä kirja on, mutta ei täysin lohduton. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis, jos ei muuten niin helluntaiseurakunnan tai jonkin muun sellaisen avulla.
Esimerkiksi Kirsi kirjanurkassa on arvioinut kirjaa yksityiskohtaisemmin. Ja hei, alan nyt karaista itseäni ja antaa lukemistani kirjoista tähtiä. Ei tästä mitään kirjablogia silti tule, vaan säilyy valitusblogina tänäkin vuonna.
Tähdet ****
Kelle sopii? Erityisesti niille joita kiinnostaa Turku, sekä niille jotka kaipaavat jotain hyvin synkkää, vaan ei aivan toivotonta kuitenkaan.
Tekstit
"pahinta ei sittenkään ollut ihmisten kärsimys ja murhat, vaan loppupuolella tapahtunut rusakon päälle ajaminen" ?????
VastaaPoistaNiin, siis tekstissä kirjailija oli jotenkin kuvannut sen rusakon kärsimyksen niin kouriintuntuvasti. Ihmisiähän dekkareissa aina kuolee kuin kärpäsiä, ei kai sen ole tarkoituskaan ketään järkyttää, vaan vain viihdyttää. Vai olenko ymmärtänyt dekkarien tarkoituksen jotenkin väärin?
VastaaPoistaKiitos dekkariesittelystä! Suomalainen esikoisdekkaristi on aina kiinnostava uutinen, tosin esittelyistä päätellen (luin myös linkin ja sieltä löytyneet linkit) juuri tämä teos ei ole minun makuni mukainen...
VastaaPoistaJonkinmoisena dekkariharrastajana sanoisin, että murhat ja kärsimykset eivät viihdytä vaan se, että ne saadaan ratkaistua. Tosin en lue ns. kovaksikeitettyjä dekkareita lainkaan, vaan sellaisia (yleensä naisten kirjoittamia), joissa pohdiskellaan motiiveja ja psykologisia taustakuvioita. Suosikkejani ovat jo lähes klassikoiksi muodostuneet P.D.James ja Dorothy L. Sayers.
Suomalaisista dekkaristeista muuten Pirkko Arhipan tuotanto on tainnut muokata käsityksiäni Turusta ja Naantalista!
Hyvä, että valittaminen jatkuu! Mua vaan jotenkin piristää, kun joku uskaltaa kertoa suoraan, miltä itsestä tuntuu. Onko se sitten valittamista, vai jotain muuta. Jatka samaan malliin!
VastaaPoistaUtelen, että vietitkö loppiaista nunnien kanssa? Millaista oli?
VastaaPoistaMaisakaisa, niin se kai on, se varmaan kuitenkin lohduttaa, kun paha saa palkkansa.
VastaaPoistaKiitos kannustuksesta anonyymi. Välillä vaan tuntuu, että ihmisiä puuduttaa, kun täällä valittelen. Ja välillä myös mietin, että millaisenkohan kuvan itsestäni annan. Että pitäisikö kaunistella totuutta kuitenkin hiukan....
Ja jälkimmäinen anonyymi, joo olin loppiaismessussa ja oli siellä kyllä aika paljon muitakin kuin vain nunnia, esimerkiksi vietnamilaisen ja afrikkalaisen näköisiä minikokoisia enkeleitä, paimenia, Joosef ja Maria ja pikkuinen kruunupäinen Jeesus-lapsikin. Katolilaisten messussa minua kiinnostaa se miten iloinen juhlallisuus niin mutkattomasti liitetään hyvin arkiseen touhuiluun. Ja tunnelma on kuin itämaisella torilla. Luterilaisesta vakavuudesta ei ole jälkeäkään.
Sä uskallat sanoa ääneen niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita me monet muut muhitamme sisällämme, enintään lähi-ihmiselle tunnustamme.
VastaaPoistaTuntuu, että täytyy näyttää vahvalta ulospäin, näytellä reipasta. Tai sitten mä olen vaan niin arkajalka, että en kestä sitä, jos joku neuvoo "ajattelemaan positiivisesti" tai "nostamaan pään pystyyn" jos vähänkin ilmaisen jotain henk.koht. vajavaisuuksia tai itse-epäilyjä. Että mä inhoon näitä positiivisen ajattelun toitottajia!
Miten hyvin sä siedät, jos sua kritisoidaan omista tuntemuksistasi?
No minä kimpaannun siitä aika pahasti:-)
VastaaPoistaYritän tietysti itse jatkuvasti etsiä positiivisia näkökulmia asioihin, mutta eihän ne sillä löydy että joku käskee piristyä. Se on kuitenkin sellainen aika pitkä prosessi jonka joutuu käymään läpi. Luulen, ettei posiitivisuutta voi syöttää ihmiseen ulkoapäin, se pitää itse oivaltaa. Ja joskus oivaltaminen käy vihan ja surun ja pettymyksen ja muiden sellaisten kokemusten kautta. Edesmennyt Martti Lindqvist kirjoitti jossain kirjassaan, että joskus ihminen voi tarvita sitä, että se autetaan sisälle omaan raivoonsa. Olen tätä ajatusta meditoinut aika paljon viime vuosina.